Olen rapakunnossa.
Ajatus takoo kuin moukari päässäni, kun nojaan sauvoihini ja puuskutan. En ole retkeillyt kuukausiin ja se näkyy.
Paitani on hiestä märkä, vaikka olen yrittänyt pitää rauhallista tahtia. Pohkeet ovat kuin lyijyä, rinkka painaa selän kyyryyn.
Koirani Ulf on asettunut maahan kerälle ja mulkoilee minua kulmiensa alta. Katse lähettää kysymyksen: pitikö taas lähteä?
Mielessäni jatkan ajatusta. Voisin olla sohvalla sipsipussi kainalossa, mutta päätin sitten olla pimeässä metsässä.
Samassa tajuan, että juuri näin pimeä ja synkkä korpi vaikuttaa mieleen. Se saa oudon alakulon ja ikävän kaihertamaan takaraivossa. Onneksi olen kokenut tunteen ennenkin. Se iskee melkein jokaisella retkellä, kun väsymys voittaa alun innostuksen. Silloin kyseenalaistaa koko retken järkevyyden.
Pakotan kuitenkin itseni ähisten liikkeelle. Alkanut lumipyry nielaisee meidät sisäänsä.
Kelirikkoaika sopii tunnelmallisiin tuparetkiin
Olen matkalla Toraslammen autiotuvalle Syötteellä. On marraskuun loppu, ja uskon olevani ainoa ihminen koko kansallispuistossa. Lähtiessäni Syötteen luontokeskukselta autoni oli ainoa koko parkkipaikalla. Koko matkalla en ole nähnyt merkkiäkään toisista kulkijoista.
Tätä olen myös toivonut.
Lokakuun lopusta joulukuun alkupuolelle kestävä jakso on varmasti epäsuosituin aika lähteä retkelle. On pimeää ja joskus myös märkää. Kesäreitit ovat kulkukelvottomia, mutta talvireittejä ei voida vielä avata. Vesistöt ovat auki ja suot yhä märkiä.
Retkeily on yksinkertaisesti vaikeaa.
On kuitenkin yksi retkityyppi, johon meneillään oleva pimeä aika sopii erinomaisesti. Nimitän sitä tupatunnelmoinniksi.
Tupatunnelmoinnin idea on, että valitaan mukava autiotupa, jonne tehdään yhden tai kahden yön retki. Huikaisevien maisemien metsästys tai pitkät päivämatkat kannattaa unohtaa. Näillä retkillä matka tuvalle on pakollinen paha, joka taitetaan yleensä pimeässä ja huonoissa olosuhteissa.
Olen itse kahlannut lokakuussa polveen saakka yltävässä puuterilumessa ja rämpinyt mutavellissä ja vesisateessa joulukuun alussa. Parhaat välineet etenemiseen voivat olla sukset, lumikengät tai kumisaappaat. Joillakin retkillä olisin kaivannut näitä kaikkia.
Tämä kannattaa muistaa retkeä suunnitellessa
Tavoitteeksi ei kannata ottaa kaikkein kaukaisinta erämaan kämppää, vaan valita kohde lähempää. Pidän omana nyrkkisääntönä 1/3-periaatetta: jos ajattelen jaksavani kulkea vallitsevissa olosuhteissa 15 kilometriä, valitsen kämpän noin 5 kilometrin päästä.
Koitan suunnitella retkikohteen niin, että voin lähteä sille pääteiden varresta. Minulla on kokemusta metsäautotiellä hankeen juuttuneesta ja mutavelliin uponneesta autosta. Ne aiheuttavat turhaa stressiä muuten onnistuneen retken jälkeen.
Kolmas vinkkini kohteen valintaan on se, että rospuuttoajan retkillä vilkkaatkin kämpät voivat olla rauhallisia. Tästä syystä olen matkalla Toraslammelle. Kesä- ja talviretkeilysesongeilla tupa on yksi Syötteen suosituimmista, mutta nyt uskon saavani olla siellä yksin.
Tupatunnelmoinnin viehätys on vastakohdissa
Viimeinen kilometri kämpälle on täyttä tuskaa. Ohuen lumikerroksen peittämät mättäät ja pitkospuut horjuttavat jatkuvasti tasapainoani. Väsyneenä vauhti on hidastunut entisestään ja nyt hien kastelemat vaatteet saavat minut palelemaan. Nälkäkin suorastaan huutaa suolissa eivätkä suuhun heitetyt suklaarusinat onnistu enää vaimentamaan sitä.
