Neljän moottorikelkan raito pysähtyy kapealla, ojitetulla Halkaisijansuolla. Olemme kohteessa: Kylmälässä taikka Kylmälänperällä, Lapin ja Koillismaan rajalla Taivalkosken luoteiskulmassa. Kilometrin päässä lännessä on Syötteen kansallispuistoa, Pudasjärven ja Posion rajoille on matkaa kolmisen kilometriä.
Kevyttä sydäntalven pakkaslunta on paikoitellen lähes metri, eikä se kannattele saapasta kelkkauran ulkopuolella, hädin tuskin kelkkaakaan.
Rautalankamalli menee näin: Luontokato uhkaa luonnon monimuotoisuutta, siksi EU tavoittelee vuoteen 2030 mennessä muun muassa kaikkien jäljellä olevien luonnontilaisten metsien ja vanhojen metsien tiukkaa suojelua. Suomen luontopaneeli – riippumaton tieteellinen asiantuntijaryhmä – esittää, että valtion mailla olevat kyseiset metsät suojeltaisiin heti tiukasti. Kokonaisuudessa EU tavoittelee, että 30 prosenttia maa-alueista ja 30 prosenttia merialueista olisi suojeltua, tiukasti suojeltua molemmista kolmasosa.
Mutta miten esimerkiksi vanha metsä määritellään ja mistä suojelualueita löytyisi lisää? Täältäkö?
Hypätään hankien keskeltä viime syksyyn. Silloin näissä metsissä liikkui Luonnonmetsätyöryhmän koordinaattori Ari Aalto työparinsa kanssa. Luonnonmetsätyöryhmän hankkeessa kartoitetaan Koneen säätiön rahoituksella valtion luonnonmetsiä, eli luonnontilaisia ja vanhoja metsiä.
– Teemme tätä vapaaehtoisten porukalla työryhmänä, koska valtio ei ole sitä itse tehnyt. Valtio pikemminkin väittää, että kaikki valtion arvokkaat metsät on jo suojeltu. Päätimme osoittaa, että väite ei pidä paikkaansa vaan että niitä on edelleen runsaasti ihan talouskäytössä, Aalto sanoo.
Valtiolla Aalto tarkoittaa tässä Metsähallitusta ja Maa- ja metsätalousministeriötä.
– Suuret linjat lähtevät ministeriöstä, joka tulosohjaa Metsähallitusta.
Aallon koordinoimaan työryhmään kuuluu kahdeksan henkeä. Kaikilla on lyhempi tai pidempi tausta metsäluonnon parissa työ- tai vapaaehtoishommissa.
– Itse olen koulutukseltani ympäristötekniikan diplomi-insinööri, mutta käytännössä teen luonto- ja ympäristöalan hommia omassa yrityksessä. Viimeiset 15 vuotta olen puuhaillut metsäluonnon parissa, esimerkiksi Metso-ohjelmassa olen auttanut yksityisiä maanomistajia suojelemaan omat metsänsä korvausta vastaan.
Muut vapaaehtoiset ovat luontokartoittajia ja luontoalalla toimivia, osalla on Aallon mukaan vuosikymmenien kokemus metsäluontokartoituksista.
Jotta voi systemaattisesti kartoittaa metsää, pitää olla esivalittuja kohteita.
– Kohteet ovat sirpaleita talousmetsien keskellä. Jos vain lähtee metsään haahuilemaan, sieltä ei löydä käytännössä mitään. Tämän takia viime talvena kulutimme takalistolihaksia istumalla muutaman kuukauden tietokoneen ääressä.
Työryhmä kävi läpi valtion kiinteistöt ilmakuvien ja avoimen metsävaratiedon avulla. Sieltä valkattiin potentiaalisesti arvokkaimpia kohteita.
– Jaoimme Suomen alueisiin ja jokainen ikään kuin vastaa alueestaan ja toteuttaa kartoituksia julkaisemiemme kriteerien pohjalta oman aikataulunsa mukaan. Käytännössä esivalittuja alueita mennään maastoon tarkistamaan, että miltä ne näyttävät.
15 tunnin metsäpäiviä ja telttaöitä
Ari Aalto hoitaa omat kartoituksensa työparin kanssa. Tyypillinen päivä sujuu seuraavasti:
Parivaljakko nousee teltasta aamun sarastaessa, sillä edessä 15 tuntia ulkohommia.
