Mikä tänne vetää?

Voisiko puhua jopa buumista?

Suot kiinnostavat kulkijoita, niistä tehdään retkioppaita ja valokuvakirjoja. Miksi olemme hurahtaneet soihin?

Lähdimme selvittämään sitä vuoden 2023 luontokirjan Suo siellä tehneen liminkalaisen Mika Honkalinnan kanssa Revonnevalle.

Revonneva on yksi Mika Honkalinnan suosikkikohteista, sillä se sijaitsee lähellä hänen kotiaan. Siksi hän pääsee sinne nopeasti, kun tulee luontokuvaajan kaipaamat hienot olosuhteet.

– Naurettavan helppopääsyinen, Honkalinna kuvaa 8-tien varressa sijaitsevaa paikkaa.

Samaisen tien vuoksi tämän suon tunnelma ei ole kovin erämainen. Autot valoineen ja äänineen ovat läsnä, vaikka suota kulkisi hyvän matkan kauemmas tiestä.

Tien vartta reunustaa hirviaita ja suon eteläreunaa viistää voimalinja. Tuulivoimalat jauhavat taustalla. Silti suon tunnelma on varsin koskematon.

Honkalinnan mielestä Revonnevan mielenkiintoisia piirteitä ovat Peurakaarat, länsireunan laaja kelokko, hienot suosaaret sekä linnusto. Esimerkiksi kurkia ja hanhia hän on nähnyt suuriakin määriä kerrallaan.

Kaarat olivat Honkalinnalle aikanaan jotain uutta ja jännää. Ne ovat muinaisen merenpohjan hiekkadyynejä, jotka nyt kasvavat jäkälää, varvikkoa ja mäntyä. Niiden ansiosta keskelle suota saattaa päästä kuivin kengin myös märkään vuodenaikaan.

Luonnonrakennelmien lisäksi Honkalinna on nähnyt Revonnevalla ihmistenkin tekeleitä. Joskus suon reunassa oli tiilistä tehty koju, jossa oli rautainen uuni.

– Nyt on nähty kunnolla vaivaa, Honkalinna kertoo ajatelleensa.

Enää rakennelmasta on jäljellä vain pohja.

Hiljaisuutta sesonkien välissä

Tien läheisyydestä huolimatta Honkalinna on tavannut ihmisiä Revonnevalla harvoin. Niin meille kuitenkin käy, kun olemme juttua tekemässä.

Hiihtäjä metsäsuksineen tulee tervehtimään. Myös hän kommentoi samaa: piti käydä katsomassa, kun kerrankin täällä tapaa muita ihmisiä.

Poikkeuksen niukkaan ihmismäärään tekee kevät – se aika, kun hanki kantaa hyvin mutta on vielä lunta ja jäätä. Silloin on viikko tai pari, kun väki lumiliikuntavälineineen innostuu suoretkeilystä. Ennen kuin kaikki sulaa pois.

Toinen sesonki on kesän hilla-aika.

Kiehtovia äärimmäisyyksiä

Nyt on kuitenkin alkutalvi. Se on Honkalinnan mukaan loistoaikaa: helppo valloittaa kaukaisempiakin kohteita. Suolla on äärimmäisen hiljaista juuri nyt.

Alkutalven valo on pehmeä.

Kevyttä höttölunta on vasta sen verran, että kahlaamalla pääsee etenemään tuskitta. Sitten kun sitä on enemmän, Honkalinna ottaa suoretkillä alleen sukset tai lumikengät.

Soiden äärimmäisyydet kiehtovat Honkalinnaa. Kesäisin kulkeminen on hankalaa mutta suot ovat täynnä elämää. Talvisin on helppo kulkea, mutta soilla ei ole oikein mitään eikä ketään.

Suo kasvaa samalla ylös- ja alaspäin ja arkistoi kaiken sisäänsä vuosituhansiksi.

Uppoaako sinne? Tätä Honkalinnalta kysytään aika ajoin.

Ei uppoa, ainakaan pahasti, hän kertoo kokemuksistaan. Ei ehkä edes, vaikka yrittäisi.

– Ei suo ime ihmisiä juoksuhiekan lailla.

Turvetta on Suomen soista kaivettu siinä määrin, että jos sinne olisi sankoin joukoin uppoiltu, jotain olisi noussut taatusti esiinkin.

Villeintä ja aidointa luontoa

Suosaarekkeet viehättävät Mika Honkalinnaa. Niissä voi olla piilossa, mutta näkee kaiken ympärillään.

