Ei heik­ko­her­moi­sil­le

Olen nauttinut jokaisesta askeleesta Kalottireitillä.

Hieno homma, Rob! Voisinpa sanoa samaa. Myös minun Kalottireitin vaellukseni piti olla sellainen, jolla jylhien tuntureiden seinämien upeat vesiputoukset, kapustarintojen piiperrys ja jääleinikkien kauneus siivittäisivät askeleitani.

Olin haaveillut, kuinka rennosti makoilisin aurinkoisella tunturipaljakalla rinkka pääni alustana ja katselisin taivaalla liikkuvia pilviä.

Kävi päinvastoin. Tuntui, että lähes jokainen väli tuvalta tuvalle oli pinnistelyä. Muutamalla etapilla tunsin olevani voimieni äärirajoilla. Norjan ylös ja alas kulkevat jyrkät mäet, rajut puuskittaiset tuulet, kilometritolkun kivikot ja mutavellissä kävelyt tekivät kehostani muusia. Vaelluksesta tuli tahdonvoimalla sinnittelyä.

On totta, että lähes jokaisella vaelluksella on epämukavia hetkiä. Tällä kertaa hetket muuttuivat päiviksi, ja lopputulos oli unelmien vaelluksen sijaan jotain aivan muuta.

Varteenotettava vinkki

Lähdimme kaverini Marjan kanssa Kalottireitille elokuun puolivälissä. Yhteensä reitti on 800 kilometriä,  sen alkupisteenä pohjoisessa on Norjan Kautokeino ja etelässä Sulitjelma tai Kvikkjokk Ruotsissa. Vaelluksemme olisi vain siivu pitkää Kalottireittiä, noin 170 kilometriä Kilpisjärven Koltalahdesta Ruotsin Abiskoon.

Meidän reittimme kulkisi ensin Ruotsiin Pältsan tuvalle ja siitä Norjaan Rostahyttan kautta kohti Övre Dividalin kansallispuistoa tupineen. Koska olemme maltillisia kulkijoita, kävelyyn oli varattu 12 päivää. Suunnitelmaan sisältyi kaksi lepopäivää, jolloin emme kävelisi. Etapit tupien välillä olivat 12–25 kilometrin pituisia.

Jo ensimmäisenä päivänä saavuimme Pältsalle hieman väsyneinä. Teen muutaman sulan maan vaelluksen vuodessa, joten kehoni ei ollut tottunut rinkan kantamiseen kumpuilevassa maastossa. Olin silti toiveikas. Toivoin sopeutuvani pian noin 19 kilon taakkaan selässäni.

Olimme majoittuneet Pältsan tuvalla kahden vuoden takaisella vaelluksellamme. Tuolloin tapasimme Pältsan tupavahdin, suomalaisen Joukon. Hän oli taas paikalla ja kertoi muun jutustelun lomassa vaeltajista, jotka kävelevät Ruotsin läpi Gröna Bandet -nimistä reittiä. Ruotsin halkova reitti on 1 300 kilometrin pituinen.

Kun kerroimme jatkavamme seuraavana päivänä Norjan puolelle Rostahyttanin tuvalle ja siitä eteenpäin Daertahytalle, Jouko vihjasi, että Gröna Bandet -vaeltajat käyttävät Pältsalta lähtevää tuntemattomampaa reittiä, jolla voi välttää Rostahytan ja Daertan välisen kivikon.  Näin jälkikäteen meidänkin olisi ehkä kannattanut käyttää tuota reittiä, vaikka se olisi pidentänyt matkaa. Emme siinä vaiheessa tienneet, että vaatimattomalta kuulostava kivikko olisi tarkemmin sanottuna massiivista louhikkoa, joka tuntui jatkuvan loputtomiin.

Seuraavana päivänä oloni oli vetämätön. Minulla oli ennen lähtöä ollut pieni nuha, joka tuntui edelleen väsymyksenä. Vaikka Pältsan ja Rostahytan välinen polku kulki melko tasaisesti ilman suuria nousuja tai laskuja, hartioita raastava rinkka sai ajattelemaan enemmänkin kipua kuin ympäröiviä maisemia. Edes parvi lempilintujani, kapustarintoja, ei saanut mieltäni piristymään.

Matkalla Rostahytalle ohitimme Isdalenin vihreän laakson, jossa olimme yöpyneet muutama vuosi sitten. En ole ehkä koskaan nähnyt niin vihertävänsinistä vettä, joka läikehti Isdalenin tunturijärvissä. Laaksossa oli myös vesiputouksia, jotka vyöryttivät voimalla vettä alas jykevää kallioseinämää.

Paratiisimaisen laakson yllä oli nyt tummia pilviä, jotka varjostivat tuntureiden huippuja. Vitsailimme paikan näyttävän pahaenteiseltä kuin Mordor Tarussa sormusten herrasta.

