Reitti joka katosi kar­tal­ta

Tämän jutun piti kertoa Kaldoaivin erämaan ainoasta virallisesta talvivaellusreitistä.  Se oli ainutlaatuinen Suomessa, sillä se oli merkitty maastoon, vaikka sitä ei huollettu.

Reitillä olikin todellinen mahdollisuus päästä kokemaan aitoa erämaan tunnelmaa, sillä esimerkiksi Haltin reitin kelkkaliikenne puuttui siltä kokonaan.  Toista vastaavaa reittiä ei ole tiedossani. Lisäksi Suomen suurimman erämaan Kaldoaivin läpi kulkeva reitti oli maisemiltaan todella kaunis.

Vaelsin reitin kevättalvella 2022 ystävieni Maiju ja Lari Kuusiston kanssa. Kun aloin kirjoittaa tätä juttua, avasin Metsähallituksen retkikartta.fi-palvelun tarkistaakseni joitakin paikannimiä.

Yllätyksekseni huomasin, että reitti oli kadonnut kartalta.

Reitin kuvausta ei löydy myöskään luontoon.fi-sivustolta, vaan ainoastaan tiedot sen kesäversiosta. Asian vahvisti Metsähallituksen asiakasneuvonta: käyttöikänsä päähän tulleet opasteet oli reitin vähäisen käytön ja pienten resurssien takia päätetty jättää uusimatta.

Kulkeminen on vielä mahdollista, sillä vanhat, huonokuntoiset ja monin paikoin puutteelliset reittimerkit ovat maastossa edelleen. Tämä edellyttää kuitenkin suunnistustaitoa sekä kykyä liikkua talvisessa erämaassa itsenäisesti viikon verran.

Reitille lähtijän tulee suunnitella retkensä niin kuin reittiä ei olisikaan, mikä lisää Kaldoaivissa vaeltamisen vaikeutta entisestään. Siksi tässä jutussa annetaan myös vinkkejä talviretkeilyyn Kaldoaivissa ja muissa erämaissa.

Reitti Sevettijärvi–Pulmankijärvi pähkinänkuoressa

Sevettijärveltä Pulmankijärvelle kulkeva talvireitti oli noin 70 kilometriä pitkä.

Maastollisesti se jakaantuu kolmeen osaan. Reitin alkupätkä on pohjoislappilaista avaraa mäntymetsää, jota täplittävät monet järvet. Toinen maastotyyppi koostuu tunturikoivuisista laaksoista ja mäentömpyröistä. Kolmas maastotyyppi on Kaldoaivin erämaalle tyypillisintä, laajaa ja loivapiirteistä tunturiylänköä.

Reitti kulki alku- ja loppupäässä yhdessä Sevettijärven ja Nuorgamin välisen moottorikelkkauran kanssa. Näillä kohdilla reittimerkkeinä toimivat punaiset kelkkareitin korpiristit, ja reitin seuraaminen moottorikelkkauralla oli muutenkin helppoa. Missään kohdassa kelkkaliikenne ei ollut kuitenkaan häiritsevää, meidät ohitti maksimissaan kolme kelkkaa päivän aikana.

Reitin keskiosat Opukasjärveltä Tsaarajärvelle kulkivat itsenäisenä uranaan, joka oli merkitty puisilla, sinisillä korpiristeillä. Ura erkani keskellä Opukasjärven jäätä, missä oli oltava tarkkana, sillä sitä ei ole merkitty mitenkään. Reittimerkit alkoivat vasta maalle siirryttäessä.

Meidän vaelluksemme aikana merkit olivat jo monin paikoin todella huonokuntoisia ja useita merkkejä puuttui. Pääpirteissään reitin seuraaminen oli kuitenkin mahdollista, kunhan seurasi omaa sijaintiaan jatkuvasti kartalta ja tiesi, mistä suunnasta merkkejä kannatti hakea niiden kadottua. Täysin kokemattomalle suunnistajalle tai talvivaeltajalle tätä ei voi suositella.

Palveluvarustusta reitin varrella on paljon ja suurin piirtein päivämatkojen välein.