Ja eläimet viehättävät myös, kuten metsäpeura täällä joskus.

Nyt hangenalkuja koristavat lähinnä myyrän jälkien helminauhat, jotka alkavat yhtäkkiä ja loppuvat yhtä yhtäkkiä. Jälkien jättäjä lienee turvassa lumen alla.

Metsäsuksien painaumia näkyy kyllä.

Honkalinna miettii, miten suot ovat oleellinen osa suomalaista maisemaa sekä maamme alkuperäisintä luontoa, josta osa on säilynyt luonnontilassa. Metsissä, tuntureilla ja rannoilla ihmisen merkkejä on paljon enemmän.

– Suot ovat saattaneet olla samannäköisiä vuosisatoja, Honkalinna tunnelmoi.

Nuorena suot edustivat hänelle aidointa, oikeinta ja villeintä luontoa.

Vaihtelua katseen korkeudelle

Suo on kokonaisvaltainen elämys ja kuvaaminen yksi osa sitä, Mika Honkalinna sanoo.

Kosteus nostattaa makeita aamusumuja loppukesästä ja syksyisin. Upeimpia elämyksiä ovat ajat, jolloin ilmassa on jo talventuntua, mutta nousee usva.

Jossain vaiheessa silmänkorkeusperspektiivi alkoi jo puuduttaa kuvaajaa: horisontti on tuolla ja sillä selvä. Kuvauskopteri toi suoretkeilyyn kokonaan uuden ulottuvuuden.

Milloin kyseessä on lähikuva, milloin ilmakuva? Mitä tämä on? Näitä kysymyksiä herää Honkalinnan kuvia katsoessa.

Moni niistä on otettu ylhäältä suoraan alas. Siksi aina ei erota, onko vaaleanvihreä täplä lehtipuu kaukaa ylhäältä kuvattuna vai rahkasammal lähikuvassa.

– Ennen koptereita soita ei ole päässyt tutkimaan tästä kulmasta, Honkalinna sanoo.

Puut, kalliot ja lintutornit ovat liian matalalla, lentokone turhan korkealla.

Metsän kuvaamiseen kopterit eivät tuo uutta ihmeellistä, mutta suot värimaailmoineen muuttuvat jo abstraktiksi taiteeksi.

Suota ei voi selittää

Honkalinna miettii, miten ihmisellä on perustarve keksiä selityksiä kaikelle, edes huonoja.

Suon selittäminen ei onnistu. Se jää arvoitukseksi, ehkä siksi pelottavaksikin.

Joskus suot ovat olleet suomalaisille viheliäisiä vastuksia. Niistä on pitänyt päästä eroon, kuokkia kuiviksi.

Nyt ne ovat yhtäkkiä hypähtäneet kaiken keskiöön. Soilla liikutaan ja retkeillään, soista tehdään kirjoja.

Retkeily keskittyy vielä statuskohteisiin, joten soille kulkijoita mahtuisi Honkalinnan mielestä lisääkin ilman, että luonnon rauha kärsisi.

Suon vaikutus on mieltä rauhoittava, koska varsinkaan talvella niillä ei ole liikaa mitään, on vain seesteistä hiljaisuutta. Sitä riittää ja se on Mika Honkalinnan mielestä äärimmäisen terveellistä.

– Vähän aikaa kun suolla pyörii, niin jonninjoutava kouhotus tasoittuu.

Suo vaatii kulkijaltaan keskittymistä ja voimia. Maasto on ehdoton eikä kulkijan auta kapinoida sitä vastaan. Ei sovi hirveästi hosua. Suolle lähtemiseen on luontainen kynnyksensä.

Alusta epätasaisuuksineen vaatii jalan kulkevalta keskittymistä myös talvella, sillä lumen alla olevasta ei tiedä. Joka askel pitää tunnustella, mutta epätasaisella askeltaminen hellii aivoja.

Kulkijan pitää sietää epävarmuutta. Koskaan ei tiedä, kuinka kauan katsomalla tai kartalta hahmoteltuun matkaan menee. Tuleeko tehtyä ketunlenkkejä eli turhia kiekuoroita tai katkeavatko jänteet kesken?

Joskus pääsee melkein perille, mutta joutuukin palaamaan samoja jälkiä takaisin.

Siinä soiden opetus. Ja viehätys.

Kuvatekstien sitaatit ovat Mika Honkalinnan kirjasta Suo siellä (2023).