– Ylös noustaan aamun sarastaessa, esimerkiksi syksyllä kuuden seitsemän välillä. Käytännössä heti, kun tulee valoisaa, lähdemme maastoon. Siellä painamme hullun lailla iltaan saakka.
Päivän aikana kävellään suunnitellut kohteet läpi, katsotaan mitä rakennepiirteitä ja lajeja löytyy sekä otetaan valokuvia.
– Jos muistetaan, niin jossain välissä syödään. Sitten kun ilta pimenee niin, ettei enää pysty tekemään, laitetaan teltta pystyyn ja mennään nukkumaan.
Maastossa työryhmä katsoo metsän rakennepiirteitä, eli onko luonnonmetsän rakennepiirteitä, joita ovat esimerkiksi vanhat puut, erirakenteisuus, lahopuusto, sekapuusto ja niin edelleen. Samalla tarkastellaan myös, minkälaista metsätaloushistoriaa kohteella on.
– Sen lisäksi katsomme lajeja jonkin verran, mutta mitään varsinaista lajistokartoitusta ei tehdä, koska kaikkien lajien määritteleminen olisi niin hidasta. Lähinnä poimitaan luontoarvoja indikoivia tai uhanalaisia lajeja, jos niitä esiintyy, jotka ovat käytännössä sieniä, jäkäliä, sammalia ja lintuja.
Moni jäkälistä, sammalista ja käävistä elää lahopuulla tai hyvin vanhoilla puilla, joita molempia on talousmetsissä aika niukasti.
– Jos näitä lajeja on paljon, se melkeinpä kertoo, että metsä on luonnonmetsä ja suojelun arvoinen, Aalto sanoo.
Viiden telttayön eli kuuden pitkän kartoituspäivän Aalto työparinsa kanssa alkaa olla kypsä viikon levolle.
Välillä kerätään kilometrejä myös auton mittariin, sillä kartoitettavat kohteet ovat pieninä palasina.
– Jäljellä olevat arvokkaat valtion metsät ovat sirpaleina siellä täällä. Lapin, Kainuun ja Koillismaan eteläpuolelta ei oikein enää löydy isoja kokonaisuuksia, puhutaan sellaisesta 5–20 hehtaarista per kohde. Pohjoisessa on toki vielä satojen tai tuhannenkin hehtaarin kohteita.
Syötteen maastoista löytyi yllätys
Mitä työryhmä on sitten löytänyt?
Eräs kiinnostavimmista kohteista löytyi Pudasjärveltä ja Taivalkoskelta, jotka olivat Aallon omina kohteina.
– Ne olivat yllätyskunnat. Materiaalia arvokkaista kohteista on kertynyt paljon vuosien saatossa, mutta Pudasjärvi ja Taivalkoski olivat jääneet pimentoon. Näistä kahdesta kunnasta, pääosin Taivalkoskelta, löytyi yhteensä yli 5 000 hehtaaria todella arvokkaita vanhoja metsiä vailla suojelua.
Työryhmä kirjasi esimerkiksi Syötteen kansallispuiston vierestä runsaasti kiinnostavia alueita.
– Pieni osa kohteista oli jopa koskaan hakkaamattomia ikimetsiä, mutta enimmäkseen sellaisia, jotka on joskus historian saatossa kertaan tai pariin harsintahakattu silloin, kun Iijokea pitkin uitettiin puuta. Sen jälkeen ne ovat saaneet kehittyä täysin luonnontilassa. Niin sanottu moderni metsätalous ei niihin ole koskenut. Ne ovat todella arvokkaita, vastaavia kuin kansallispuistossa. Niissä on myös huima lajisto, kymmeniä ja kymmeniä uhanalaisia lajeja.
Tämä tieto ei näkynyt ennakkosuunnittelussa.
– Ilmakuvaa tutkiessa ihmettelin, että onko täällä oikeasti näin paljon metsää vai tulkitsenko ilmakuvaa vääriin. Luonnossa se sitten paljastui. Aikaisempaa maastotietoa näistä kohteista ei tiedossamme ollut, Aalto kertoo
Kuviotieto pysyy salaisena
Luonnonmetsätyöryhmä on käyttänyt työssään vain avointa, netistä löytyvää metsänvaratietoa.
