Kuuntele koko juttu.
Koppelon ruskeita ja harmaita höyheniä on ympäriinsä. Ne kelluvat hangen päällä kuin olisivat pudonneet aivan äskettäin.
Räjähdyksen alkupisteessä makaa kanalinnun kaluttu ruumis, jonka suolet ovat jäätyneet Asmuntintien pintaan.
Kirjailija Tuomo Pirttimaa harppoo linnun luo ja arvelee siihen törmänneen auton vauhdin olleen todella kova. Matkan päässä koppelosta lojuu rekisterikilven taustalevy, jossa lukee Toyota.
Pirttimaalta juuri ilmestynyt romaani Lyijykausi kertoo salametsästäjä Unto Ekin tarinan. Kaltoin kohdellusta orpopojasta tuli karhun kaataja ja satojen hirvien salapyytäjä, lopulta syrjäytynyt juoppo, mutta myös eräkirjallisuuden uudistaja.
Haastattelua varten olemme tulleet Pudasjärven perukoille Asmuntiin, sillä elämäkertaromaani kertoo myös epäonnistuneesta asutustoiminnasta, josta Unto sai katkerasti siipeensä.
Unton tila on Sallassa, mutta myös täällä Ranuan rajan tuntumassa riitti valtion maata lohkottavaksi Kuusamon ja Sallankin rintamamiesten tarpeisiin.
1950-luvulla Asmuntin korpeen raivattiin lähes sata tilaa. Rakennettiin talot ja navetat, mutta jo 1960-luvulla tiloja alkoi tyhjentyä.
Saman kohtalon koki Unto Ek, joka menetti perheensä ja pakkomyydyn tilan.
Kun omien lehmien pito kävi mahdottomaksi, alkoi Unto metsästää valtion lehmiä ruokaa ja juomaa vastaan. Joskus hirven hinta oli viinapullo.
Salakaadettu hirvenliha ruokki kyläläisiä ja yhteisö piti laittomuudet omana tietonaan – kunnes joku käräytti Unton.
– Sikäläisen hirviporukan säännöissä on Unton vaikutuksesta pykälä: ensimmäisestä hirven salakaadosta erotetaan kolmeksi vuodeksi ja toisesta salakaadosta pysyvästi, Pirttimaa kertoo.
Yhdenmukaisia rintamamiestaloja on harvakseltaan kahden puolen Asmuntintietä. Moni talo on autio ja kylmä, harmaantunut vuosikymmenien saatossa osaksi maisemaa.
Tuomo Pirttimaa kahlaa hangessa autiotalon pihaan ja mittaa katseellaan navettaa, jonka katto on lähes maahan asti notkolla.
Rintamamiestalon rikkinäisestä ikkunasta näkyy tuvan täydeltä romua. Pirttimaa huomaa kynnen jäljet kuuraisessa ulkolaudoituksessa: näätä on kai etsinyt saaliilleen kätköpaikkaa.
– Piti olla tietty määrä suota raivattuna ja lehmiä, joita vasten sai lainaa. Pohjolan viimeisillä tiloilla se oli surkea ihmiskoe. Ei sillä saatu muuta kuin ihmisiä rikkomaan ruumiinsa ja mielensä mahdottoman edessä ja epäonnistumaan.
Nivalalaislähtöinen kirjailija on tehnyt tuttavuutta asutustilojen historian kanssa siitä lähtien, kun hän muutti toimittajan työn perässä Kuusamoon 1990-luvun alussa.
Pohjoisen soille ajetulla "liikaväestöllä" on osansa hänen kertomissaan ihmiskohtaloissa.
Lyijykausi on rajaseutukirjailijaksi tunnustautuvan Pirttimaan neljäs romaani.
– Harmaalla vyöhykkeellä toimivia ihmisiä, jotka ovat yhteiskunnan marginaalissa, Pirttimaa kuvaa kerrontansa kohteita.
Jatkamme hylätyltä pihalta matkaa ja poikkeamme talolle, jossa on ehjät ikkunat ja ihmiselämää.