Lasken viimeisen mäen tuvan pihaan. Kuulen, kuinka kivet raapivat suksen pohjia, mutta en välitä siitä nyt.
Sen sijaan nuuskin savun hajua ja tähyilen valonkajoa. En tavoita kumpaakaan, tupa on siis tyhjä. Tyytyväisyys täyttää mielen.
Työnnyn ovesta sisään ja tärisen vilusta. Märkä aluspaita ja anorakki tuntuvat juuttuneen ylleni, mutta lopulta saan ne riisuttua. Kuiva villapaita ja untuvatakki tekevät olosta siedettävän.
Vuolen kiehiset valmiiksi jätetyistä syttöpuista ja asettelen ne kamiinaan. Lyön tuluksesta kipinän ja jään katselemaan, miten hento liekki alkaa levitä. Pian se lämmittää poskeani.
Lisään pesän täyteen puita ja jään sen eteen istumaan. Annan lämmön levitä kaikkialle kehooni.
Miten suloinen hetki voikaan olla. Tunnen olevani maailman onnellisin ihminen, vaikka puoli tuntia aiemmin hytisin kylmästä pimeässä metsässä.
Tällaisen retken viehätys on sen vastakohdissa.
Parasta tekemistä on olla tekemättä mitään
Yksi lyhyen autiotuvalle suuntautuvan retken hyvä puoli on, että mukaan voi ottaa mitä tahansa ruokaa. Kämpässä kokkailu on myös mukavaa ajanvietettä pimeässä illassa.
Olen varustautunut hirvenlihalla, perunamuusilla ja puolukoilla. Vuolen lihasta käristykset ja maksan kiltisti verokoira Ulfin vaatiman osuuden. Runsaassa voissa paistettu hirvikäristys, perunamuusi ja puolukat maistuvat taivaallisilta kynttilän valossa.
Jälkiruuaksi keitän kahvit ja syön kauden ensimmäiset piparit. Suklaata ja karkkia napsin käden ulottuvilla olevista pusseista aina ohimennen. Talviretkellä kuluu kaloreita, joten syödäkin voi huolettomasti.
Syömisen lisäksi makaan lähinnä laverilla. Luen vähän kirjaa ja kuuntelen Radio Suomea, kuten tapanani on.
Pitkiä aikoja tuijotan vain kattoa ja annan ajatuksen lentää. Kuinka usein meillä on nykymaailmassa lupa olla tekemättä mitään ja nauttia vain hetken raukeudesta? Täällä se on sallittua.
Illalla huomaan maiseman kirkastuvan ikkunan takana. Pilviverho on hajonnut ja täysikuu noussut maiseman ylle. Vääntäydyn laverin lämmöstä ottamaan muutaman kuvan kuun valossa kylpevästä maisemasta.
Tuore lumi tuntuu kuin loistavan ja kaikkialla on niin hiljaista, että savupiipun vaimeat poksahdukset tuntuvat tykinlaukauksilta.
Ihailen näkyä pitkän aikaa, kunnes uni vie voiton.
Hidas aamu ja valmis latu tekevät paluumatkasta stressittömän
Aamulla tuikkaan ensi töikseni kamiinaan tulen ja sukellan takaisin makuupussiin. Nousen vasta, kun kämppä on lämmennyt.
Sitten seuraa tärkeä rituaali. Täytän kuksani monta kertaa vahvalla kahvilla ja katselen ikkunan takana valkenevaa aamua. Siitä näyttää tulevan kaunis ja kylmä.
Lopulta pakkaan rinkan ja siivoan tuvan.
Kämpän mittari näyttää –20 astetta, kun ähellän sukset jalkaan. Ulf vetää jo liinassa. Annan sille luvan lähteä ja saan tehdä tosissani töitä pysyäkseni sen tahdissa.
Edellisenä päivänä hiihtämäni latu helpottaa etenemistä ja matka taittuu nopeasti. Tykkään suunnitella tällaiset retkeni niin, että paluu on menomatkaa helpompi. Silloin paluuta ei tarvitse miettiä ja tuvalla voi keskittyä nauttimiseen.
