Inarilaisessa Sallivaaran paliskunnassa kävi karmea kato talvella 2019–2020.
Lumi tuli varhain, sitä satoi paljon ja se viipyi myöhään. Väliin tuli jäisiä kerroksia. Porojen oli raskas liikkua ja vielä raskaampi löytää luonnonlaitumilta ruokaa. Niitä kuoli valtavasti. Elävätkin hoippuivat heikossa kunnossa, ellei omistaja ollut onnistunut pelastamaan niitä ruokintaan.
Samalla paliskunnan petovahingot nousivat rajusti.
Vuodelta 2020 Sallivaarasta ilmoitettiin yksin ahmojen tappamia poroja 248.
Kohtalokkaana keväänä Metsähallitus laski viikon ajan ahmoja Lemmenjoen kansallispuistossa, joka on Sallivaaran keskeistä laidunaluetta. Lumijälkiin ja dna-näytteisiin perustuvan seurannan tulos oli karu: kolme ahmaa.
Lyhimmällä matematiikalla jokainen niistä olisi tappanut yli 82 poroa.
Voi olla, että ahmoja oli enemmän. Näätäpeto on ahkera liikkuja ja ripeä tappaja erityisesti pehmeälumisina ja pyryisinä talvina. Sallivaaran ympärillä riittää ahmoille sopivaa erämaata joka suuntaan.
Mutta jos supertappajat tulivat paliskuntaan muualta, niin tuskin kuitenkaan etelän puolelta. Naapuripalkiseen Kuivasalmeen ei tilastoitu vuonna 2020 ainoatakaan ahman tappamaa poroa.
Olen seurannut petovahinkoja vuosia. Silti on aina yhtä hämmentävää, kuinka ristiriitaisia lukuja tilastoista löytyy.
Käytännössä ennätys tehtiin pohjoisimmassa Lapissa. Siellä ahmojen tuhot nousivat melkein jokaisessa paliskunnassa moninkertaisiksi siitä, mihin on totuttu.
Enontekiöllä, Inarissa ja Utsjoella korvattiin kaikkiaan 2 629 ahman tappamaa poroa.
Tuorein kanta-arvio viime syksyltä kertoo, että kolmen pohjoisimman kunnan alueella on todennäköisimmin 35–45 ahmaa.
Jos mennään ylärajan mukaan, jokainen ahmoista – siis pienin ja kurjinkin – olisi tappanut vuoden 2020 aikana keskimäärin 58 poroa.
Ei kai nyt sentään.
Ruotsalais-norjalaisessa tutkimuksessa ahma saalisti keskimäärin runsaat kaksi poroa kuukaudessa, siis 25–30 vuodessa. Luku voi olla pienempi mutta toki suurempikin, jos olosuhteet suosivat porojahtia.
Talvella 2019–2020 ne suosivat.
OIosuhteet olivat niin poikkeukselliset, että valtio hyvitti siitä paliskunnille kertaluontoisena korvauksena kuusi miljoonaa euroa. Sallivaarakin sai siivunsa. Korvauksia tosin leikattiin paljon siitä, mitä elinkeino oli hakenut, eivätkä jaolle päässeet paliskunnat, joissa oli poroja enemmän kuin laki sallii.
Katotalven jälkiä paikkaillaan poronhoitoalueella pitkään. Sallivaarassakin puuttuu tuhansia poroja paliskunnan suurimmasta sallitusta luvusta.
Poikkeustalvi ei selitä silti ahmakannan ja -vahinkojen ankaraa epäsuhtaa, eikä oikein sekään, että poronomistajien kanta-arvioissa petoja on aina enemmän kuin virallisissa.
Viime tammikuussa Käsivarren paliskunta peräsi tappolupaa kahdelle poroja verottavalle ahmalle. Hakemuksessa se kertoi alueella olevan 40–50 ahmaa.
Metsähallituksen tuorein kanta-arvio Käsivarteen on noin 15 ahmaa. Luku perustuu jälkilaskentoihin ja dna-näytteisiin, ja siinä ovat mukana skandinaavista kantaa edustavat ahmat, jotka ylittävät Käsivarressa valtakunnanrajoja milloin mitenkin.
Kuinka monta petovahinkoina korvattua poroa kuoli tosiasiassa nälkään?
Se on ikävä kysymys, jonka olen esittänyt ennenkin. Ei tarvitsisi, jos petovahinkojen korvaamiseen luotu järjestelmä olisi jämäkkä ja oikeudenmukainen.
Nyt se ei ole kumpaakaan.
Yksi suurimpia vikoja on, että vahinkoja tarkastetaan maastossa liian vähän. Se taas johtuu siitä, että valtio on ulkoistanut petovahinkojen maastotarkastukset kuntien maaseutuviranomaisille jopa siellä, jossa niitä tapahtuu eniten.
Esimerkiksi käy Inari.
Sen kahdeksassa paliskunnassa korvattiin eri suurpetojen tappamana kaikkiaan 1206 poroa vuonna 2020. Maastotarkastukseen päätyi 59 – siis vähemmän kuin joka kahdeskymmenes petovahinko. Sallivaarassa tarkastettiin yksi ainoa raato 321:sta.
Asiasta on turha moittia Inarin maataloussihteeriä. Maastotarkastuksissa hänellä on työmaanaan Suomen laajin kunta ja sen lisäksi vielä hallinnollisia töitä Utsjoen petovahingoista.
Resurssi ei mitenkään riitä uskottaviin tarkastusmääriin.
Halutessaan valtio voisi korjata tilanteen nopeasti. Monet asiantuntijat ja myös poronomistajat ovat esittäneet, että raatojen dokumentointiin pitäisi palkata erilliset tarkastajat, jotta epäselvät tapaukset ja vilppiä yrittävät saataisiin karsittua. Niin toimitaan muun muassa Norjassa.
Maa- ja metsätalousministeriö on torjunut ajatuksen vetoamalla kasvaviin kustannuksiin.
Porotalouden petovahingoissa valtion linja näyttää olevan, että tärkeintä on pulittaa korvaukset. Väliäkö sillä, jos järjestelmä on veronmaksajan silmin löperö ja mustaa koko elinkeinon mainetta.