Sevettijärveltä lähdettäessä ensimmäisenä vastaan tulee Opukasjärven tulipaikka. Paikalla oli aiemmin myös tupa, mutta se paloi. Niinpä ensimmäinen autiotupa sijaitsee vajaa kymmenen kilometriä myöhemmin Iisakkijärvellä. Tupa on varsin mukava, mutta Iisakkijärvi niin matala, että jään alta ei saa millään kairauksella juomavettä.

Reitin kaksi keskimmäistä tupaa ovat Rousajärvi ja Huikkimajoki. Varsinkin Huikkimajoki on jäänyt mieleen siitä, että se sijaitsee kauniilla paikalla mäentöyrään päällä, josta avautuu näkymä länteen ylitse koko erämaan.

Viimeinen juuri ja juuri Inarin kunnan puolella sijaitseva tupa on Tsaarajärvi, joka on keväällä 2023 suljettu peruskorjauksen takia.

Reitin viimeinen tupa, Tsuomasjärvi, sijaitsee Utsjoen puolella ja on tuvista sympaattisin ja omaleimaisin. Se on muita tupia vanhempi ja pienempi. Parhaiten tuvasta on jäänyt kuitenkin mieleen se, että siinä on sisähuussi eteistilan yhteydessä. Tämä on varmasti avotunturin lumimyräkässä toimiva ratkaisu.

Tsuomasjärveltä Pulmankijärvelle kertyy matkaa vielä vajaa 15 kilometriä.

Hankalinta on reitille pääseminen

Sevettijärvi–Pulmanki -reitin suurin hankaluus on reitille pääseminen ja siltä poistuminen. Sama koskee muitakin Suomen yksisuuntaisia vaellusreittejä, mutta täällä ongelmat korostuivat.

Reitti on 70 kilometriä pitkä, mutta maanteitse sen alkupisteeltä loppuun on Norjan kautta 173 kilometriä ja Suomen sisällä pysyttäessä 245 kilometriä. Autonsiirtopalveluita ei juuri ole.

Yksi ratkaisu on käyttää kahta autoa ja ajaa yksi kumpaankin päähän. Autojen siirtelyyn täytyisi varata kuitenkin yksi kokonainen päivä.

Toinen tapa on käyttää julkisia kulkuneuvoja. Inarista on arkisin yhteys Sevettijärvelle ja Nuorgamista Inariin. Noin 20 kilometrin siirtymä Pulmankijärveltä Nuorgamiin on kuitenkin tehtävä hiihtäen esimerkiksi kelkkauraa pitkin tai taksilla.

Nuorgamin bussin lähtöaika on hieman viheliäinen, sillä ainoa vuoro kulkee aamukahdeksalta. Niinpä viimeiseksi yöksi kannattaa tiedustella majoitusta kylältä. Nämä vaikeudet voi ohittaa hiihtämällä reitin kokonaan tai osittain edestakaisin.

Julkisilla kuljettaessa on myös se hyvä puoli, että autoa ei tarvitse jättää parkkiin. Pysäköinti Sevettijärvelle oli hyvin haastavaa.

Kesäreitille suuntaavaa voi jättää autonsa kolttasaamelaisten perinnetalon pihaan, josta reitti alkaa. Talvella parkkipaikkaa ei ollut kuitenkaan aurattu ja se oli metrisen kinoksen alla.

Sevetin baarin tyhjällä parkkipaikalla viikkopysäköinnin hinnaksi olisi tullut 140 euroa. Baari on tosin vaihtanut sittemmin omistajaa.

Lopulta saimme auton parkkiin tienvarren pysäköintialueelle noin kaksi kilometriä Näätämön suuntaan. Siltä pääsi jopa oikaisemaan kätevästi reitille. Tätä voi suositella, joskin pysäköintialue oli todella täysi. Myös Pulmankijärven päässä oli retkeilijöille pieni aurattu pysäköintialue.

Kyytiasian suhteen saimme nauttia luksuksesta, sillä Maijun ja Larin Nuorgamissa matkailuyritystä pyörittävä ystävä haki meidät Pulmankijärveltä ja kyyditsi takaisin Sevettijärvelle vain bensojen hinnalla. Hänen yrityksensä kautta järjestyi myös majoitus Nuorgamissa yhdeksi yöksi.

