Kaupungin keskusta jätetään vaihe kerrallaan luonnon armoille. Pohjois-Ruotsissa sijaitsevan Kiirunan kaupunkikeskusta muuttaa kaivoksen tieltä ja alueelle jää valtavasti tyhjiä taloja, teitä ja muita rakennelmia.
Ja tilaa.
Mitä niille tapahtuu?
Muodonmuutosalueelle on luotu Gruvstadsparken eli Kaivoskaupunkipuisto. Puisto siirtyy asteittain niin kauan kun kaivostoiminta jatkuu. Taloja siirretään ja puretaan, ja vähitellen alueet muuttuvat puistoalueiksi, ja lopulta aikanaan kaivosalueeksi.
Osa puistosta on rakennettua ja huollettua, osa luonnontilaista.
Vihreää kasvaa jo muun muassa siellä, missä ennen oli kaivosyhtiön hallintokeskus tai kaupungintalo. Kesäisin alueella laiduntavat lampaat ja hieman kauempana on laaja virkistysalue.
Tällä hetkellä puiston läpi kulkee teollisuusaita. Vuonna 2025 aitaa siirretään jälleen.
Voisiko vastaavaa koskaan tapahtua Suomessa?
Ratapihan rikas kasvillisuus
– Sinänsä on lohdullista, että luonto ottaa oman paikkansa takaisin, sanoo erikoistutkija Eeva-Maria Tuhkanen Luonnonvarakeskuksesta (Luke).
Tuhkanen on vieraillut Berliinissä Park Am Gleisdreieckissä. Se on entisen rautatieristeyksen paikalle syntynyt ja rakennettu monitoimipuisto, joka avattiin kolmessa vaiheessa vuosina 2011, 2013 ja 2014.
Vuonna 1874 perustettu ratapiha suljettiin, kun Berliini jaettiin kahtia. Alue muuttui joutomaaksi ja vähitellen luonto alkoi ottaa valtaa.
Puisto koostuu vapaista niityistä, puista, metsiköistä, leikkialueista, oleskeluterasseista, urheilukentistä ja keskusaukiosta. Osan alueista on annettu villiintyä. Puistossa yhdistyvät luonnonsuojelu ja virkistyskäyttö.
Jossakin vaiheessa ajateltiin, että alue pitäisi rakentaa ja siistiä, mutta väännön jälkeen metsittyneitä alueita säilytettiin ja saastunut maaperä kunnostettiin.
Kaunista tai rumaa
Myös maisema-arkkitehtuurin ylioppilas Ronja Rajamäki tuntee Park Am Gleisdreieckin. Hän on pohtinut sen ja muiden joutomaiden eli ruderaattien esteettisyyttä kandidaatintyössään Villi kaupunkiluonto – ruderaatit osana monimuotoista kaupunkiympäristöä (2020).
Aiempaa suomalaista tutkimusta aiheesta ei juuri ollut.
Ovatko ruderaatit esteettisiä?
– Riippuu, keneltä kysyy, Rajamäki vastaa.
Ainakaan silloin ne eivät ole, jos tyystin hoitamattomille alueille kertyy roskaa ja muuta epämääräistä.
Esteettisyys liittyy siihen, millaista kaupunkiluontoa on totuttu arvostamaan. Hoitamaton on monelle vierasta ja jotain ihan muuta kuin staattisuus ja koristeellisuus.
Park Am Gleisdreieckissä historia on läsnä, joten siksi sen estetiikkakin on helpommin sulateltavassa muodossa, Rajamäki arvelee.
Rajamäen mukaan negatiiviset asenteet villejä ruderaatteja kohtaan johtuvat tiedon puutteesta. Vaikka hylättyjen joutomaiden kasvillisuus on usein runsasta, alueet edustavat asukkaille usein epäjärjestystä, epäsiisteyttä ja laiminlyöntiä muuten niin kontrolloidussa kaupungissa.
Rajamäki arvelee, että jos ihmiset näkisivät spontaanin luonnon alueet tietoisesti harkituiksi ja tarkoituksella sellaisiksi jätetyiksi, asenne muuttuisi. Ekologisen merkittävyyden ymmärrys muuttaisi käsityksiä myös esteettisestä arvosta.
Koska ihminen yrittää suojella sitä, minkä tuntee ja ymmärtää, on ymmärryksen lisääminen avain spontaanin kasvillisuuden hyväksymiseen. Spontaanius on osa luontoa ja sen prosesseja, joten se tuo ihmisiä lähemmäs luontoa toisin kuin koristekasvit.
Tähän suuntaan kehitys on parissa vuodessa kulkenutkin.
Spontaani kasvillisuus on autenttista ja se muistuttaa alueen historiasta. Saksa on edelläkävijämaa Rajamäen arvion mukaan siksikin, että luonnon valtaamat alueet liittyvät siellä usein niin kiinteästi historiaan: on paljon hylättyjä alueita, rataympäristöjä ja raunioita.
Spontaani kasvillisuus pääsee oikeuksiinsa kontrastin, esimerkiksi hoidetun nurmialueen rinnalla. Pienillä keinoilla, kuten infokylteillä voidaan lisätä tietoisuutta.
Ajatusleikkiä: entä jos?
Eeva-Maria Tuhkanen kertoo miettineensä, mitä tapahtuisi, jos Suomessa vaikkapa joku asuinalue autioituisi ja miten kehitys lähtisi kulkemaan.
Siinä olisi paljon samaa, kuin mitä tapahtuu hakkuuaukioilla.
