Tiedote ilmestyi maa- ja metsätalousministeriön verkkosivulle ennen joulua. Asia jäi olemattomalle huomiolle siihen nähden, että se voi olla uuden ajan alku.
Ministeriö kertoi allekirjoittaneensa naapurimaiden ympäristövirastojen kanssa kehysasiakirjan liittyen Fennoskandian ahmoihin. Otsikon mukaan Suomi, Ruotsi ja Norja syventävät yhteistyötä ahmakannan hoidossa.
Saman voisi kertoa räväkämminkin, vaikka näin: Suomi ottaa mallia naapureistaan – Ahmankakkaa aletaan kerätä ahkerammin.
Pohjoisen Norjan ja Ruotsin sekä Suomen tunturialueen ahmat ovat yhteistä, skandinaavista kantaa.
Sen todistaa dna-pankki, jossa on tuhansia näytteitä. Niitä on noukittu ahmojen jäljiltä systemaattisesti 2000-luvun alkuvuosista saakka.
Ruotsi ja Norja ovat olleet edelläkävijöitä.
Ne eivät ole keränneet tietoa pelkästään pökäleitä pussittamalla ja analysoimalla, vaan etsimällä ahmanpesiä.
Pitkälle viety kannanseuranta on ollut elinehto myös porotaloudelle. Ruotsin ja osin myös Norjan poronhoitajat saavat vahingonkorvaukset enimmäkseen sen perusteella, miten paljon petoja kullakin alueella syntyy ja elää.
Tutkimus on maksanut paljon. Vastineeksi on saatu tietoa, joka antaa jykevän pohjan petopolitiikalle.
Suomi on valinnut toisen tien.
Ahma on jäänyt tutkimuksessa muiden suurpetojen jalkoihin, vaikka sen piikkiin menee yli puolet porovahingoista.
Dna-näytteitä on kerätty vain murto-osa siitä mitä Ruotsissa ja Norjassa. Arviot Suomen tunturialueen ahmakannasta perustuvat pitkälti havaintoihin sekä lumijälkilaskentoihin. Niitä tehdään kahden vuoden välein vakiintuneilla alueilla Enontekiöllä, Utsjoella ja Inarissa.
Dna-pankista löytyy paljon ahmoja, jotka kulkevat kolmessa maassa. Jalkava eläin voi liikkua lähes sata kilometriä vuorokaudessa. Siksi jälkilaskenta ei ole paras keino arvioida kantaa.
Siihen tarvitaan ahmankakkaa.
Siitä, että poronhoitoalueen ahmakanta tunnetaan puutteellisesti, on seurannut monenlaista.
Ahmojen ja niiden tappamaksi ilmoitettujen porojen määrässä vallitsee jatkuva ristiriita.
Suomessa valtio maksaa poronomistajille vahingonkorvaukset enimmäkseen sen mukaan, miten paliskunnat ilmoittavat maastosta löydetyn raatoja. Esimerkiksi vuonna 2020 poronomistajien runsaan kymmenen miljoonan euron korvauspotista yli 7,3 miljoonaa tuli raadoista.
Järjestelmän uskottavuutta on heikentänyt, että kuntien maaseutuviranomaiset ehtivät dokumentoida vahinkoja harvakseen.
Lapin Kansa selvitti taannoin, että pahimmillakin petoalueilla keskimäärin vain viitisen prosenttia ilmoitetuista vahingoista tarkastettiin maastossa (2020).
Lue lisää: Tappoiko kolme ahmaa todella 248 poroa? Petovahinkotilastot ovat täynnä ristiriitoja
Inarilainen Sallivaaran paliskunta toimii Suomen suurimmalla suojelualueella, Lemmenjoen kansallispuistossa.
Viime vuodelta Sallivaarasta on haettu korvauksia 257 porosta, jotka on ilmoitettu ahman tappamiksi.
Norjan Finnmarkissa ja Tromssassa on kaadettu viimeisen kymmenen vuoden aikana luvallisesti lähes 200 ahmaa.
Asiantuntijoiden mukaan se on johtanut siihen, että vaikka Suomen ahmakanta on kasvanut, Ylä-Lapissa se on monin paikoin pienentynyt.