– Olemme tehneet Metsähallitukselle tietopyyntöjä, mutta emme ole saaneet sieltä mitään. Onneksi avoimessa tiedossa on ollut meille ihan hyvää aineistoa. Totta kai jonkin verran kohteita jää pimentoon, kun meillä ei sitä Metsähallituksen keräämää tietoa ole, mutta isoimmat ja tärkeimmät kohteet löytyvät kyllä hyvällä prosentilla.
Metsähallituksen kuviotieto on kerätty metsässä eri kokoisilta alueilta. Se kertoo muun muassa puuston iän, määrän ja hakkuuhistorian. Metsähallitus ei jaa kuviotietoa, koska se määrittelee aineiston salaiseksi estääkseen taloudelliset tappiot.
– Se olisi hirveän hyödyllinen aineisto, jotta pystyisimme kohdentamaan kartoitukset arvokkaimpiin metsiin. Kuviotiedon puuttumisen vuoksi rajauksiin saattaa myös jäädä mukaan joitain käsitellympiä kuvioita, sillä jokaista hehtaaria ei voi maastossa juosta.
Kohdentamista on nyt tehty avoimen laserkeilaus- eli ikähila-aineiston avulla, joka tosin on paikoin epätarkkaa.
– Mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä huonommasti laserkeilauksen ikämääritys näyttää osuvan kohdalleen, erityisesti männiköiden osalta.
Parhaillaan luonnonmetsätyöryhmä on Lapin kimpussa istumalihaksia kuluttaen. Siellä valtion maita on paljon.
– Ja sitten kun lumet joskus, viimeistä kesäkuun alussa sulavat, lähdemme erilaisina porukoina kiertämään Lappia. Yritämme kovasti, että saisimme syksyyn mennessä ainakin kaikki isoimmat ja tärkeimmät alueet maastossa tarkastettua. Joitakin kuntia Lapissa on jo valmiina, esimerkiksi Salla on aikalailla kartoitettu.
Kun kartoitus on valmis, työryhmä aikoo julkaista sähköisen kartta-aineiston.
– Laaja raporttimme, joka koskee merkittävästi myös Pohjois-Pohjanmaan aluetta, tulee julki maaliskuun alkupuolella. Samoin iso, kohteista otettujen valokuvien arkisto tulee kaikkien selattavaksi. Mukana on myös lyhyet kohdekuvaukset, joten kohteita pääsee arvioimaan itse kukin, Aalto sanoo.
Työryhmän toiveena on, että valtio hyödyntäisi aineistoa suojelumielessä.
– Saa nyt nähdä, miten käy. Tietysti jos joku haluaa katsoa, millaisia arvokkaita valtionmetsiä on vaikkapa oman kodin lähellä, niin sieltä palvelusta niitä voi sitten selata, Aalto sanoo.
Vanhat ilmakuvat ja kuviotiedot kertovat
Nyt palataan hankien keskelle. Pyysimme Metsähallitus Metsätalous Oy:n toimitusjohtaja Jussi Kumpulan ja suunnittelupäällikkö Ilkka Herukan kanssamme tutkimaan, miltä metsässä Syötteen kansallispuiston kupeessa näyttää. Alueen karttoineen saimme Luonnonmetsätyöryhmän koordinaattori Ari Aallolta, joka ei valitettavasti päässyt mukaamme.
Luonnonmetsätyöryhmän kartoituksen mukaan alueen metsät ovat pääosin karuja ja harvapuustoisia lakialueiden metsiä, sekä kuusikoita että männiköitä.
– Sijoittuminen pääosin pitkälti yli 300 metrin korkeuteen merenpinnasta on suojellut näitä metsiä voimakkailta harsintahakkuilta ja sittemmin nykymetsätaloudelta. Paikoin onkin jopa täysin luonnontilaisia palosukkessiometsiä. Vanhojen kuusten ja aihkimäntyjen seassa kasvaa haapoja ja uurteisia raitoja. Karuissa kasvuolosuhteissa lahopuuston määrä vaihtelee, mutta järeääkin kuusta ja lehtilahopuuta on osalla alueesta maassa hyvinkin runsaasti. Myös keloja esiintyy niin pystyssä kuin maassakin, sanotaan työryhmän vielä julkaisemattomassa raportissa.
Ennen maastoutumista tutkitaan moottorikelkan päälle levitettyjä, netistäkin löytyviä ilmakuvia ja Metsähallituksen kuviotietoja karttoineen. Ensimmäisenä kohteenamme on Kettumaa.
