Naiset vaihtoivat hameen housuihin paheksunnan saattelemana. Sata vuotta sitten 1920-luvulla käsitykset olivat muuttuneet sen verran, että housuista oli tullut joten kuten hyväksyttävä asu naisille.
Suomessa housut eivät olisi yleistyneet ilman 1930-luvun laajaa hiihtoharrastusta. Koulussa sekä poikia että tyttöjä hiihdätettiin. Naisille järjestettiin terveyden ja hyvinvoinnin nimissä hiihtokursseja.
Kaikki yhteiskuntaryhmät, niin Työväen urheiluliiton kuin Lotta-järjestön naisetkin, harrastivat hiihtoa yhä useammin housuissa, jotka aluksi peitettiin pakarat ylittävällä takilla.
Ulkomailla housumaiset asut naisilla olivat yleistyneet jo 1800-luvulta lähtien ratsastuksessa, uinnissa sekä pyöräilyssä.
Naisten housumalleja katukäyttöön suunniteltiin Pariisissa 1900-luvun alussa.
Kun jotkut suomalaisnaiset uskalsivat kulkea näissä "hamehousuissa" Helsingin Esplanadilla, poliisi kehotti heitä katoamaan pikaisesti koteihinsa – sen verran sopimattomiksi housut naisen jaloissa julkisella paikalla katsottiin.
Lehdissä naisten housuja pidettiin jopa maailmanlopun enteenä. Oulusta tiedetään, että eräs piika oli pidätetty 1700-luvun lopussa, kun hänet nähtiin housuissa kaupungilla. Oikeudessa piika perusteli miesten vaatteitaan, että ne olivat helppokäyttöisiä työvaatteina.
Oikeuden mielestä nainen pukeutui "omavaltaisesti ja hyvin hävyttömästi toisin kuin naisen sukupuoli luonnollisesti vaatii." Piika ajettiin kaupungista ja häntä kiellettiin raipparangaistuksen uhalla palaamasta Ouluun.
Housut naisilla uhmasivat perinteisiä arvoja ja käsityksiä soveliaisuudesta. Suomen sisällissodassa 1918 punakaarteissa nähtiin housupukuisia ja polkkatukkaisia naisia.
Aluksi myös punakaartien miehet pitivät heitä arveluttavina ja epäsiveellisinä. Valkoisten puolella housupukuisia naisia kuvattiin äärimmillään moraaliltaan rappeutuneiksi "ryssän morsiamiksi".
Naisten kilpaurheilu kiellettiin tai siihen ei kannustettu 1900-luvun alussa. Naisia kuitenkin osallistui miesten sarjaan Suomen ensimmäisinä pidetyissä hiihtokilpailuissa Tyrnävällä 1879.
Hiihtokilpailut laajenivat tasamailla. Oulun Hiihdot järjestettiin ensimmäisen kerran 1889 ja ne ovat edelleen pisin yhtäjaksoisesti järjestetty hiihtotapahtuma. Maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna ne kisattiin Tervahiihdon nimellä.
Naiset hiihtivät vuosikausia pitkissä villahameissa, kunnes housuja näkyi yhä enemmän, koska ne olivat käytännöllisemmät kyykkylaskuissa tai haarakäynnissä ylämäessä.
Voimistelunopettaja Maija Impola kirjoitti Kotiliesi-lehdessä vuonna 1934 tehneensä kymmenessä vuodessa havainnon, että hamepukuiset naishiihtäjät olivat käyneet vähiin ja suurin osa naisista hiihti jo housuissa.
Urho Kekkosen puolisoa Sylvi Kekkosta hyödynnettiin 1930-luvulla lehtimainonnassa kertomalla tarinaa, miten hän muutti mielensä naisten ulkoiluvaatteista.
Rouva Kekkonen piti housuja urheilevalla tai retkeilevällä naisella sopimattomana, mutta kaaduttuaan pyörällä perheen maaseutuasunnolla, hän kiiruhti ostamaan housukangasta pyöräily- ja puutarhapukujaan varten.
Oululainen Åströmin nahkatehdas ryhtyi vuonna 1875 valmistamaan lapikkaita, jotka istuivat vuosikymmeniä niin naisille kuin miehille hiihtokengiksi suksien remmisiteisiin.
Sittemmin 1930-luvulla Åström kehitti varta vasten uudenlaisissa metallisissa hiihtositeissä toimivan mallin, joka nimettiin Pallas-hiihtokengäksi. Sekin sopi molemmille sukupuolille. Hiihtokengälle tunnusomainen pikisauma liitti päällisen lujasti pinkopohjaan. Tukeva pohja puolestaan puristettiin koneella ja lujalla liimalla kenkään ennen viimeistelyneulomista.
Naisten urheiluhousut olivat pitkään väljiä, eikä kangas nuollut haarojen väliä kuten nykyään. Naisten asuja pidettiin miesmäisinä ja sitä ne olivatkin malleiltaan. Lydia Wideman oli ensimmäinen suomalainen naisten maastohiihdon olympiavoittaja Oslon kisoissa 1952. Hän on muistellut, että naisille annettiin miesten kalsarit, joissa oli edessä aukko. Samoin hiihtopuku oli miesten mallia.
Alushousuihin maaseudun ja pohjoisen naiset suostuivat hitaasti. Niitä vastustettiin ylellisyytenä ja säätyläisten turhamaisuutena. Kulutustavaroiden kritiikin taustalla vaikutti uskonnollisuus; rahantuhlausta kalliisiin tavaroihin pidettiin syntisenä.
Tiedetään, että vielä 1960-luvulla monet vanhemmat naiset liikkuivat ilman alushousuja. Eräs mummo kommentoi tyttöjen alushousujen käyttöä: "ei sitä pyydystä pidetty polven päässä silloinkaan, kun ei ollut housuja, mutta nyt sitä eivät löydä etevimmätkään."
Miehiä alushousut hämmensivät, joten siksipä niille naureskeltiin erilaisilla pilkkanimillä. Asiallista nimeä naisten alushousuille ei ollut edes olemassa. Miesten suussa ne olivat uloslämpiävät, kartiinit eli ikkunaverhot, länkihousut tai ukkosen iskemät.
