Jää­hy­väi­set tut­ki­jan uralle

Punainen tupa on tyypillinen sodan jälkeen rakennettu pientilan päärakennus. Pihapiirissä on vanha navetta ja varastoja.

Muita taloja ei alueella juuri näy, eikä seututiellä sen puoleen vastaantulijoitakaan.

Matkan tarkoitus on selvittää, mikä sai oululaisen kemian tohtorin, tutkija Tiina Maanisen luopumaan arvostetusta työstä ja muuttamaan Kainuun korpimaisemiin Hyrynsalmelle koiravaljakkoyrittäjäksi.

Ulko-ovelle vastaan tuleva tohtori Maaninen istuu vaivatta mielikuvaan pohjoisen ulkoilmaihmisestä. Retkeilyhousut ja fleece-pusakka, jäntevä olemus, mutkatonta jutustelua.

– Juotteko kahvia? Laitoin tulet leivinuuniin. Puuta täällä kuluu paljon, kun eihän tämä talo mikään tiivis ole, mutta eipä ole ilmanvaihto-ongelmiakaan.

Talon pohjapiirustus noudattelee maaseudun rintamamiestalon mallia. Sisään astutaan pirttiin, jota hallitsee iso leivinuuni. Keittiönurkkauksen takana on kamari.

Kun ajoimme pihaan, koiratarhat näkyivät piharakennusten takaa, mutta haukahdustakaan ei kuulunut. Huskyjen hiljaisuus paljastuu yhdeksi juurisyyksi, jonka takia Maanisella on nyt 27 valjakkokoiraa ja alan yritys.

Parikymmentä vuotta sitten hän halusi perheeseen kiihkeästi koiraa, mutta sekä hänen miehensä Arto Maaninen että poikansa ovat allergisia koirille.

– Ehdotin, että laitetaan ulkokoira. Arto sanoi, että se haukkuisi ja häiritsisi naapureita. Työkaveri vinkkasi, että huskyt eivät hauku, Tiina Maaninen kertoilee kahvipöytää kattaessaan.

Ensimmäiset koirat olivat Foxi ja Kakru. Yhtä mentiin hakemaan, mutta myyjä sanoi, ettei laumakoira voi hyvin yksin.

Sinä talvena Maaninen vedätti koirilla potkuria meren jäällä, mutta "homma turposi".

– Sulla on kaksi koiraa, piti saada reki. Kaksi koiraa ei oikein jaksa sitä vetää. Tulee kolmas ja neljäs. Alkaa tehdä mieli isompaa valjakkoa, että pääsisi pidemmälle.

Hän alkoi harrastaa retkeilyä pitkin erämaita. Retkeilystä seurasi hyppy valjakkokisaajaksi.

– Siinä on äkkiä 16 koiraa, kun pitää saada kymmenen koiran valjakko, ja laumassa on vanhat koirat ja nuoria kasvamassa.

Puoliso handlerina kisoissa

Pisimmissä valjakkokisoissa ajetaan useita satoja kilometrejä. Sellaiseen Maaninen osallistuu yleensä kerran talvessa. Avustajana eli handlerina toimii puoliso, josta tuli vuodenvaihteessa Oulun yliopiston rehtori.

– Arto on maailman paras handleri, koska hän on niin järjestelmällinen. Minä saan taukopaikoilla keskittyä täysin itseeni. Hän aikatauluttaa minulle tauot ja katsoo valmiiksi, miten homma missäkin paikassa toimii.

Maaninen nostaa kahvipöytään leipäjuustoa, kainuulaisittain juustoleipää,  ja meheviä hilloja.

– Oli niin hyvä hillavuosi. Vävypoika löysi paikan, jossa marjaa oli aivan valtavasti.

Meneillään on nyt Maanisen kuudes talvi koiravaljakkoyrittäjänä ja toinen talvi, jonka hän on viettänyt kokonaan Hyrynsalmella. Puoliso ajaa Kainuuseen perjantai-iltaisin. Kun valjakkokausi on huhtikuulla ohi, Tiina Maaninen muuttaa taas koirineen Oulun-kotiin.

– Yllättäen se on sujunut hyvin, ei ole tuntunut etäsuhteelta. Arto ajaa tänne perjantaisin ja lähtee sunnuntaina. Viikolla puhumme paljon puhelimessa.

Hyrynsalmelle kummallakaan Maanisella ei ole sukusiteitä. He löysivät paikan sattumalta, kun toinen lapsista tuli paikkakunnalle töihin.

Oli ollut puhetta treenipaikan hankkimisesta lumivarmalta alueelta. Laskettelukeskus Ukkohallan ympäristö tuntui kuin pikku-Lapilta.

– Koirien kanssa on niin paljon työtä, ettei ole tuntunut edes yksinäiseltä. Sen verran olen nössähtänyt, että laitan ulko-oven lukkoon yöksi.

Organisaatiomuutokset uuvuttivat

Päätöstä heittäytyä täysipäiväiseksi valjakkokuskiksi edelsi monia kivuliaita vuosia. Piti jättää tutkijan ura valtion omistamassa tutkimuslaitoksessa VTT:ssä.

–Tykkäsin aivan hirveästi olla tutkija, se oli intohimoni.

Pling.

– Olen tutkijana ehkä vähän liian taiteilija. Paneudun asioihin intohimolla, odotan inspiraatiota. Se on aika kuluttava tapa tehdä työtä.