Saavutamme Palosuon juuri, kun aurinko laskee puiden taakse. Ehdimme kuitenkin nauttia sen viime säteiden kultaamasta maisemasta.
Suon toisella laidalla jään vielä hetkeksi katsomaan taakseni. Korppi roukuu jossakin etäämmällä. Hento tuuli kätkee jättämäämme latua jo pakkaslumen alle. Auringossa lumikiteet loistavat kuin timantit. Sitten kuusikko heittää varjonsa suon ylle ja hetki on ohi.
– Tämän takia piti lähteä, sanon hiljaa Ulfille.
Se heilauttaa päätään kuin nyökäten.
Syötteen parhaat tunnelmointituvat
Olen retkeillyt Syötteellä yli vuosikymmenen ja vieraillut alueen kaikilla tuvilla. Tässä vinkkejä parhaiten yhden tai kahden yön tunnelmointiretkiin sopivista tuvista, joilla olen useimmiten saanut olla rauhassa.
Kunkin tuvan kohdalla kerrotaan ensin perustiedot varustustasosta, petipaikkojen määrästä ja siitä, miten tupa on helpoin tavoittaa. Sen jälkeen kerron, mikä tekee tuvasta erityisen ja mikä on mieleenpainuvin retkeni tuvalle.
Hiltusen autiotupa sijaitsee Syötteen kansallispuiston ydinosassa Iso Hiltusensuon etelälaidalla. Tupa on vanha metsästysseuran kämppä, jossa on petipaikat kolmelle yöpyjälle. Varustukseltaan Hiltunen on pelkistetty, tuvassa on kamiina ja vesiämpäri.
Hiltuselle ei kulje merkittyä reittiä ja se on tupana rauhallinen. Retkikohteena se on parhaimmillaan talvella, jolloin sinne kannattaa hiihtää Heinäojaa seuraillen Latvalamminsuon ja Iso Hiltusensuon kautta. Kesällä kämppä on soiden keskellä ja sinne kulkijan kannattaa varautua märkiin kenkiin ja sääskiparviin.
Hiltusen erityispiirteet
Hiltunen on lempitupani Syötteellä ja ehkä koko maailmassa. Talvella matala kämppä hukkuu melkein kokonaan hankeen ja sen harvahirsinen huussi täyttyy lumella. Kirkkaana ja kylmänä talviyönä Hiltusessa majoittuessa voi tavoittaa häivähdyksen Alaskan turkismetsästäjien menneestä elämästä.
Oma lempimuistoni Hiltusesta on keväältä kymmenen vuoden takaa. Lähdin Oulusta toukokuun puolivälissä viikonlopuksi Syötteelle. Matkasin bussilla luontokeskukselle perjantai-iltana ja ensimmäinen paluubussi lähti maanantaiaamuna.
Oulussa oli jo täysi kevät ja yllätys oli melkoinen, kun Syötteellä törmäsin puolen metrin kinoksiin. Olin käynyt aiemmin vain kerran kesällä Syötteellä, joten en osannut varautua yhtään olosuhteisiin. Poiskaan en päässyt, joten hankien sekaan oli työnnyttävä.
Tein kuuden kilometrin matkaa upottavassa lumisohjossa viisi tuntia. Hiltusen pihaan saapuessani olin kalsareita myöten märkä. Kämpän pihapiiristä lumi oli sulanut, mutta se lainehti vettä. Kahlasin ovelle ja vesi oli kynnyksen korkeudella. Veden vallassa olevaa lattiaa peläten avasin oven. Lattia oli onneksi kuiva. Kämpälle saapuminen ei ole koskaan tuntunut yhtä hyvältä.
Raatetupa sijaitsee Kumpu-Raatevaaran lounaiskulmassa Syötteen kansallispuiston ydinosassa. Tupa on rakennettu 2000-luvun alkupuolella ja se on Syötteen perusmallistoa. Varustukseen kuuluu kamiina ja petipaikat kuudelle henkilölle.
Raatetuvalle kulkee merkitty retkeilyreitti Ukonvaarasta, josta matkaa tulee noin kuusi kilometriä. Syötteen luontokeskukselta lähtee myös merkitty reitti tuvalle, jota pitkin matkaa tulee noin 25 kilometriä. Talvella tuvalle ei mene reittejä, mutta umpihankihiihtäjälle se on mainio ja rauhallinen kohde.
