40 vuotta ilman uutta luon­non­puis­toa

Suomeen on esitetty viime vuosina useampaakin uutta kansallispuistoa, mutta edellisten luonnonpuistojen perustamisesta on kulunut jo yli 40 vuotta.

Vuonna 1982 luonnonpuistot perustettiin Utsjoen Kevolle, Pohjois-Karjalan Koivusuolle sekä Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun alueella sijaitsevalle Olvassuolle.

Pohjoisen Polut selvitti, löytyykö Suomesta enää luonnonpuistoksi sopivaa, ihmisen vaikutukselta säästynyttä aluetta.

– Uusista luonnonpuistoista ei aloitteita juurikaan tule. Ilmeisesti syynä ovat tiukat rajoitteet alueiden käytölle, toteaa Metsähallituksen Lapin alueen luonnonsuojelupäällikkö Pertti Itkonen.

Luonnonpuistot ovat pääosin ihmisiltä suljettuja paikkoja, eikä niissä saa yleensä liikkua ilman kirjallista lupaa. Ne ovat ensisijaisesti luontoa eivätkä ihmistä varten. Niiden idea on alueen pitäminen ihmistoiminnan ulkopuolella, jotta voidaan tutkia, miten luonnon prosessit toimivat ilman ihmisen vaikutusta niihin.

Myös kansallispuistot ovat suojelualueita, mutta niissä ihmiset saava liikkua ja retkeillä. Juuri tästä syystä kunnat ovat viime vuosina esittäneet kansallispuistojen perustamista alueilleen: ne tuovat paikkakunnalle matkailijoita ja sitä kautta tuloja.

Paikka mereltä tai rannalta

Läntisessä Suomessa ei ole yhtään luonnonpuistoa, sillä ihminen on vuosisatojen ajan hyödyntänyt rannikkoalueita voimakkaasti.

Länsirannikolla on kuitenkin jotain, mitä missään muualla maailmassa ei ole tässä mittakaavassa: maankohoamisen myötä syntyneitä uusia luontotyyppejä.

Metsähallituksen Pohjois-Pohjanmaan alueen luonnonsuojelupäällikön Marko Sieväsen mukaan maankohouman alta paljastunut maa-alue voisi hyvinkin toimia luonnonpuistona.

– Rannikon asukkaista maankohouman alue näyttää pusikolta, mutta oikeasti siinä ollaan harvinaisuuden äärellä.

Maankohouman alta paljastunut maa muuttuu pikkuhiljaa rantaniitystä lepikoksi ja lopulta metsäksi. Sieväsen mukaan ihminen on vuosisatojen kuluessa hyödyntänyt maankohoamisen paljastamia alueita ainoastaan rantalaidunnukseen ja ne ovat suurimmaksi osaksi olleet ihmistoiminnan ulkopuolella.

– Rantapensaikoilla ei ole ollut ihmiselle taloudellista arvoa, Sievänen sanoo.

Toinen mahdollinen paikka uudelle luonnonpuistolle voisi löytyä mereltä, jossa on eristyneissä olosuhteissa eläviä lintuyhdyskuntia. Pertti Itkosen mukaan tällaiset lintusaaret voisi olla perusteltua suojella ja rajoittaa ne ihmisen toiminnan ulkopuolelle, jos luonnonpuisto päätettäisiin perustaa.

Pitääkö ihmisen saada kulkea kaikkialla?

Vaikka luonnonpuistot ovat tiukasti suojeltuja alueita, kulkee joissakin luonnonpuistoissa yksittäinen polku.

Esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaalla Paljakan ja Olvassuon luonnonpuistoissa kulkee luontopolut.

Pitääkö ihmisen voida liikkua alueilla, joiden tarkoitus on nimenomaan olla suojassa ihmisen vaikutukselta? Sieväsen mielestä ei.

Hänen mukaansa ajatusta alleviivaa myös ympäristöministeriön taannoinen linjaus, jossa se kielsi Paljakan luonnonpuistossa tuulen kaatamien puiden raivaamisen retkeilyreitiltä. Alueen matkailuyrittäjät olisivat halunneet poistaa puut.

Ympäristöministeriön linjaus tarkoittaa, että luonnonpuistoista ei voi tehdä matkailun alati kehitettäviä vetovoimatekijöitä. Sieväsen mukaan varsinkin kuntien motiivi uusien luonnonpuistojen perustamiseen on sen takia vähäinen.

Hänen mielestään ihmisiä pitäisi ohjata retkeilemään kansallis- ja luonnonpuistojen sijaan lähiluontoon ja myös talousmetsiin, sillä niissäkin altistuu luonnolle.

– Olen sitä mieltä, että jos ihminen lähtee luontoon ja siellä on kaatunut puu, kiipeä sen yli, tai älä mene luontoon ollenkaan.

Tiukkaa vai vähemmän tiukkaa suojelua?

Pertti Itkosen mukaan Lapista saattaisi löytyäkin luonnonpuistoksi sopiva alue, mutta toinen kysymys on, kannattaisiko luonnonpuistoa perustaa. Itkonen pohtisi, mikä olisi tiukan suojelun tuoma lisäarvo, kun monet ihmisen vaikutukset joka tapauksessa ylittävät luonnonpuiston rajan.

– EU:n biodiversiteettistrategian mukaan kaikki vanhat ja luonnontilaiset metsät tulee suojella joka tapauksessa, hän lisää.

Biodiversiteettistrategia vaatii, että 10 prosenttia kaikista maa- ja merialueista suojellaan tiukasti ja 20 prosenttia vähemmän tiukasti. Itkosen mukaan 30 prosentin suojelutavoite täyttyy jo Lapissa, ja koko Suomen tasollakin on 10 prosenttia tiukasti suojeltua pinta-alaa. Hänen mukaansa haaste on löytää vaaditut 20 prosenttia ”vähemmän tiukasti” suojeltuja alueita.

– Voi siis kysyä, kannattaako suojella metsä- ja suoalueita kymmenen neliökilometriä tiukasti vai sata neliökilometriä vähemmän tiukasti.

Koska nykyisten luonnonsuojelualueiden ulkopuolella ei juurikaan ole täysin luonnontilaisia kohteita, olisi Itkosen mukaan luonnon näkökulmasta suotuisampaa, jos nyt suojelun ulkopuolella olevia laajoja alueita saataisiin vapaaehtoisesti vähemmän tiukan suojelun piiriin.