Varusteista kannattaa sopia etukäteen

Meidän retkikuntamme koostui meistä kolmesta sekä koirastani Ulfista. Vaellus oli meille ensimmäinen yhteinen. Pitkällä vaelluksella rasituksen ollessa kova pullahtavat jännitteet ja ristiriidat helposti pintaan, mikä on hyvä tiedostaa.

Siksi esimerkiksi tavoitelluista päivämatkojen pituuksista, etenemistahdista, leiriytymistavoista tai vaellukseen liittyvistä harrastuksista kannattaa sopia etukäteen. Minulla on takanani useampia pisimmillään viikkojen mittaisia talvivaelluksia, mutta Maijulle ja Larille vaelluksemme oli ensimmäinen pidempi talviretki.

Sevettijärvi–Pulmankijärvi oli tälle kokoonpanolle todellinen nappivalinta.

Maastonsa ja erämaisuutensa puolesta se tarjosi sopivasti haastetta, mutta hyvä palveluvarustus reitin varrella teki siitä helposti lähestyttävän. Jos suunnittelee ensimmäistä talviretkeä, kannattaa harkita kohdetta, josta löytyy autiotupia, vaikka tarkoitus olisikin yöpyä teltassa. Näin tupa on hätätilanteessa saatavilla.

Retkeä suunniteltaessa kävimme varusteasioita läpi puhelinpalavereissa. Tämä on tärkeää siksi, että jos toisella on ahkio ja toisella rinkka, eteneminen on hyvin eri tavalla kuormittavaa ja eritahtista.

Me lähdimme kaikki matkaan ahkiot perässämme, mikä oli pääosin avonaisessa maastossa huomattavasti rinkkaa parempi ratkaisu.

Ahkio vetää enemmän tavaraa ja sen pakkaaminen on helpompaa. Esimerkiksi teltan saa pakattua miltei pystytysvalmiina ahkion päälle ja mukana voi kuljettaa koko teltan kokoista makuualustaa. Lumessa upottaa vähemmän, kun tavaroiden paino kulkee hiihtäjän takana eikä selässä.

Myös etenemisvälineiden erot on tärkeä tiedostaa.

Hiihtovälineinä minulla oli tunturisukset irrotettavilla nousukarvoilla, Maijulla ja Larilla 147 senttiset liukulumikengät. Meidän tapauksessamme eron huomasi upottavassa lumessa, jossa liukulumikengät toimivat selkeästi tunturisuksia paremmin sekä alamäissä, joissa tunturisuksilla saattoi laskea leppoisasti, kun liukulumikengillä piti hiihtää.

Enimmäkseen eteneminen oli kuitenkin tasaista jurnuttamista halki tundran, jossa molemmat välineet toimivat tasapäisesti.

Kaikkinensa liukulumikengät olivat hieman parempi valinta. Alkutaipaleen mäntymetsässä ja sekä suojaisissa laaksoissa lumi oli hyvin pehmeää, ja tunturisukset upposivat armotta. Vain viimeiset kaksi päivää olivat selkeää avotunturia ja kovan lumen maastoa, jossa tunturisukset olivat omimmillaan.

Metsäsuksilla vaellukselle lähteminen ei olisi ollut huono valinta. Jos tarkoituksena on liikkua lähinnä Sevettijärven päässä, suosittelen metsäsuksia tai liukulumikenkiä. Pulmankijärven puolella tunturisukset toimivat parhainten. Välineiden rajana voi pitää suurin piirtein Inarin ja Utsjoen kunnanrajaa.

Muuten mukaan lähtivät tyypilliset varusteet eli vaatteet, suunnistusvälineet, keitin, ruokailuvälineet ja yöpymistarvikkeet.

Hiihdettäessä läpi erämaan kannattaa varautua myös välinerikkoon, joten otimme mukaan korjaustarpeita, varasauvan ja -siteen sekä tietysti ensiapupakkaukset.