Heinä alkaisi kasvaa ja nurmikot heinittyisivät. Puuvartiset kasvit alkaisivat levitä. Pioneerilajeista koivu leviäisi helposti ja tekisi taimia, ja pajutkin, vaikka ne vaativat vähän enemmän kosteutta. Vaahteraa alkaisi myös kasvaa ja pikkuhiljaa varjoa vaativaa kuusta alikasvoksena.
Pihoille istutetuista lajeista osa voisi innostua, osa taantuisi.
Juurivesoilla leviävät kirsikat ja kriikunat olisivat ainakin tyytyväisiä. Ruusujen saattaisi käydä niin tai näin, herukkapensaat taitaisivat taantua aika nopeasti. Vadelma voisi aluksi kasvaa nopeasti, kun valoa olisi vielä paljon.
Päällystetyille pinnoille alkaisi kertyä lehtiä ja muuta eloperäistä ainesta. Kuivassa viihtyvät lajit, kuten sammalet ja jäkälät sekä männyntaimet valtaisivat reviiriä kuin kallioilla ikään.
Kun eloperäistä ainesta kertyisi lisää, alkaisivat olosuhteet kelvata myös enemmän kosteutta tarvitseville lajeille.
Kehityskulku ja sen nopeus riippuisivat kasvualustasta.
Tuhkanen ei tunne Suomesta isoja luonnon valtaamia alueita. Autiotaloja, joiden piha on saanut kasvaa umpeen, sen sijaan on. Esimerkiksi mökinangervo voi levitä pihassa ja jäädä metsään kasvamaan.
Menneet loiston päivät
Autiotalolle siis! Umpeen rehevöitynyt piha, jopa katoilla kasvavia puita. Talojen alla eläinten tuotoksia ja jälkiä, majapaikkoja ja kaivuita. Sammalen kuorruttamia autoja.
Arttu Hirvonen on kiinnostunut luonnon valtaamista paikoista, kertoo olevansa niihin jopa koukuttunut.
Hän on matkustanut kiinnostaviin kohteisiin ympäri Suomea, ja tekee taustatyönsä ja suunnittelee reissunsa etukäteen huolella, jotta ehtisi käydä mahdollisimman monessa paikassa.
Joskus tuntemattomien kohteiden tutkimuksissa tulee vastaan karmeitakin tapahtumia.
Kuvaaminen sekä kuvien ja videoiden jakaminen Instagramissa, Facebookissa ja Youtubessa ovat oleellinen osa harrastusta.
– Haen pysähtynyttä tunnelmaa, kun luonto on ruvennut ottamaan valtaa, Hirvonen sanoo.
Videoista hän on saanut kiitosta siitä, että hän tallentaa historiaa. Esimerkiksi huopakattoisten talojen dokumentoinnilla alkaa olla jo kiire, ennen kuin ne pitkään luonnon armoilla oltuaan romahtavat kokonaan.
Hirvosta kiinnostavat erityisesti kohteet, joilla on historiaa – vaikkei niistä olisi enää jäljellä juuri mitään.
Oikeastaan päinvastoin, sillä se tuo tutkimusmatkoihin oman lisäulottuvuutensa.
– Menet paikalle ja kuvittelet, miltä siellä on näyttänyt, Hirvonen kuvailee.
Esimerkiksi Kainuussa häneen teki vaikutuksen syrjäinen rautatiepysäkki sekä entinen kyläkoulu.
– Tosi iso koulu oli jäänyt autioksi. Mietin, onko siellä ollut joskus niin paljon lapsia vai onko heitä tuotu kouluun kauempaa.
Hirvosta kiehtoo, miksi rakennus on jäänyt oman onnensa nojaan, ja millainen se on ollut loiston päivinään.
Oikein hieno ja hyvin säilynyt paikka innostaa kuvaamaan. Suvusta tuttu paikka, josta on jäljellä enää kivikasaa herättää toisenlaisia tunteita.
Asennemuutoksen aika
Joutomaiden ja kaiken muun hylätyn esteettisellä arvolla on kehityspotentiaalia.
Samoilla linjoilla on myös Eeva-Maria Tuhkanen. Hänen mielestään on kiehtovaa ja lohdullistakin, että luonto valtaa takaisin ihmisen aikaansaannokset.
Entäpä jos hylätyt paikat jätettäisiin tyystin purkamatta ja luonnon armoille? Kumpi olisi luonnon kannalta parempi?
Tuhkanen miettii, että ainakin se, että hylätyt rakennukset puretaan ja materiaalit kierrätetään, on tietysti järkevää ja luonnolle hyväksi.
Uusissa rakennuksissa on paljon haitallisia aineita, kuten vaikkapa muovia, joka pilkkoutuu ajan myötä mikromuoviksi. Siksi se on järkevää purkaa, kierrättää ja polttaa energiaksi.
Lähinnä puusta ja kivestä rakennetut vanhat puutalot voisivat olla eri asia. Näiden jääminen luonnon armoille ei välttämättä olisi haitaksi.
Kauneuden näkeminen sellaisessa, mitä jonkun mittapuun mukaan voisi pitää rumana ja ränsistyneenä, voisi olla sukua pyrkimyksille luonnonmukaiseen rakentamiseen. Niittyjen annetaan rehottaa ja lajien levitä luontaisesti, lahopuun annetaan olla eikä kaiken tarvitse olla niin sliipattua.
Tuhkanen arvelee, että ajatustapa ei muutu heti.
– Se vaatii tietoa, silmien tottumista ja asenteen muuttumista.