– Tässä vuoden 1961 ilmakuvassa näkyy selvästi, että tuossa on harvempaa, ja aivan kuin menisi ura, että tuossa on hakattu tai juonnettu eli kuljetettu puuta. Aivan selvät hakkuujäljet on tässä ytimessä, ei voi puhua mistään luonnonmetsästä, Kumpula osoittaa sormella.
Seuraavaksi Herukka levittää esiin arkistoista kerättyjä kuviotietoja.
– Taivalkosken toimistolta löytyi vanhimpina tietoina vuodelta 1972 niin sanottua metsätalouden tarkastusta eli inventointia.
1920-luvulta olevat vanhimmat aineistot ovat jossain maakunta-arkiston kätköissä, eikä niitä nyt tähän hätään kaivettu esiin.
Päätämme mennä kuviolle 42c, joka kuuluu alueeseen nimeltä Innukkapalo, tykkylumialue. Nykyisellään samassa kohdassa kartalla lukee Kettumaa.
– Pääluokka on metsämaa, lisämääreenä lakialue eli ollaan korkealla. Kasvupaikkatyyppi on tuore kangas eli on kohtuu rehevää. Maalaji on moreeni, veroluokka on kitumaata vähän parempaa. Puulajisuhteet, mäntyä 80 prosenttia, koivua 2 prosenttia. Ikää tällä on merkitty silloin 1972 vuonna 50 vuotta, Herukka lukee.
Puun määräksi on arvioitu 50 kuutiota hehtaarilla.
Seuraavassa, vuoden 1990 tarkastuksessa kuvion nimi on eri, mutta kartan mukaan alue on sama.
– Lakialue on tässä merkitty jo kitumaaksi, eli se ei ole metsämaata enää ollenkaan.
Keskitilavuudeksi 90-luvulla on arvioitu 40 mottia, eli arvio puun määrästä on laskenut, Herukka sanoo.
– Arviointivirhettä voi tietenkin olla, mutta näyttää, että puumäärä ei ole juuri kasvanut, Kumpula pohtii.
Kumpulan mukaan 1900-luvun alussa metsät olivat määrämittahakkuiden jäljiltä huonossa kunnossa ja metsänhoitoon alettiin kiinnittää huomiota 1930-luvulta alkaen. Sotien jälkeen siirryttiin etenkin valtion mailla jaksolliseen metsänhoitoon, jossa vajaatuottoiseksi kulutetut metsät uudistettiin avohakkuiden ja taimien istuttamisen tai kylvämisen avulla.
– Mielenkiintoinen nähdä, miten täällä on onnistuttu. Taivalkoskella mäntyjä on kylvetty siemenistä 1920–1930 -luvuilla, sanoo Herukka, joka arvelee edessämme olevan männikön alkuperältään ihmisen kylvämäksi.
Seuraava paperi on värillinen. Julkisena tietona oleva laserkeilaus kertoo Kettumaan laella olevan metsän iäksi 60–75 vuotta.
– Laser laskee iän pitkälti puuston ulkomuodosta, näihin täytyy suhtautua aina vähän varauksella, Herukka sanoo.
– Jos ajatellaan luonnontilaisen männyn ikää, niin sehän kasvaa sen 600 vuotta että pohisee. Jos on 200 tai 300 vuotta vanha mänty, se alkaa olla jo lakkapääpetäjä. Nämä ovat terävälatvaisia, ihmettelen jos tästä löytyisi yksikään 200-vuotias mänty, Kumpula arvioi näkymää.
Paperilla oleva tieto pitää varmentaa maastossa
Vanhan kuviotiedon tai tuoreen laserkeilauksen antama ikä pitää kuitenkin aina tutkia maastossa.
Karautamme moottorikelkoilla upottavassa hangessa ylös Kettumaan lakea kohti. Kännykän kartta näyttää korkeudeksi 340 metriä, eli ollaan jo varsin korkealla. Kasvuolosuhteet ovat ankarat. Tykkylumi on katkonut mäntyjä, joten usea puu näyttää olevan monilatvainen. Kuusia ei juuri näy, männyt näyttävät olevan hyvin samankokoisia.