Pling. Pling.

– Siperianhuskyseuran juttuja, Maaninen pahoittelee ja vie puhelimen kauemmas tiskipöydälle.

Miten kertoisi kauniisti, mikä VTT:llä kuormitti, Maaninen hakee. Se oli kuitenkin hyvä työpaikka ja ihana työyhteisö.

Organisaatio muuttui jatkuvasti. Aikaa alkoi mennä kaikkeen muuhun kuin tutkimiseen. Byrokratia lisääntyi, kaikki piti kirjata.

Maaninen arvelee, että osaksi kyse oli lainsäädännön muutoksista, esimerkiksi kilpailuttamisesta.

– Voi hyvänen aika. Vaikka teipin ostaminen laboratorioon meni monimutkaiseksi, tuntui, että helpompaa käydä omilla rahoilla se kaupasta hakemassa.

Maaninen olisi tarvinnut organisaation tukipilarikseen, mutta se rakennelma oli jatkuvassa remontissa.

– Jos tekee luovaa työtä, raamien pitää olla kunnossa, että voi itse turvallisesti kokeilla ja ottaa riskejä.

Samoihin aikoihin lähipiirissä tapahtui pahoja vastoinkäymisiä, surua ja tuskaa, asioita, joita Maaninen ei lähde sen enempää avaamaan. Muistojen herättämät tunteet näkyvät kosteutena silmissä, värähdyksinä kasvojen lihaksissa.

Seurasi loppuunpalamisten kierre. Kun tunnelin päässä alkoi pilkottaa valoa, Maaninen alkoi miettiä, mikä on tärkeää elämässä,  missä hän on onnellinen.

Emännän 27 silmäterää

Koiratarha herää eloon, kun Tiina Maaninen kävelee kohti. Huskyt ovat laumakoiria, mutta selvästi hyvin kiintyneitä emäntäänsä. Ja emäntä koiriinsa.

Sitä lepertelemisen määrää! Untamo, Erkki ja muut, jokainen saa nimeltä mainiten huomiota osakseen.

Koiratarha koostuu useammasta häkistä, joissa kullakin koiralla on oma koppinsa.

Maaninen seuraa tarkkaan koiralauman dynamiikkaa. Hän tietää, ketkä sopivat yhteen ja keillä on tarvetta ottaa mittaa toisistaan. Saman häkin asukkaat hän valitsee niin, etteivät kämppäkaverit aiheuta turhaa stressiä toisilleen.

Häkkejä ympäröi aitaus, jonka sisällä koirat pääsevät juoksemaan ja leikkimään keskenään.

Miten ystävällisiä ja uteliaita koirat ovatkaan. Ympärillä pyörii jäänsinisiä ja ruskeita silmäpareja tutustumassa vieraisiin. Rapsutukset kelpaavat jokaiselle.

Maanisen silmät säteilevät, kun hän juttelee koirilleen. Voi vain ihmetellä, miten hän ei takeltele niiden nimissä. Ja miten hän onnistuu opettamaan jokaiselle koiralauman 27 jäsenelle sen oman nimen?

Samalla tavalla kuin perheen ainoallekin koiralle. Hän kutsuu koiraa nimeltä, ja palkkion saa vain se koira, jonka nimi oli kyseessä. Tarvitaan satoja toistoja.

Nykyisestä laumasta Maaninen saa tarvittaessa kolme valjakkoa matkailijoiden kyyditsemiseen. Yhtään enempää hän ei aio koiria hankkia.

– Jos lauma olisi isompi, tarvitsisin työntekijän, ja siinä minulla menee raja. Jos palkkaan työntekijän, pitää olla tuplamäärä koiria, että ne elättäisivät minut. Ja haluan opettaa ja treenata joka koiran itse.

Mitä ihmisetkin ajattelevat

Tiina Maaninen on tyytyväinen elämänmuutokseensa, mutta kävikö mielessäsi koskaan, että mitä ihmiset tästä ajattelevat?

– Kävi! Mietin, että muut ajattelevat minun täysin seonneen. Ja niinhän minä vähän olinkin, sekaisin oman itseni kanssa.

Pienyrittäjäksi heittäytyminen oli myös iso taloudellinen riski, hyppy tuntemattomaan. Perheen lapset olivat nuorempia, asuntolainaa oli vielä jäljellä.

– Se oli pakko tehdä, olin selkä seinää vasten. En olisi voinut jatkaa entiseen malliin, voin niin pahoin.

Hän ei voisi enää kuvitella palaavansa sisätöihin, eikä paluu tutkijaksi monen vuoden jälkeen enää olisi mahdollistakaan. Hän miettii, että ehkä VTT:ltä lähdönkin taustalla oli enemmän oma sisäinen tarve elämänmuutokseen.

– Tämä on niin kivaa! Ja vaikea laji. Koirien käyttäytymisen tutkiminen, koirien kasvattaminen ja treenaus tarjoaa jatkuvaa haastetta.

Maaninen opiskeli pari vuotta sitten myös koirahierojaksi. Nyt hän tietää ja muistaa koiran jokaisen lihaksen ja luun latinaksi, lihasten alku- ja loppupisteet, ja mikä lihas mitäkin liikuttaa.

– Ajelen koirien kanssa pitkiä reissuja metsässä. Sellaisia minä siellä itsekseni mietin, että miksi koira liikkuu siten kuin se liikkuu.