Moni luonnossa liikkuva pohtii jälleen, onko omaan tai lemmikin ihoon hanakasti tarraavasta punkista kenellekään tai millekään mitään hyötyä.
Sama koskee keväisin linnunpöntöissä ja lintulaudoilla vaanivaa lintukirppua sekä loppukesästä ja syksyllä niskaan tiputtautuvaa hirvikärpästä.
Joutaisivatko mokomat riesat poistaa koko maapallolta, kun tokkopa ne kelpaavat edes ravinnoksi kellekään?
Hyötykysymykseen on kuitenkin lyhyt vastaus: On.
Vastauksen ymmärtämisessä auttaa Oulun yliopiston hyönteistutkija, professori Marko Mutanen. Hän avaa meille näkymän suuresta elollisten verkostosta, jossa jokaista tarvitaan.
Ammatillisen viileä. Näin Marko Mutanen kuvailee suhtautumistaan monen kammoamiin pikkuotuksiin.
Siitäkin huolimatta, että hän kertoo nyppineensä itsestään satoja punkkeja ja sairastaneensa borrelioosin kertaalleen.
Puutiainen levittää tauteja, jotka aiheuttavat vuosittain tuhansien ihmisen sairastumisen Suomessa. Terveyskirjaston mukaan puutiaista voidaan tästä syystä pitää Suomen vaarallisimpana eläimenä.
Siihen verrattuna lintukirppu ja hirvikärpänen ovat Mutasen mielestä vain kiusallisia epämukavuustekijöitä.
Kaikki kolme öttiäistä ovat loisia, mutta vain puutiainen on myös ihmisen loinen eli se käyttää lisääntymiseen ihmisestä saamaansa veriateriaa.
Hirvikärpänen ei lisäänny ihmisessä, eikä lintukirppukaan.
– Jos linnun tai siilin kirppu ajautuu ihmiseen, se saattaa epätoivossaan purra, Mutanen selventää eroa.
Punkit
Punkkeihin kuuluvat puutiaiset loisivat nisäkkäissä ja linnussa ja käyttävät ravintonaan niiden verta.
Puutiaisella on kolme kehitysvaihetta: larva eli toukka, nymfi ja aikuinen. Jokaisessa vaiheessa puutiainen tarvitsee veriaterian kehittyäkseen seuraavaan vaiheeseen. Meidän ilmastossamme kehitys vaiheesta toiseen kestää noin vuoden.
Ihmistä pistävät erityisesti nymfit ja aikuiset. Suurin osa ihmisten infektioista syntyy nymfien pistoista.
Puutiaiset viihtyvät elinympäristöissä, joissa on riittävästi lämpöä ja kosteutta: heinikossa, pensaikossa sekä lehto- ja havumetsien aluskasvillisuuden seassa.
Sitten päästään asiaan. Onko näistä kiusankappaleista yhtään mitään hyötyä?
Ensimmäiseksi Marko Mutanen heittää vastakysymyksen: määrittele, mitä tarkoittaa hyöty.
Maallikon näkökulma hyötykysymykseen on yleensä kovin ihmiskeskeinen, jopa materialistinen. Moni miettii, miksi pitää olla inhottavia otuksia, jotka purevat ja joista on haittaa ihmiselle.
– Luonnossa kaikilla lajeilla on joku ekologinen rooli ja tehtävä sekä yhteys toisiin lajeihin, Mutanen aloittaa vastauksen.
Jos saman hyötykysymyksen esittäisi tietylle, vain puutiaisessa viihtyvälle loispistiäiselle (ixodiphagus hookeri), sehän suorastaan kauhistuisi. Sille puutiainen on kaikki kaikessa, sen koko olemassaolon perusta.
Mutanen jatkaa vastausta kertomalla, miten kaikki eläimet ovat heterotrofisia eli toisenvaraisia. Luonnossa kaikki liittyy kaikkeen. Jos jotain otetaan pois, se vaikuttaa kokonaisuuteen.
Joillakin lajeilla yhteyksiä on enemmän kuin toisilla. Jos maailmasta poistettaisiin kaikki männyt, kuolisi satoja lajeja sukupuuttoon, ja sen seurauksena niistä riippuvaisia lajeja, ja niin edelleen.
Sama on puutiaisella. Vaikka sen yhteysverkosto on mäntyä suppeampi, niin verkosto se on sekin. Ixodiphagus hookeri -pistiäinen on eliölaji, ja punkin kantama borreliabakteerikin on eliölaji.
Mutanen vertaa eliölajien kokonaisuutta tiilimuuriin. Jos siitä poistaa yhden tiilen, iso muuri ei vielä romahda, mutta silti ei voi vetää johtopäätöstä, etteikö yksittäisiä tiiliä tarvittaisi.
Muurissa on isoja tiiliä, kuten mäntyjä ja pienempiä, kuten puutiaisia, mutta kokonaisuus heikkenee jokaisesta poistosta. Tiilimuurinkin merkitys tulee miljoonista tiilistä, eli:
– Siitä tulee se luonto.
Hirvikärpänen
Hirvikärpäset lentävät loppukesällä ja syksyllä alueilla, joilla hirvet ovat oleskelleet.
Ihmisessä ne hakeutuvat pääasiassa hiuspohjaan ja vaatteiden alle muualle ihoon. Herkistyneille tulee punoittavia pieniä kyhmyjä, jotka kestävät yleensä joitakin viikkoja, pisimmillään kuukausia.
Hirvikärpänen ei levitä bakteeri- tai virusinfektioita.