No, kaksi seuraavaa etappia todella olivat kuin Mordorissa harhailua.

Tupien täydeltä pitkän matkan vaeltajia

Rostahytalla muistin taas, kuinka hienoja norjalaiset tuvat ovat. Vaelluksemme aikana en törmännyt kertaakaan epäsiistiin tupaan. Keittiöissä oli juomalasit, syömävälineet ja erilaisia lautasia, ulkohuusseissa vessapaperia. Monissa paikoissa oli kaksi rakennusta, uusi ja vanha tupa. Koiran kanssa kulkevalle oli omat tilansa.

Reitin varrelle osui esimerkiksi Vuomahytta, jota Kalottireitillä tavatut vaeltajat kehuivat maasta taivaisiin. Uusi rakennus oli komea. Tuvan suurista ikkunoista saattoi katsoa järveä ja poroja, jotka käyskentelivät laaksossa.  Me majoituimme Vuomahytan vanhassa tuvassa, joka natisi tuulessa. Ymmärsin, miksi talot oli kiinnitetty teräsvaijerilla maahan.

Kalottireitillä tuli muita vaeltajia vastaan, mutta harvakseltaan. Tuvat sen sijaan olivat monien kansallisuuksien risteyskohtia, joissa tapasimme suomalaisia, ruotsalaisia, saksalaisia ja norjalaisia retkeilijöitä. Muuan ruotsalaisnainen kertoi kävelleensä neljä kuukautta ympäri Ruotsia ja Norjaa. Gaskashytasta tavattu nuori mies Skotlannista oli kävelemässä koko 800 kilometrin Kalottireittiä. Tapasimme myös kaksi norjalaista naista, joilla oli vielä pidempi tavoite: Norge på langs. Norjan halki kulkeva reitti, on 3 000 kilometriä pitkä.

Koska tupien vieraskirjoissa oli monia merkintöjä vastaavista huimista kävelymatkoista, tuli vaikutelma, että Kalottireitti on urheilullisten vaeltajien suosiossa. Mieleen jäi myös suomalaisnaisen hurja kertomus vieraskirjassa. Naisen rinkka painoi 40 kiloa, mikä vähän harmitti, mutta hän halusi silti pysyä hyvällä mielellä.

Merkillepantavaa oli, että moni vaelsi reitillä yksin, vaikka sitä ei oikeastaan suositella. Mitä pidemmälle Kalottireittiä pääsin, sitä paremmin ymmärsin suositusta.

Tasapainoilua liukkailla kivillä

Vaikka kolmas päivä valkeni aluksi melko kirkkaana ja tuulettomana, se muuttui kylmäksi tihkusateeksi siinä vaiheessa, kun olimme nousseet Rostahytalta noin kuusi kilometriä rakkakivikon äärelle.

Sade ja kivenmurikat eivät tietenkään olleet toivottava yhdistelmä. Tuijotin kiviä ja asettelin askeleitani, etten liukastuisi rinkkani kanssa louhikkoon. Kaikkialla näkyi harmaita järkäleitä silmänkantamattomiin. Kun yksi kiviryteikkö päättyi, sitä seurasi toinen. Yläpuolellamme raskas taivas tiputteli itsepintaisesti niskaamme vesipisaroita. Harmaa maisema ei varsinaisesti nostanut tunnelmaa.

Matkalla kolme mustaa hahmoa, jotka olimme aikaisemmin nähneet alhaalla kivikossa, osoittautuivat tsekkivaeltajiksi. Yhdellä heistä oli polvihousut. En ymmärrä, kuinka hän saattoi edetä sateessa ja tuulessa kangistumatta kylmästä. Pian saimme katsella mustia kuoritakkeja jossain kaukaisuudessa, kun he porhalsivat ohitsemme.

Kun olimme tasapainoilleet rakkakivillä kuusi kilometriä, huomasimme, että reitti päättyi kivikasaan jyrkänteen reunalla. Se tarkoitti ainoastaan yhtä asiaa: kahden kilometrin päässä siintävälle tuvalle pääsisi vain laskeutumalla jyrkkää louhikkoa. Hartioita särki, jalkoja jomotti ja keho oli taipunut luokille rasituksesta.

Nyt katkeaa kamelin selkä, ajattelin epätoivoisena. Oli pakko istua alas keräilemään viimeisiä voimanrippeitä ja sen jälkeen edetä alas kivikkoa askel kerrallaan. Daertahytta ei tuntunut lähentyvän metriäkään, ei ainakaan tarpeeksi nopeasti.

Alhaalla löntystelin vanhaan tupaan ja ryhdyin heti sytyttämään kamiinaa, sillä vaatteemme olivat kastuneet. Olin niin väsynyt, etten olisi jaksanut puhua kenellekään.