Koska hiihdin monoilla, otin mukaan lämpimät leirikengät. Hankin retkelle hyvin kevyet, vain 600 grammaa painavat pilkkisaappaat, joihin vaihdoin huopakumisaappaiden paksut vuoret. Ratkaisu oli todella toimiva ja varpaat olivat aina lämpimät.

Juttu jatkuu varustelistojen jälkeen.

Riittävästi ruokaa ja yksityisyyttä

Teimme päätöksen muodostaa ruoka- ja telttakunnat, ja ne muodostuivat varsin luonnollisesti, koska Maiju ja Lari ovat pariskunta. Minunkaan ei tarvinnut olla teltassa yksin, sillä sain viereeni lämmittämään Ulfin.

Tässä ratkaisussa oli monia etuja, vaikka vaelsimme yhtenä porukkana.

Telttakunnissa selkein etu on tila. Vaikka yhdessä teltassa yövyttäessä vedettävää olisi vähemmän, on kolmen ihmisen könyäminen yhteen talvitelttaan melko klaustrofobista.

Talviretkeilyssä teltan koko kannattaa aina yliarvioida: jos yöpyjiä on kaksi, ota kolmen hengen teltta. Telttakunnat mahdollistavat myös hetkellisen oman tilan ryhmässä vaellettaessa. Me yövyimme teltoissa lopulta vain ensimmäisen ja viimeisen yön.

Ruokakunnat muodostettiin samalla jaolla kuin telttakunnat.

Pitkällä retkellä on tärkeää syödä hyvin ja sitä, mistä tykkää. Siksi suosin nykyään yhteisten ruokien sijaan omia. Näin ruuan suhteen ei tarvitse tehdä kompromisseja ja kaikki voittavat. On tärkeää keskustella, millaisia ruokia syödään. Jos yksi haluaa lounastauoilla kokata gurmeeta ja muut paahtaa menemään pähkinöiden voimalla, on eväät konfliktiin katettu.

Itse olen sitä mieltä, että mitä pidempi retki, sitä yksinkertaisempana ruoka kannattaa pitää. Kellon ympäri hiihtämisen jälkeen monimutkainen kokkaaminen ei välttämättä enää houkuta.

Kaikki reitin varrella nauttimamme lounaat olivat pussiruokia, joihin lisätään vain vesi. Lari ja Maiju menivät illallakin samalla linjalla. Itse kuivatin illallisiksi itsetehtyjä ruokia, jotka vaativat korkeintaan nopean kiehautuksen.

Aamupalalla oli pikapuuroa, johon liittyen tein mielestäni toimivan kokeilun: lisäsin puuron sekaan proteiinijauhetta, jolloin se piti nälkää paljon pidempään.

Talvivaelluksella on tärkeää syödä miltei koko ajan, koska kylmässä kulutus on kovaa. Niinpä varasimme kukin itsellemme myös suuren pussin herkkuja naposteltavaksi. Oma suosikkini on sekoitus suolapähkinöitä, rusinoita ja hedelmäkarkkeja.

Mitä odottaa, mihin varautua

Kaldoaivin halki hiihtämään uskaltautuva pääsee nauttimaan todellisesta erämaan rauhasta.

Itselleni jäivät päällimmäisenä mieleen Opukasjärven ja Tsaarajärven väliset hiljaiset maastot. Tällä välillä on moottorikelkkailu kielletty kaikilta muilta kuin paikkakuntalaisilta ja viranomaisilta, emmekä nähneet yhtään kelkkaa.

Myös ihmisiä näimme hyvin harvakseltaan. Iisakkijärven tuvalla oli hollantilainen mies, joka oli liikkunut alueella 1980-luvulta saakka. Muuten tuvat olivat autioita Tsuomasjärveä lukuun ottamatta. Siellä tuntui olevan miltei ruuhka, sillä tuvalle tultiin yöpymään Pulmankijärven suunnasta. Tsuomasjärvellä päädyimmekin suosiolla nukkumaan teltoissa.