Raatetuvan erityispiirteet
Raatetupa on erittäin kauniilla paikalla vaarametsän kätkössä. Tuvan ohitse voi kulkea 50 metrin päästä sitä näkemättä. Portailta aukeavat hienot maisemat länteen ja kirkkaalla säällä niiltä voi ihailla upeita auringonlaskuja. Sydäntalvelle Raatetuvan ympäristön tykky on Syötteen kauneimpia.
Mieleenpainuvimman retkeni Raatetuvalle tein lokakuussa 2014. Lähdimme ystäväni kanssa Ukonvaarasta kohti tupaa illan jo pimennyttyä. Maata peitti muutaman sentin lumikerros ja yllämme kaartui huikaisevan kirkas tähtitaivas. Sillä hetkellä Linnunrata tuntui olevan miltei kosketusetäisyydellä.
Tuvalla ei ollut käynyt kukaan viikkoihin ja saimme lämmittää sitä pitkän tovin ennen nukkumaanmenoa. Aamulla heräsimme maailman sinisimmältä taivaalta paistavaan aurinkoon. Tuntui kuin olisimme nukahtaneet lokakuussa ja heränneet maaliskuussa. Loikoilimme makuupusseissa pitkään kahvia hörppien, korvapuusteja mutustellen ja menneitä retkiä muistellen. Sinä aamuna kaikki oli kohdallaan.
Taimenmutkan alkuperäinen kämppä oli sympaattinen pieni punainen tupa, joka paloi 2017. Pudasjärven kaupunki kuitenkin rakensi vanhan paikalle uuden hirsikämpän 2020. Tuvassa on varustuksena kamiina ja petipaikat neljälle henkilölle.
Taimenmutka sijaitsee Naamankajoen varrella Petäjä- ja Sulavaarojen välissä. Se on erinomainen melontaretkeilijän kohde. Joki on parhaiten melottavissa kesäkuussa ja sateisina syksyinä. Tulvan huippuaikaan melominen edellyttää taitoa ja voi olla aloittelijalle vaarallista. Sydänkesällä joki on usein vähävetinen.
Tuvalle pääsee myös Pudasjärven kaupungin ylläpitämää Kannonnousu-reittiä Pintamolta ja Syötteeltä. Reittiä voi patikoida tai pyöräillä. Kämpän lähelle pääsee metsäautoteitä pitkin, joten se sopii kohteeksi retkipyöräilijällekin. Ruuhkaisinta tuvalla on syksyn metsästyskauden aikana.
Taimenmutkan erityispiirteet
Taimenmutka on Syötteen tuvista helpoin tavoittaa bussilla, sillä sinne pääsee patikoimaan Pintamolta Kuusamontien varrelta. Niinpä eräänä itsenäisyyspäivänä hyppäsin Oulussa bussiin ja lähdin yhden yön retkelle Taimenmutkaan.
Sää oli kylmä. Kuljettaja kertoi pakkasta olevan 33 astetta, kun jäin bussista Pintamolta. Matka kämpälle sujui hyvin. En ollut kuitenkaan retkeillyt tuolloin vielä kovin paljon talvella ja äitini oli huolissaan poikansa pärjäämisestä. Niinpä hän vannotti laittamaan viestejä retken etenemisestä.
Kun olin saanut itseni ja kämpän vähän lämpenemään, muistin äidille antamani lupauksen. Niinpä näpyttelin viestin:
– Kaikki hyvin, pääsin tuvalle ja nyt laitan ruokaa. Ulkona on kylmä, mutta kamiina on kuumana.
Äiti vastasi nopeasti:
– Ihana asia. Hyvää retkeä! Kuka on Janina?
Hetken ihmettelin mistä Janinasta se höpisee, kunnes katsoin puhelimen lähetetyt viestit. Automaattikorjaus oli muuttanut viestiäni ja se oli saanut hieman uuden sävyn:
– Kaikki hyvin, pääsin tuvalle ja nyt laitan ruokaa. Ulkona on kylmä, mutta Janina on kuumana.