Lisää sadetta

Vaikka vietimme välipäivän Daertahytalla, heti ensiaskeleet kohti Dividalshyttaa tuntuivat tahmeilta. Harmaa pilvimassa pysyi edelleen taivaalla ja voimakas tuuli alkoi paiskoa pisaroita viistosti kohti kasvojamme. Muuan norjalainen, erittäin kokeneen oloinen vaeltaja oli kertonut meille, että 24 kilometrin etappi Dividalshytalle oli mukava, kunhan nyt oli vähän suota. Muuten saisimme kävellä alamäkeä.

Kävi ilmi, että meillä oli hieman eri käsitykset mukavasta reitistä ja eritoten alamäestä. Lyhyen tasaisen alun jälkeen polku nimittäin alkoi nousta nousemistaan, tai siltä se ainakin tuntui.

Hyvissä olosuhteissa olisimme pätkineet reitin telttayöllä kahteen osaan, mutta ilma oli niin huono, että kastuimme nopeasti läpikotaisin. Teltan pystyttäminen litimärissä vaatteissa ja kovassa tuulessa ei vain tuntunut hyvältä vaihtoehdolta.

Jatkuva sade johti myös siihen, että tauolla ei voinut istua viittä minuuttia kauempaa, ellei halunnut hytistä kylmästä. Välillä rämmimme suossa ja ylitimme kahlaten melko leveän ja voimakasvirtaisen Skaktarelvan.

Joen jälkeen polku alkoi nousta jyrkästi kohti laaksoa, jossa koin tähänastisen vaelluselämäni pohjakosketuksen. Ylhäällä tuuli niin rajusti, että pelkäsin puuskan heittävän minut rinkkoineni alas rinnettä. Mitä jos jotain sattuisi? Emme saisi apua erämaahan kovin nopeasti. En ollut koskaan aikaisemmin pelännyt vaelluksillani tuulta tällä tavalla.

Vaikka vesi valui vuolaina noroina alas laakson rinteitä, talsimme sitkeästi eteenpäin. En silti pystynyt katkaisemaan apeita mietteitäni. Miksi tulin tänne? Jos jokainen etappi oli näin äärimmäistä ponnistelua, mitä mieltä tässä olisi? En ollut pystynyt väsymykseltäni nauttimaan maisemista.

Ryvin huonoissa ajatuksissani, enkä välittänyt siitä, että todennäköisesti minun olisi kannattanut johtaa itseäni jaksuhaleilla ja tsempillä. Lopputulos olisi kuitenkin ollut sama, sillä tiesin, että meillä ei ollut vaihtoehtoa. Emme voisi viestittää Garminillamme, että meitä väsyttää, voisiko joku tulla hakemaan, kiitos.

Kun viimein näimme Dividalshyttanin, se oli samaan tapaan jyrkän laskun päässä kuin Daertahytta. Tällä kertaa lasku ei kuitenkaan ollut kivikkoa, vaan hiekkapolkua. Kompuroin tuvan pihaan ja raotin ovea. Tuvassa oli saksalainen nuori mies, joka oli jo aiemmin päivällä loikkinut ohitsemme nopeaa vauhtia. Vaatteeni valuivat vettä, kun hytisten söpersin hänelle majoittuvamme samaan tupaan. Onneksi kamiinassa paloi jo tuli.

Huskytilalle syömään

Raskaiden päivien jälkeen teimme päätöksen. Ei tosiaankaan olisi järkeä jatkaa tällä tavalla, ei näin väsyneenä. Sääennusteetkaan eivät luvanneet hyviä kelejä, vaan sade ja kova tuuli jatkuisi.

Eräät saksalaisvaeltajat olivat kertoneet, että Norjan puolella Innsetin kylässä olisi huskytila, jossa voisi majoittua. Voisimme päättää vaelluksemme sinne, noin 120 kilometrin päähän aloituspisteestämme. Emme siis jatkaisi Abiskoon asti.

Päätös kevensi olotilaani kummasti. Reitti Dividalshytalta Vuomahytalle ja sieltä edelleen Gaskashytalle oli helpompi kuin aiemmat etapit. Saatoimme nyt viettää tuvilla ylimääräisiä lepopäiviä etenkin, kun Vuomahytalle osui sateinen päivä, jolloin tuuli puhalsi puuskissa 24 metriä sekunnissa.

Katsoin Vuomahytan ikkunasta ihmeissäni suomalaisryhmää, joka kovasta tuulesta huolimatta aikoi jatkaa matkaansa ja yöpyä tunturin juurella. Melkoisia sisupusseja. Itse pysyttelin mieluusti tupamme suojissa, sillä tuuli vinkui sen nurkissa ja vesinorot valuivat pitkin ikkunoita.