Niin on käynyt maastohavaintojen perusteella myös Lemmenjoella. Tuoreimmissa jälkilaskennoissa (2020, 2022) sieltä on löytynyt kolme ahmaa. Vielä 2014 niitä oli 12.
Vaikka laskentatulos ei olisikaan erityisen luotettava, luvut rypistävät otsaa.
Jos Lemmenjoen ahmat ovat huvenneet vajaassa vuosikymmenessä neljäsosaan, miksi niiden tappamien porojen määrä on samassa ajassa jopa kolminkertaistunut?
Rönsyilevät petovahingot eivät ole ainoa syy, miksi poronhoitoalueen ahmakannasta tarvitaan tanakampaa tietoa.
Ahma oli täysin rauhoitettu 35 vuotta. Vuodesta 2017 alkaen maa- ja metsätalousministeriö salli erittäin uhanalaisen eläimen pyynnin kahdeksalla poikkeusluvalla joka talvi.
Aluksi paliskunnat kilpailivat tappoluvista.
Jos ahman jäljiltä löytyi muutama poronraato, se saattoi saada nopeasti peräänsä paliskunnan kelkkapartion, jolla oli lupa ottaa pienin suurpeto hengiltä.
Ahmoja ei auttanut, vaikka ne olisivat eläneet tai jopa pesineet suojelualueilla, jotka oli perustettu juuri niiden turvaksi. Annetuissa raameissa Riistakeskus antoi tappolupia, kunhan raatoja oli riittävästi.
Keväällä 2020 Korkein hallinto-oikeus puuttui asiaan. Sen mukaan Natura-alueelle ei voi myöntää poikkeuslupaa selvittämättä kunnolla, vaarantaako yhden ahman tappaminen merkittävästi suojelualueen kantaa.
Silti Riistakeskus myönsi seuraavanakin talvena ahmantappoon kaksi eri lupaa, jotka Pohjois-Suomen hallinto-oikeus totesi viime kesänä lainvastaisiksi juuri puutteellisten Natura-selvitysten vuoksi.
Nyt luvanhakijoita ei ole enää ruuhkaksi.
Viime ja toissa talvena kahdeksan ahman lupakiintiöstä jäi yli puolet käyttämättä. Siksi maa- ja metsätalousministeriö ei antanut näille lumille lainkaan asetusta, joka rajaisi pyydettävien ahmojen määrää.
Lupia myönnetään yhä, mutta ei tällä erää Natura-alueille, joissa ahma on suojeluperuste.
Talven toistaiseksi ainoa kaato on Pudasjärveltä. Siellä ahma tapettiin loppiaisen alla, heti poikkeusluvan tultua voimaan.
Kolmen maan yhteistyösopimus on vasta lupaus siitä, että Suomikin haluaa panostaa ahmakannan tutkimiseen.
Ilman rahaa asia ei etene. Luonnonvarakeskus on jo hakenut sitä. Se haluaisi tehostaa dna-näytteiden keruuta Suomen Lapissa lähemmäs naapurimaiden tasoa. Tutkittavaa riittäisi myös ahman pesinnöissä, biologiassa ja vahingoissa, joita se aiheuttaa porotaloudelle.
Veronmaksajana on helppo kannattaa asiaa.
Petopolitiikan ja vahingonkorvausten selkänojaksi on lupa odottaa parasta mahdollista tietoa. Ahman osalta se toteutuu vain sijoittamalla tuntuvasti nykyistä enemmän tutkimukseen.
Se on myös vahingonkärsijöiden etu.
Erityisesti rajapaliskunnissa on kaivattu pitkään tutkittua tietoa ahmojen määrästä, liikkeistä valtiosta toiseen sekä siitä, montako poroa katoaa ahman suuhun sulan maan aikaan, jolloin jälkiä ei jää.
Paliskuntien näkemys on, että ahmoja on huomattavasti enemmän kuin tutkijoiden arvioissa.
Porollisten mielestä ahmoja pitäisi ampua myös suojelualueilta. Siihen ei ole paluuta – ei ainakaan ennen kuin tieto petokannasta on aukottomampi.