Sammakko ui tulvaveden täyttämässä metsässä, puikkelehtien puiden ja oksien seassa. Metsässä lipuu myös vene, josta kurkotteleva käsi tanssii vedenpinnalla. Sammakko ui kohti kättä. Somet ja sammakko koskevat toisiaan.
Pudasjärvellä tulvametsässä tehdyt kuvaukset määrittelivät Virpi Suutarin uusimman elokuvan tunnelmaa. Havumetsän lapset on dokumenttielokuva Metsäliikkeen aktivisteista, jotka rakastavat suomalaista luontoa niin syvästi, että he ovat valmiita pysäyttämään hakkuita Aalistunturilla ja estämään työpaikkaliikenteen Kemin biotuotetehtaalle.
He tekevät sen, koska nuoret tietävät, miten metsä voi. He kartoittavat sitä, telttailevat metsässä ja kulkevat luonnossa ahkerasti. He kokevat, kuinka lajit katoavat ja uhanalaistuvat suomalaisissa metsissä.
– Koskaan elokuvieni näytöksissä ei ole itketty näin paljon, dokumenttielokuvan ohjannut Suutari sanoo.
Hän on kiertänyt elokuvan kanssa ympäri Suomea muutaman viikon. Hänen mukaansa näytöksissä ihmiset ovat ottaneet elokuvan vastaan terapeuttisena kokemuksena: metsä on rakas ja sen heikentyvä tila tekee kipeää.
– Toinen reaktio on ollut, että ihmiset haluavat alkaa tehdä jotakin luonnon hyväksi. Liikutuksen lisäksi nuoret inspiroivat katsojia.
Kolmas reaktio on ollut ymmärrys. Ihminen, joka ei aiemmin ole käsittänyt aktivistien suoraa toimintaa, on elokuvan nähtyään saattanut oivaltaa, miksi he ovat valmiita jopa kansalaistottelemattomuuteen luonnon puolesta.
Viha johtuu omantunnon pistoksesta
Ympäristöliikkeissä toimivat nuoret herättävät joissakin ihmisissä suoranaista vihaa. Suutari arvelee sen johtuvan omantunnon pistoksesta. Kun näkee muiden laittavan itsensä likoon tärkeiden asioiden puolesta, se muistuttaa omasta passiivisuudesta. Tuo tunne purkautuu vastustuksena.
– Jokainen voisi katsoa itseään peiliin ja kysyä, että miksi on valmis vihaamaan nuoria, jotka kokevat hätää. Heitä pitää kuunnella, ei torjua.
Nuoret ovat Suutarin mielestä eräänlaisia moraalikompasseja. Kansalaistottelemattomuuden tarkoitus on saada muutosta vallitsevaan tilaan aiheuttamalla painetta vallanpitäjien suuntaan.
– Ihmisten olisi hyvä muistaa, että kansalaistottelemattomuuden ansiosta maailmalla on saavutettu esimerkiksi naisten äänioikeus ja edistetty rodullista tasa-arvoa, Suutari sanoo.
Hän muistuttaa, etteivät nuoret ja tutkijat ole vaatimassa koko metsäteollisuuden alasajoa, vaan suojelualueiden lisäämistä, laajempien alueiden suojelua, jotta metsien pirstaloituminen vähenisi.
– Ei yhteiskunta siihen romahda, että Suomessa hakkuut vähenisivät. Ei pitäisi katsoa vain nopeita voittoja, joita hakkuista saa, vaan tulisi katsoa pidemmälle.
Ounasvaaran menetys matkailulle herätti
Rovaniemen kaupunki laittoi vireille Ounasvaaran lakialueelle asemakaavan muutoksen, joka mahdollistaisi matkailurakentamista yli 11 hehtaarin kokoiselle alueelle. Lapland Hotels tahtoo tehdä paikalle noin 150 lomahuoneisto.
Suunnitelmat herättivät vastareaktion – moni kokee, ettei ulkoilualuetta tule luovuttaa matkailukäyttöön.