Viimeisenä päivänä aurinko paistoi viimein kirkkaalta taivaalta. Rinkka oli jo niin kevyt, että se ei enää painanut harteita. Reitti kulki valtavan järven viertä kohti norjalaisten kesämökkialuetta ja hiekkatietä. Tien päässä soitimme Innsetin huskytilan omistajalle, Mortenille, joka lähetti Alexander-nimisen huskyoppaan hakemaan meidät.

Alexander ymmärsi täydellisesti rähjäistä ja sudennälkäistä olotilaamme. Kuivattu ruoka nimittäin oli mennyt vain vaivoin alas viimeisinä päivinä. Ruokahaluttomuus ei kylläkään tullut meille yllätyksenä, sillä olimme Marjan kanssa kokeneet saman aikaisemminkin.

Oli mahtavaa, että Alexader loihti meille lounaan ja pyysi tilan työntekijää lämmittämään saunan.

Söimme jugurttia, muroja ja maitoa. Miten saattoikaan maito maistua niin täyteläiseltä ja hyvältä! Banaani, omena, leipä ja erilaiset juustot täydensivät onneamme. Heti lounaan jälkeen kiiruhdimme saunaan ja suihkuun, jotka tuntuivat nekin ylelliseltä. Pältsan tuvan saunan jälkeen olin peseytynyt vain hätäisesti kylmässä tuulessa ja sateessa varaustuvan nurkalla. Nukuimme sikeästi puhtaissa lakanoissa emmekä kuulleet huskyjen ulvovan, vaikka ruoka-aikaan ne olivat pitäneet kovaa mekkalaa.

Olin viimeisinä vaelluspäivinä onnistunut tuntemaan iloa, sillä jotkut nousut olivatkin yhtäkkiä kevyen tuntuisia. Päätös lopettaa käveleminen Innsetiin oli silti ehdottoman oikea.

Rinkka tarkkaan syyniin

Mikä vaelluksella meni pieleen? Kalottireitti Kilpisjärveltä Abiskoon vaatii hyvän kunnon. Lähdin matkaan valmiiksi hieman väsyneenä ja liian painavan rinkan kanssa. Vaikka olin karsinut tavaroita ja päätynyt 19 kilogrammaan, oli se silti liikaa.

Mitkään rinkan säädöt eivät auttaneet hartiakipuihin. Vasta sitten, kun rinkka oli riittävän kevyt, pääsin jatkuvista kivuistani.

Tapasin viimeisessä yöpymispaikassamme Gaskashytassa suomalaisen Johanna Vuorteen, joka kertoi rinkkansa painavan 13 kiloa. Rinkan paino oli huolellisen suunnittelun tulos. Vuorte sanoi kirjaavansa jokaisen tavaran excel-taulukkoon, jotta painoa ei kerry liikaa. Taulukointi on tuntunut vieraalta tähän asti, mutta Vuorteen 13 kiloa on ehdottomasti tavoittelemisen arvoinen.

Kun olin jo kotona, ystäväni kysyi, nautinko vaelluksestani Norjassa. Nauroimme yhdessä vastaukselleni, joka oli ytimekkään kieltävä. Onhan se hieman hullua, että kauan suunniteltu vaellus upeissa maisemissa ei ollutkaan sitä mitä odotti. Nyt asiat eivät vain sujuneet samaan tapaan kuin sosiaalisen median tarjoamissa kuvissa, joissa levitetään onnellisena kädet kohti taivasta. Tai teksteissä, joissa puhutaan siitä, kuinka kaikki meni erinomaisen täydellisesti, kunto oli kova, eikä mikään tuntunut missään.

Ei Kalottireitti silti niin kauhea ollut, etteikö siitä olisi seurannut jotain hyvääkin. Saattaa kuulostaa hieman kummalliselta, mutta ruokailu huskytilalla oli vaelluksemme paras hetki. Tuntui siltä, että raskaassa maastossa hoipertelu oli valmistanut meidät tuota taivaallista lounasta varten. Tavalliset ruoka-ainekset maistuivat siltä kuin olisimme aterioineet Michelin-tähtiä ansainneessa ravintolassa. Ei sellaista koe joka päivä.

Raateleva rinkka, harmaassa pilvimassassa ja tuulessa tarpominen koettelivat itse tilanteessa henkistä kanttia. Tässä tapauksessa vaelluksen tuottama hyvä olo alkoi näkyä vasta kotona, jossa tunsin itseni ihmeen rauhalliseksi ja päättäväiseksi. Mustat hetket muuntuivat voitoksi ja tyytyväisyydeksi: jaksoinpa sen Kalotin pätkän sittenkin, mutta ensi kerralla pärjään vielä paremmin.