– Monesti tällaiset paikat ovat luonnontilaisena kuusivaltaisia, seassa yksittäisiä mäntyjä. Alueen habitus kertoo, että ihminen on joskus tähän aika raakasti puuttunut, sanotaanko 1900-luvulla. Jos tämä on kulotettu, se on tehty ennen kuin kuuset ovat lähteneet kasvamaan. Kuusi on hirveän arka kulotukselle, Kumpula analysoi.
Sitten tehdään metsätaloudellinen arvio. Puuta on Kumpulan ja Herukan silmissä alle sata kuutiota hehtaarilla, ehkä 70–80 kuutiota, eli kasvua on tapahtunut. Hehtaarin hakkuista voisi saada 4 000 euroa, lakisääteisiin metsänuudistuksiin menisi noin 1 500 euroa.
– Näin korkeilla alueilla, 300 metrissä tai yli, mietimme aina tapauskohtaisesti, että mitä teemme. Tässä ei näy pieniä eikä suurempiakaan männyntaimia juuri missään, metsä on aika yksijaksoinen. Jos mentäisiin jatkuvapeitteisen metsänkäsittelyn periaatteiden mukaan, tämän annettaisiin vähän kasvaa ja sitten yksittäisiä huonolaatuisia mäntyjä yläharvennettaisiin pois. Siten tulisi lisää tilaa, jonka mänty vaatii uudistuakseen ja taimettuakseen. Tämä on kuitenkin meillä hyvin lähellä kitumaan rajaa, niin tässä voisi miettiä, että tehdäänkö tälle mitään, Kumpula pohtii.
Metsien arviota ei kuitenkaan koskaan tehdä näin talvella, sillä lumi peittää esimerkiksi kaatuneet lahopuut sekä kannot. Monet uhanalaiset lajit vaativat keloa ja lahopuuta.
Kuolleita puita ja keloja näkyy siellä täällä. Ne jäisivät Kumpulaan mukaan joka tapauksessa sijoilleen, jos alue päätettäisiin joskus hakata. Muutama vuosi sitten Metsähallitus muutti käytäntöään ja tavoitteeksi asetettiin lahopuuston lisääminen. Siihen asti kelot ja vastaavat myytiin energiapuuksi ja metsään tehtiin niiden tilalle tekopökkelöitä katkaisemalla pystyyn jätettävä puu latvasta.
– Huomasimme, että ei ole mitään järkeä viedä lahopuita pois ja tehdä uusia tilalle. Muutaman miljoonan tappio siitä tulee joka vuosi, mutta siten saadaan lisää tärkeää lahopuuta, josta on puutetta. Sen lisäksi tehdään tekopökkelöitä, noin 100 000 vuodessa.
Koska ollaan kansallispuiston kupeessa, Metsätalous Oy suunnittelisi tehtävät toimet yhdessä Metsähallituksen luontopalveluiden kanssa.
– Varsinaista suojavyöhykettä kansallispuistojen läheisyydessä ei ole. Pyrimme, että niillä alueilla käytettäisiin jatkuvapeitteistä kasvatusta.
Kumpula ei näe, että ainakaan tällä tarkistuskäynnilllä Kettumaasta löytyisi kansallispuistoon liitettävää aluetta.
– Tämä ei täytä vanhan metsän tai luonnonmetsän kriteereitä. Jos lähdetään laskemaan rimaa, niin lähes kaikki metsät, jotka on viljelty kotimaisilla puulajeilla, ovat luonnonmetsiä. Aikoinaan kansallispuistoon on otettu arvokkaat kohteet ja muut on jätetty ulkopuolelle. Rajausta ei ole tehty sattumalta.
Puun ikä selviää kairaamalla
Sitten kuvaaja valikoi yhden paksuimmista männyistä. Herukka kaivaa esiin pienen kairan. On aika tarkistaa tämän metsän ikä.
Pienellä ähinällä kaira painautuu jäiseen petäjään. Ulosvetäessä puuaines jää kouruun, josta sen vuosirenkaat pystyy laskemaan.
– Rinnankorkeusikä on 74 vuotta. Kun siihen lisätään noin 20 vuotta, eli se aika jonka puu on kasvanut rinnankorkeusmittaan, niin päästään vähän alle sataan. Yllättävän hyviä vuosikasvuja eli leveitä lustoja tässä on, Herukka sanoo.
Miksi sitten valtio taikka Metsähallitus hakkaa metsiään, eikö ne voisi suojella kaikki? Yhtenä syynä on tietenkin raha. Maan hallitus laatii Metsähallitukselle tulosvaatimuksen. Suurin osa, 80–90 prosenttia Metsähallituksen tuloista saadaan metsänhakkuilla, joista vastaa Kumpulan johtama Metsähallitus Metsätalous Oy.