Meri Peuhkurinen ja Tero Sarajärvi ovat Asmuntin uudisasukkaita ja viihtyneet hyvin. Tori-ilmoituksesta bongatun talon vuokra on edullisempi kuin rivitalon päädyn Ranualla, ja täällä mahtuu elämään, olemaan ulkona ja pitämään poroja.
Talo on rakennettu vasta 1960-luvulla. Se on aikanaan jäänyt perikunnalle, jolta pudasjärveläinen mies on tilan metsien takia ostanut sen omakseen. Talo on pidetty lämpimänä. Saunarakennuksen katto on jäänyt uusimatta, mutta navetta seisoo tukevasti pystyssä.
Pariskunta voisi harkita paikan ostoakin, jos saavat kaupassa riittävästi hehtaareita.
Poroja käyskentelee aitauksessa, yksi on Levillä töissä vetoporona. Maakellarin katolla seisoo Piiparinen.
Tuomo Pirttimaa tapasi Unto Ekin kerran, palvelutalossa Sallassa.
Tapaamisen tarkoitus oli kirjoittaa salametsästäjästä juttu aikakauslehteen, mutta aiheesta syntyikin kirja viisitoista vuotta myöhemmin.
Unto ei paljon puhunut, mutta Pirttimaan mukana ollutta nuorta karjalankarhukoiraa hän kommentoi.
– Muutamassa minuutissa Unto totesi, että tuo on hyvähermoinen koira. Se oli täydellinen tiivistys ja koiraa määrittelevä piirre, ja siitä tuli elämäni koira.
Unto oli ollut terävä-älyinen ja kovakuntoinen metsästäjä, joka koki elävänsä väärässä ajassa.
– Hänellä oli ihanne vapaudesta, ihanne hankkia itse luonnosta tarvitsemansa. Ironista kyllä, hänen elämänsä oli kaikkea muuta, vankilassa istumista myöten.
Pirttimaa on samoillut kaksin koiran kanssa samoja eteläisen Sallan erämaita, joissa Untokin on metsästänyt. Unton kuoleman aikoihin vuonna 2019 Pirttimaa löysi tiensä salametsästäjän vanhaan tukikohtaan.
– Palotunturin länsilaidalla oli rösähtänyt asuntovaunu ja raato Corolla, Unton viimeinen leiri.
Lyijykaudessa on kohtaus eräkämpältä, jossa Unton tapaaman seurueen nokkamies pitää paatoksellista puhetta metsästämisen jaloudesta. Unto saa miesten huomion osakseen toisenlaisella tarinankerronnalla.
Myöhemmin Unto alkoi toteuttaa aiettaan kostaa kokemansa vääryys kirjoittamalla. Hänen esikoisromaaninsa Hirventappopaikka päivitti eräkirjallisuuden todellisuuteen, Pirttimaa sanoo.
Se oli kaikkea muuta kuin ylevää.
– Unto repi eräkirjallisuuden kuraan ja paskaan, hirvensuoliin, oksennukseen ja krapulahikeen.
Lyijykausi on kirjailijan itsensä sanoin pohjoinen kirja, jossa on paljon raskaan työn kuvausta ja se kaikki on kirjoitettu sisältä päin, omakohtaisesta kokemuksesta.
– Hirven suolistamisen voi kuvata pintapuolisesti tai perehtyneesti. Luin ruotsalaisen Karin Smirnoffin kirjoittaman kuvauksen ja totesin, että kyllä Karin on hirven suolistanut.
Omakohtaisuutta on myös kuvauksissa Unton ehdottomuudesta jahdissa ja työssä. Nuorempana hirvenmetsästys oli Pirttimaalle kaikki kaikessa.
– Pahimmillaan metsästys ei ollut minulle harrastusta, vaan jotain työn ja pakkomielteen välissä, aina uupumukseen ja sen yli.