Ympäristöliikkeet veivät alueelle lappuja, joissa kerrotaan kaavamuutoksesta. Lapuissa oleva QR-koodi ohjaa nettiadressille, joka vastustaa Ounasvaaralle rakentamista. Adressi vaatii vaaran suojelua lähiluontona. Virpi Suutari on yksi adressin lähes kuudestatuhannesta allekirjoittajasta.
– Rovaniemellä on hyvää säpinää ja kehitystä. Toivottavasti sen sykkeessä ei tule vauhtisokeutta , jossa annetaan arvokkaita alueita yksittäisille projekteille.
Suutari toivoo, että rovaniemeläiset päättäjät kehittäisivät matkailua harkiten. Ounasvaara on keskeinen luontomaamerkki, jota ei hänen mielestään pitäisi luovuttaa turismille.
– Ounasvaaran menetys olisi ihan liian suuri yksittäisten yritysten saavuttamiin hyötyihin nähden. Luonto on se syy, miksi Rovaniemi on viime vuosina kasvanut. Jos se muuttuu turistikyläksi, lumo voi helposti lopahtaa.
Nuoruuden kipinän perässä
Rovaniemen metsät ovat Suutarille tärkeitä, niiden siimeksessä hän kasvoi. Suutari syntyi Kajaanissa, mutta asui lapsuuden ja nuoruuden Rovaniemellä. Metsät olivat toinen koti.
– Lapsena en ollut missään muualla kuin metsässä leikkimässä. Parhaan ystäväni kanssa leikittiin aina metsässä ja kiipeiltiin puissa. Talvisin Ounasvaaralla hiihdin jatkuvasti.
Suutari on asunut vuosia Helsingissä. Puutalolähiössä ei ole metsää takapihalla samoin kuin Korkalovaarassa tai laajoja hiihtolatureitistöjä kuten Ounasvaaralla. Luontoon pääsee, kunhan matkustaa.
– Etelä-Suomessa ongelma on juuri se, että metsäalueet ovat pirstaleisia ja suojelualueita on todella vähän. Pirstominen aiheuttaa vakavaa lajikatoa.
Luontokaipuu on Suutarin elämässä läsnä, mutta onneksi keväällä linnut laulavat läheisen puiston puissa. Siellä voi hengittää. Tässä elämänvaiheessa Helsinki on järkevin paikka asua, vaikka hän haaveileekin omasta paikasta pohjoisessa.
Elokuvan aktivistit veivät Suutarin matkalle oman nuoruuden kipinän perään, jonka elämä oli ehtinyt ajan myötä himmentää.
– Nuoruuden kirkkaus ja halu taistella vääryyksiä vastaan hautautuu keskiluokkaisen puurtamisen alle. Halusin löytää palan siitä ihmisestä, joka olen ollut nuorena.
Havumetsän lapset toi hänet sen äärelle.
Virpi Suutari
56-vuotias dokumenttielokuvien tekijä – elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja.
Syntynyt Kajaanissa, varttunut Rovaniemellä ja asuu nyt Helsingissä.
Palkittu Suomi-palkinnolla ja kolmella dokumentin Jussi-palkinnolla. Taiteen kunniatohtori.
Perheeseen kuuluu kolme lasta ja puoliso Martti Suosalo.
Motto: Ei tänne ole lepäämään tultu.
Perusti vuonna 2012 puolisonsa kanssa tuotantoyhtiö Euphoria Filmin.
Elokuvat: Synti – dokumentti jokapäiväisistä rikoksista (1996), Valkoinen taivas (1998), Saippuakauppiaan sunnuntai (1999), Joutilaat (2001), Pitkin tietä pieni lapsi (2005), Kevät (2006), Auf Wiedersehen Finnland (2010), Hilton! (2013), Eedenistä pohjoiseen (2014), Eleganssi (2016), Yrittäjä (2018), Aalto (2020), Kansanradio (2021), Havumetsän lapset (2024).