Telttayö oli myös retken ensimmäinen yö, koska Opukasjärven tupa on palanut. Sevettijärveltä Iisakkijärven tuvalle on reilun 20 kilometrin hiihto. Jos matkaan ei pääse heti aamusta, kannattaa siis varautua yöpymään teltassa.

Teltta on muutenkin ehdoton varuste aina talviretkellä, sillä sään muuttuminen tai muu vastoinkäyminen voi vaatia yöpymään reitin varrella.

Meillä tällainen tilanne oli lähellä kerran, kun whiteout (lumimyräkkä) yllätti meidät muutamaa kilometriä ennen Tsaarajärven tupaa.

Olimme hiihtäneet koko päivän aurinkoisessa säässä, kun myräkkä nousi vain minuuteissa. Aivan hentona alkanut lumisade tiheni sakeaksi pyryksi ja vinhaksi noussut tuuli pöllytti irtolunta hävittäen näkyvyyden kokonaan.

Samaan kohtaan sattui retken ainoa pätkä, jolta reittimerkit puuttuivat kilometrien matkalta ja etenimme jo valmiiksi kompassisuunnalla. Koska tupa oli lähellä ja maasto helppoa, selvisimme tilanteesta GPS:ään valmiiksi tallennetuilla koordinaateilla, ja pääsimme turvallisesti tuvalle.

Talviretkeilytaitojen on syytä olla kunnossa. Koska huonokuntoiset ja vanhat reittimerkit tulevat katoamaan ajan myötä kokonaan, pitää osata suunnistaa kartan ja kompassin sekä mielellään GPS:n avulla.

Varaa retkelle riittävästi aikaa. Me pidimme yhden lepopäivän Huikkimajoen kämpällä lumimyräkän riehuessa ulkona. Eteneminen olisi ollut mahdollista, mutta itse pidän retkeilyfilosofiasta, jossa luonto määrää tahdin. Ja toisaalta: kuinka usein ihminen saa luvan kanssa vain kuunnella kamiinan rätinää, syödä suklaata, nauttia kirjasta ja pötköttää laverilla? Ei ainakaan liian usein.

Kaldoaivi voi näyttää myös todella kauniit kasvonsa. Meidän retkellämme sää oli noita kahta myräkkää lukuun ottamatta lähes koko ajan aurinkoinen.

Retken kohokohtina mieleeni jäivät reitin nousut monille loivapiirteisille huipuille, joilta aukeni huikaiseva näköala yli laajan erämaan.

Kun aurinko paistoi siniseltä taivaalta, hanki kimmelsi ja yhtään merkkiä toisesta ihmisestä ei näkynyt missään horisontissa, tunsin suurta onnea, että sain olla juuri siellä. Näillä pätkillä mieleen jäi myös hiihdon helppous. Nousut olivat maltillisia ja laskut loivia, joten niissä ei tarvinnut kummemmin jännittää.

Mieleen painuivat myös suojaiset tunturikoivikkolaaksot. Kevätauringossa yöpakkasten huurruttamat koivunoksat loistivat kuin timantit ja kaikkialla ympärillä kimalteli koskematon hanki. Sen rikkoivat vaan kertaalleen ahmanjäljet ja sitäkin useammat riekonjäljet.

Näissä laaksoissa hiihtäminen oli pehmeän lumen ja töyräisen maaston takia monesti hankalampaa kuin muualla, mutta ehdottomasti sen väärti.

Vaellus Kaldoaivissa sopii erityisesti retkeilijälle, joka haluaa kokea erämaan ja arktisen tundran tunnelmaa.

Korkeimpia ja näyttävimpiä huippuja tältä reitiltä ei löydy, joskin Tsuomasjärven tuvan takana kohoava Tsuomasvárri on varsin komea. Jos aikaa ja energiaa riittää, sen laelta aukeavat varsin komeat maisemat Suomeen ja Norjaan.

Terävien huippujen ja nopeiden nousujen sijaan Kaldoaivi tarjoaa tasaisen kaunista, karua ja vaihtelevaa erämaata päivien ajaksi. Sen sydämeen pääsemiseksi on nähtävä vaivaa, mutta on kaiken vaivan arvoista.