Hiltusen tavoin Vinola on vanha metsästysseuran tupa. Se sijaitsee Syötteen kansallispuiston Salmitunturin alueella Taivalkoskella Jylkynojan varrella. Syötteen tuvista se on pienin, petipaikat on kahdelle henkilölle. Niiden lisäksi tuvan sisälle mahtuu oikeastaan vain kamiina. Tupana se on yksi sympaattisimmista.
Vinolaan ei pääse merkittyä reittiä pitkin ja Salmitunturin alue on muutenkin Syötteen kansallispuiston erämaisimpia. Vinolaan mielijällä kannattaakin olla hieman aiempaa kokemusta erämaassa kulkemisesta ja suunnistamisesta.
Vinolan erityispiirteet
Vinola on Syötteen tuvista hankalin saavuttaa. Lumettomaan aikaan sitä pääsee melko lähelle metsäautoteitä pitkin, mutta talvella teitä ei aurata tai auraus on satunnaista. Aiemmin Salmitunturissa oli myös Vaara-Salmisen tupa, mutta se paloi vuonna 2019, eikä sitä rakenneta uudestaan. Siksi Vinolaan menijän täytyy todella haluta sinne.
Kävin Vinolassa ensimmäisen kerran tammikuussa 2015, kun minulla ja ystävälläni oli projektina kiertää kaikki Syötteen tuvat. Tuosta retkestä voisi käyttää ilmaisua: paska reissu, mutta tulipa tehtyä.
Lähdimme maastoon tuolloin vielä olemassa olleelta Vaara-Salmisen reitin lähtöpisteeltä. Tie sinne oli moitteettomasti aurattu perjantaina. Hiihdimme ensimmäiseksi yöksi Vaara-Salmiseen ja kaikki sujui hyvin.
Toiseksi yöksi lähdimme neljän kilometrin päähän Vinolaan. Teimme tuota matkaa kahdeksan tuntia. Ongelmia alkoi aiheuttaa syvä lumi, johon koirani Freya upposi joka askeleella. Pian minun oli otettava ahkio pois sen perästä. Se auttoi vain vähän.
Koiran eteneminen oli 1,5-metrisessä puuterihangessa niin vaikeaa, että vaihdoimme taktiikkaa. Minä aloin hiihtää edellä ja koetin polkea jonkinlaista uraa.
Ystäväni tuli Freyan kanssa perässä. Seurailin pientä suota halkovaa jokea, kun lumipenkka petti altani. Putosin suoraan jokeen, jonka ohut jää onneksi kesti. Ainoastaan toinen sukseni upposi jään ja penkan väliseen sulaan. Irrotin itseni rinkasta ja pääsin takaisin kuivalle. Koukkasin rinkan jäältä ja sain suksen ylös sulasta. Ongelma oli vain, että se oli märkä. Niinpä se keräsi pohjaansa reilusti pakkaslunta eikä luistanut loppumatkan aikana senttiäkään.
Kilometri ennen kämppää Freya oli niin väsynyt, ettei se suostunut enää jatkamaan. Hiihdin oman rinkkani ja ahkion kämpälle ja palasin hakemaan koiran. Se pääsi perille hartioillani matkaten.
Ilta kului toipuessa ja suunnitellessa seuraavaa päivää. Meidän olisi hiihdettävä koko matka autolle. Olimme kuitenkin toiveikkaita, sillä nyt meillä oli ahkiolla lanattu ura. Aamulla heräsimme lumimyräkkään. Urastamme ei ollut mitään jäljellä.
Niinpä ainoa vaihtoehto oli sulloa ahkion tavarat rinkkaan ja pakata Freya ahkioon. Se oli oloonsa varsin tyytyväinen, mutta itse sain selkääni raskaan lisäkuorman ja 30 kiloa koiraa perään.
Pääsimme kuitenkin autolle.
Ongelma oli metsäautotie, jota ei tietenkään ollut aurattu sunnuntaina. Kaverini kaksiovisen Renault Clion suorituskyky joutui äärimmilleen ja juutuimme jatkuvasti kinokseen. Viimeiseen mäkeen auto hyytyi pahasti. Lopulta ystäväni valutti sen mäen alle ja otti niin kovat vauhdit kuin uskalsi. Auto pomppi ja heittelehti, mutta pääsimme mäen päälle ja asfalttitielle.
Koskaan ei asfaltti ole tuntunut niin hyvältä.