Nykyisellään Metsähallitus tulouttaa valtiolle noin 120 miljoonaa euroa vuodessa.
– Jos omistaja päättää, että tarvitaan vaikka 40 miljoonaa, niin silloin voimme miettiä että myydäänkö puu halvemmalla vai hakataanko vähemmän. Emme hakkaa itseämme varten, vaan puu menee jalostettavaksi.
Kumpulan mukaan todellinen hyöty tulee jalostusketjusta, jossa 120 miljoonaa tarkoittaa 1,6 miljardin arvonlisäystä jalostettuna.
– Meidän tuloksemme on minimaalinen tästä arvonlisäyksestä. Lisäksi työllistämme urakoitsijoita ja heidän työntekijöitään.
Hakkuumäärät eli metsien käsittely käydään läpi laajassa yhteistyössä, kun tehdään luonnonvarasuunnitelma. Silloin samassa pöydässä ovat esimerkiksi ympäristöjärjestöt, matkailuyrittäjät, puun ostajat ja kunnat. Luonnonvarasuunnitelmassa määritellään tietty hakkuiden vuotuinen määrä.
– Jos toimisimme kuten rahastot tai tehokkaat yksityiset metsänomistajat, voisimme hakata noin 9 miljoonaa kuutiota vuodessa suojelualueiden ja vastaavien ulkopuolella. Nyt me toimimme noin 6,5 miljoonan vuositasolla. Olemme jo näin paljon tinkineet tehokkaasta metsänkäsittelystä ja ottaneet huomioon vaatimuksia, jotka tulevat muun muassa ympäristöjärjestöiltä. Käytämme jatkuvapeitteistä metsänkäsittelyä noin joka neljännellä uudistuskohteen hehtaarilla. Joka kohteessa se ei kuitenkaan toimi, koska haluamme varmistaa metsän uudistumisen.
EU: ssa linjataan kohta suojelusta
EU:n biodiversiteettistrategiassa asetettiin tavoitteeksi suojella merien pinta-alasta kolmannes ja maa-alueiden ja sisävesien pinta-alasta kolmannes, joista aina tiukasti 10 prosenttia.
– Tämän vuoden aikana tullaan sopimaan, miten tavoite jyvitetään kansalliselle tasolle. Sitten Suomessa katsotaan mikä on Suomen osuus. Tällä hetkellä tiukasti suojeltua on arvioiden mukaan 13,3 prosenttia. Joka tapauksessa vanhat metsät ja luonnonmetsät tulee suojella.
Tällä hetkellä EU-tasolla keskustellaan siitä, että mikä on vanha metsä ja mikä luonnonmetsä.
Yleistä ikämääritelmää vanhalle metsälle ei Kumpulan arvion mukaan todennäköisesti tule, vaan siitä päätettäisiin kansallisesti.
– Jos katsotaan, että se on 200 vuotta tai sata vuotta, noudatamme sitä. Toki siinä on varmasti puulajikohtaista vaihtelua. Mänty kasvaa 600-vuotiaaksi, mutta yli satavuotiaita koivuja on vähän.
Koska oikeudellisen suojelun piiriin pitää saattaa EU:ssa kaikkiaan 30 prosenttia pinta-alasta, niin nyt selvitellään sitä mitä kaikkea lasketaan mukaan tuon runsaan 13 prosentin suojelupinta-alan lisäksi. Tällaisia voivat olla myös muut kuin varsinaiset lakisääteiset luonnonsuojelualueet. Kumpula arvelee, että todennäköisesti Metsähallituksen omalla päätöksellä toiminnan ulkopuolelle tai rajoitettuun käyttöön rajatut alue-ekologisen verkoston kohteet, joita on yli 800 000 hehtaaria, muodostavat merkittävän osan tästä.