Salametsästys ei ole Suomen metsistä kadonnut mihinkään. Viime vuonna Pohjois-Savon käräjäoikeus langetti ehdollisia vankeusrangaistuksia Lapinlahdella paljastuneessa vyyhdissä.
Susien ja ilvesten tappaminen johti tuomioihin törkeistä metsästysrikoksista. Luonnonsuojelurikoksina käsiteltiin laulujoutsenten, kanahaukan, korpin ja valkoposkihanhen ampuminen.
Tuomo Pirttimaa kuvaa Lapinlahden vyyhtiä kammottavaksi.
– Siinä laitetaan sijaiskärsijäksi omalle pahalle ololle kaikki mahdolliset eläinlajit, joita vastaan tulee. Salametsästys on muuttunut jonkinlaiseksi pätemiseksi ja kukkoilemiseksi.
Lapinlahden salapyytäjät eivät Unton tavoin tappaneet elääkseen, mutta heilläkin lienee taustalla ollut katkeruutta ja vihaa etelän herroja kohtaan.
Unton karhunmetsästys päättyi siihen kevääseen, kun moottorikelkan jäljet tulivat hangelle. Suurpedot olivat vielä 1960-luvulla lainsuojattomia, mutta Unton moraali ei sallinut karhujen tappamista kelkan avulla.
– Hänelle pedot olivat enemmänkin kollegoita, toisia metsästäjiä, mutta myös kilpailijoita. Häneltä puuttui agendamainen petoviha.
Pirttimaan mukaan Unto Ek on Suomen historiassa ainoa pelkästään metsästysrikoksesta vankilaan tuomittu. Entinen rajavartija oli kiven sisässä neljä kuukautta.
Lapinlahden salapyytäjät välttyivät vankilalta. Kaikkiaan 18 miestä sai ehdollisen vankeusrangaistuksen.
Matka Unton pään sisään oli raskas. Kirjoittaminen tuotti Pirttimaalle epätoivon hetkiä, kunnes hän pääsi haastattelemaan kahta Unton lasta.
– Inhosin koko äijää ja ajattelin, että eihän kukaan halua lukea tällaista kirjaa. Kun sain lisää tietoa ja kuulin ihmisiä, jotka ovat antaneet anteeksi hänen töppäyksensä, niin usko palasi, että olen hänen puolellaan ja haluan kirjoittaa kirjan.
Pirttimaa markkinoi nyt innolla uutukaistaan, joka palautteen perusteella resonoi lukijoissa.
Hän mainitsee Nivalassa asuvan koneyrittäjän kiitoksen, että kirjassa on paljon tuttuja elementtejä, joita harvoin romaaneissa tulee vastaan. Ja koillismaalaisen metsurin, joka äityi käyttämään adjektiivia koskettava.
Pirttimaa arvelee, että suomalaisessa nykykirjallisuudessa on Lyijykauden kaltaisen romaanin mentävä aukko. Se voi selittää nuorten miesten vähäisiä lukuhaluja.
– Mitä he lukisivat, jos 99 prosenttia julkaistavista kirjoista kertoo kaupunkilaisen ihmisen elämän jäsentämisestä?
Asmuntissa elämä tuntuu jäsentyneen.
Aamuyöllä töistä tullut Tero Sarajärvi valmistautuu iltapäivällä jo seuraavaan työvuoroon. Ajokoneenkuljettajan työt ovat Pudasjärvellä.
Meri Peuhkurinen työskentelee Ranualla päiväkodissa, toimii myös eläintenkouluttajana ja tekee nahkatöitä.
Tienvarren taloissa asuu eläkeläisiä. Viikonloppuisin on vilinääkin, kun Sarajärven lapset ja naapurin lapsenlapset tulevat ja käynnistävät mönkijät.
Käännämme auton pihasta Asmuntintielle, joka on vedetty viivoittimella halkomaan soisia metsämaita.
Edessä tiellä näkyy kanalinnun hahmo. Pakkasessa pörhistynyt pyy pakottaa auton tekemään väistöliikkeen ja jatkaa tallustelua ajouralla.