Nuori äkäinen populaatio
Suomessa hirvikärpäset hyökkäilevät ihmisen kimppuun huomattavasti ärhäkämmin kuin esimerkiksi Ruotsissa.
Hirvikärpänen on levinnyt Suomeen vasta 1960-luvulla, joten populaatio on vielä nuori. Marko Mutanen arvelee, että Ruotsissa ihmisen kimppuun käyvät ovat luonnonvalinnan kautta karsiutuneet pois.
Ehkä tulevaisuudessa ihmisen rinnakkaiselo näiden loisten kanssa tulee siis olemaan rauhaisampaa meilläkin.
Joka lajilla on luonnossa ekologinen tehtävänsä. Ravintoketjussa jokainen on tuottaja, kuluttaja tai hajottaja, ja nämä kaikki pitävät loppu viimein huolta myös ihmisestä.
– Luonto on täydellinen kiertotalousjärjestelmä. Luonnossa kaikki tuotettu jäte on resurssi jollekin toiselle, Mutanen sanoo.
Esimerkiksi maaperä kuhisee millin pituisia sukkulamatoja, ja jos ne otettaisiin pois, karike ei enää hajoaisi eivätkä ravinteet kiertäisi.
– Melkeinpä on niin, että mitä pienempi eliö, sitä tärkeämpi tehtävä sillä on maailmassa, Mutanen kärjistää.
Jonkun nisäkkään poisto kokonaisuudesta olisi merkittävä muutos, mutta pikkuotusten poiston myötä luonto yksinkertaisesti lakkaisi toimimasta.
Jos esimerkiksi lantakärpästen ja raatokärpästen toukat eivät söisi kakkaa tai kuolleita eläimiä, me hukkuisimme siihen itseensä.
– Meidän pitäisi olla niille erittäin kiitollisia, Mutanen muistuttaa.
Puutiaisen ruokavalio on yksinkertainen. Se tarvitsee joka kehitysvaiheessaan vain verta.
– On tyypillistä, että yksittäisen lajin tehtävä on hyvin rajallinen, Mutanen asettaa tämän tiedon isompaan kokonaisuuteen.
Seuraavan vertauskuvan hän löytää suurkaupungin ihmisvilinästä. Ihmisten yhteiskunta toimii samalla tavalla kuin monisäikeinen eliöiden maailma.
– Katupylväässä on ruuvi, ja joku on sen siihen vääntänyt. Myös ihmisyksilöt ovat hirveän erilaistuneita tiettyihin tehtäviin.
Samaan tapaan mikään laji ei elä ilman tehtävää kokonaisuudessa. Puutiaisella säikeitä muihin lajeihin on vähän, mutta kaikkia ei vielä tunneta.
Lintukirput
Lintukirppuja on monta eri lajia, esimerkiksi kanakirppu, jota on muillakin linnuilla kuin kanoilla.
Lintukirput purevat ihmistä yleensä keväällä ja alkusyksyllä. Niitä on etenkin linnunpöntöissä ja lintulaudoilla.
Kirpunpuremat näkyvät yleensä pienenä rykelmänä tai jonona. Herkistyneille ihmisille, varsinkin lapsille, kirput voivat aiheuttaa muutaman viikon kestävää voimakkaasti kutisevaa ihottumaa, nokkosjäkälää. Raapimisen seurauksena voi kehittyä ihon bakteeritulehdus.
Luonnonvaraisten eläinten kirput eivät levitä tauteja ihmisiin.
Puutiaiset levittävät borrelioosia ja puutiaisaivokuumetta. Taudeillakin on merkityksensä kokonaisuudessa.
– Niin brutaalilta kuin se kuulostaakin, Mutanen sanoo.
Eliölajien kantoja pitää kuitenkin säädellä, ja siinä riesoilta tuntuvat loiset ja taudit ovat keskiössä. Luonnossa tapahtuu ihmisestä ikävältäkin tuntuvia asioita, mutta tappavat taudit, kärsimys ja kuolema ovat arkea.
– Niin sen kuuluu olla. Homma ei toimisi ilman niitä.
Hirvikärpäset ovat valtava taakka isäntäeläimelleen. Tyypillisesti yhdessä hirvessä voi olla 10 000 yksilöä talven aikana, yleensä kaulassa. Osa hirvistä kuolee tähän.
Hirvikärpänen on olemassa, koska sille on olemassa resurssi – joskin resurssi on tässä tapauksessa elävä yksilö.
Kasvinsyöjälle resurssi on kasvi, mutta samaan tapaan lehteä nakertava toukka on kasville loinen.
Kannansäätelyn puute näkyy erityisesti vieraslajeissa. Kun niillä ei ole uudessa elinympäristössään luontaisia petoja, kanta pääsee ryöpsähtämään hallitsemattomasti.
Alkuperäisellä alueellaan Pohjois-Amerikassa lupiinia popsivat kymmenet lajit, ja paikka paikoin se on jopa taantuva tai uhanalainen kasvi. Meillä se valloilleen päästyään valtaa kaiken alan.
Kuinka tämän kaiken jälkeen punkkeihin, hirvikärpäsiin ja lintukirppuihin pitäisi suhtautua? Tulisiko meidän oppia rakastamaan niitä?
Niin pitkälle Marko Mutanenkaan ei ole vielä mennyt.
– Mutta voisi ymmärtää, että niillä on merkitys.
Merkityksen mittarina ei voi toimia se, millaista kiusaa joku otus itselle aiheuttaa. Pragmaattinen eli käytännöllinen suhtautuminen olisi parempi.
– Puutiaisistakin on hyötyä ihmiselle, mutta sitä on vaikea nähdä, sillä se tulee hirveän epäsuorasti.