– Suojelun puutteet ovat Suomessa pitkälti etelässä, Lounais-Suomen vuokko- ja tammivyöhykkeillä. Siellä valtion maiden rooli on erittäin pieni, joten merkitystä on yksityisten metsien vapaaehtoisella suojelulla. Miten paljon sitä tuetaan ja millä kriteereillä? Nykyisellä Metso-ohjelmalla on voitu suojella Etelä-Suomen yksityisiä metsiä aika vaatimattominkin valintakriteerein, koska se on ollut hyvä ratkaisu sekä maanomistajan että suojelutavoitteen lisäämisen kannalta. Nämäkin nyt katsomamme alueet voisivat täyttää alimman luokan Metso-kriteerit, jotka kuvaavat esimerkiksi arvokkaan alueen sisällä tai rajalla olevia täydentäviä kohteita, Kumpula pohtii.
Jos ja kun suojelukomento valtion metsiin tulee, Metsähallitus on jo valmistautumassa tilanteeseen.
– Käymme neuvottelua Suomen Luonnonsuojeluliiton ja Greenpeacen kanssa ja he ovat toimittaneet meille omat karttansa heidän mielestään vanhoista metsistä ja luonnontilaisista metsistä. Osasta kohteista olemme samaa mieltä ja silloin ne laitetaan toiminnan ulkopuolelle.
Kumpulan mukaan suojeltavia kohteita löytyy.
– Prosessi on vielä kesken, mutta niitä tulee löytymään kymmeniä tuhansia hehtaareita koko Suomesta, valtaosa niistä on Pohjois-Suomessa.
Osoittamalla kartan symboleita saat lisätietoa. Grafiikka: Lea Remes
Paluumatkalla koukkaamme vielä kuviolle 42d, johon on vuonna 1972 suunniteltu suojuspuun eli ylispuun poistoa.
Suojuspuu tarkoittaa esimerkiksi kuusen osalta sitä, että hakkuun yhteydessä metsään jätetään pystyyn noin 200 puuta hehtaaria kohden. Nämä puut sitten siementävät alleen uuden kuusikon. Kun taimikko varttuu, suojuspuut kaadetaan pois. Männikössä puhutaan siemenpuuhakkuusta. Mänty tarvitsee kuusta enemmän valoa kasvaakseen, siksi mäntyjä jätetään pystyyn 30–50, korkeintaan sata puuta hehtaarille siementämään taimia
Kilometrin päässä, noin 25 metriä Kettumaata alempana kasvaa sankka kuusikko.
Satunnaiseen isoon kuuseen tehty ikäkairaus antaa lopputulokseksi noin 85 vuotta. Ei siis kovin vanhaa tässäkään.
Tällä otannalla, joka on tietenkin vain pieni pisto ja vielä epäsuotuisaan aikaan, kovin vanhoihin tai luonnontilaisiin metsiin emme törmänneet.
– Meillä on eri näkemys näistä nyt käydyistä kohteista, koska tiedämme mitä siellä on tehty. Me emme pidä luonnonmetsänä sellaista metsää, jota on hakattu, kylvetty ja muuten hoidettu, Kumpula sanoo.
Luonnonmetsätyöryhmän Taivalkoskelta ja Pudasjärveltä löytämiin 5 000 hehtaarin Kumpula ei lähde ottamaan kantaa.
– En lähde etukäteen tuomitsemaan. Jos meille toimitetaan tällainen aineisto, niin käymme joka hehtaarin läpi. Jos alue täyttää luonnonmetsän tai vanhan metsän kriteerit, laitamme sen toiminnan ulkopuolelle.
Arkistolöytö vuodelta 1954
Muutamia päiviä metsäreissun jälkeen saan sähköpostia Metsähallituksen Ilkka Herukalta. Hän on kaivellut arkistoa vielä syvemmälle. Kartanselityskirjassa Taivalkosken valtion maista vuodelta 1954 kerrotaan, että alue on palanut ja männyt ovat ihmisen kylvämiä. Toimenpide-ehdotukseksi on merkitty täydennyskylvö, koska aiempi kylvötulos on onnistunut epätasaisesti.
– Maastossa nyt tekemämme havainnot ovat yhteneväisiä vuoden 1954 tietojen kanssa, Herukka kirjoittaa.
Kartanselityskirja ei kerro, miksi alue on palanut.
Herukan mukaan syitä voi olla kolme, kulotus, metsäpalo tai kaskeaminen.
– Taivalkoskella on metsiä kaskettu vielä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Maastohavainnot eivät tue luontaista metsäpalovaihtoehtoa tai ainakin alue on raivattu tai hakattu palon jälkeen, koska vanhoja palosta selvinneitä ja ehkä osittain palaneita puuyksilöitä ei löytynyt.