Tie­sit­kö, että sieni voi haista jau­hoil­ta tai tai­ki­nal­ta, tai että sie­ni­rih­mas­tot saat­ta­va olla jopa kym­me­niä ki­lo­met­re­jä pitkiä?

Saraste pitää kädessään korallia muistuttavaa sientä, joka on nimeltään kruununhaarakas. Sillä ei ole varsinaista jalkaa eikä lakkia.

Sieni kasvaa jo lähes kokonaan maatuneen lehtipuun rungolla pienessä rykelmässä.

Varmoin askelin Saraste jatkaa harppomistaan pitkin Rovaniemen llinvuopajan metsää, josta löytyy korkealle kohoavia yli satavuotiaita puita ja maassa makaavia kookkaita tuulenkaatamia. Ne ovat lahonneet jo pitkän tovin.

Yli sadan hehtaarin llinvuopajan metsää on ehdotettu suojelualueeksi.

– Suojelulla ei ole vielä lainvoimaa. Prosessissa menee vielä joitakin kuukausia, kertoo Saraste.

Lajintunnistus vei mukanaan

Kanttorina työskentelevä Saraste on hurahtanut sieniin noin viisitoista vuotta sitten. Kuopiossa asuessaan hän lähti tutkimaan lähimetsää ja havahtui sieltä löytyviin metsän aarteisiin.

Aluksi harrastus keskittyi pelkkiin ruokasieniin, mutta nyt hän kerää näytteitä ja valokuvaa löydökset. Vapaaehtoisten tekemää lajitunnistusta hyödynnetään luonnontieteellisessä tutkimustyössä.

Saraste kumartuu ja kaivaa laukustaan kameran. Ensin kuvataan sienen pinta, minkä jälkeen se laitetaan keräysastiaan ja arkistoidaan.

– Harrastus vei mukanaan, kun oppi lajitunnistuksen. Nyt olen keskittynyt pitkälti tiettyihin seitikkeihin.

Saraste kertoo, että keskittyminen tiettyyn sienisukuun helpottaa harrastusta. Hän toteaa, että rajaus on melkein pakollista, jos harrastukseen haluaa syventyä.

Liikaa ei kannata arkailla

Kerta toisensa jälkeen Saraste löytää maasta sienen. Hän kuvailee sitä tarkoin sanankääntein ja kertoo lajin erikoispiirteistä.

Joskus tunnistus on vuosien prosessi.

– Kaksi vuotta sitten löysin Naruskasta sienen, joka sai nimen vasta hetki sitten slovakialaisessa tutkimuksessa. Sen nimi on Crepidotus pini, mutta suomenkielistä nimeä sillä ei vielä ole.

Saraste puhuu tunnistamisen tärkeydestä. Hän toteaa, että jokainen sieni minkä laittaa pannulle pitää olla tunnistettu.

– Toisaalta sienestämistä ei kannata arkailla liikaa. Meillä on Suomessa noin kymmenen myrkyllistä lajia.

Sienilajeja on Suomessa noin 2000.

Sarasteen mielestä on monia sieniä, joita ei ymmärretä käyttää ruokana tai niitä ei arvosteta.

Käsitys metsästä muuttunut

Löytämisessä kehittyy, mutta se voi olla loppuelämän harrastus, mikä johtuu sienilajien määrästä ja ajoittaisesta tunnistuksen vaikeudesta. Ensin Saraste haistaa, tunnustelee ja tutkii sienen läpikotaisin.

– Esimerkiksi sieni voi haista jauhoilta tai taikinalta. Haistaminen on erittäin tärkeää sienestyksessä.

Retki jatkuu läpi rämeen. Mättäät painuvat soisen maan sisuksiin.

Sarasteen mielestä luonnon ja luontotyyppien tarkkailu on oleellinen osa sienestystä.

– Kun silmä harjaantuu, oppii ymmärtämään, mitä sieniä kasvaa missäkin. Mitä hitaammin liikkuu, sitä enemmän löytää.

Hän kertoo, että sienet ovat opettaneet laajemmin luonnosta. Käsitys metsästä on muuttunut harrastuksen myötä.

– Sienien kautta on avautunut talousmetsän ja vanhan metsän ero.

Viestejä ympäristön tilasta

Sienirihmastot saattavat olla kymmeniä kilometrejä pitkiä. Katkokset rihmastossa voivat näkyä paikallisena sienikatona.

Toisaalta vaikka jotain tiettyä sientä eli itiöemää ei metsästä enää löytyisikään, se ei tarkoita, että sieni olisi kokonaan kadonnut.

Ympäristöministeriön sienityöryhmän sihteeri Tea von Bonsdorff toteaa, että sienten esiintymistä tai tulevaa satoa on vaikea ennustaa. Hän lisää, että sienien esiintyminen on riippuvainen lähiviikkojen säästä. Äkillinen helle voi lykätä tai jopa pilata tulevan sienisadon.

– Tiedetään, että jotkin sienilajit saattavat esiintyä muutamien vuosien välein. Sienten maanpintaan tuleminen saattaa olla epäsäännöllistä.

Von Bonsdorff on tutkinut sienten ja luonnon monimuotoisuuden yhteyttä. Hänen mukaansa on monia sienilajeja, jotka toimivat indikaattorilajeina, eli viestivät ympäristön tilasta ja  suojeluarvoista.

– Kaikki indikaattorisienet eivät ole uhanalaisia. Tällaisia indikaattorisieniä on esitetty noin 500.

Von Bonsdorff kertoo, että ne sienilajit, jotka elävät elävien puiden kanssa symbioosissa, ovat herkkiä muutoksille. Näitä sieniä kutsutaan mykorritsasieniksi.

Hän tosin selventää, että tietyt lahottajasienet taas saattavat hyötyä metsien käsittelystä, kun sopivaa lahopuuta on runsaasti. Ruokasienet yleensä taantuvat voimakkaasta metsän käsittelystä.

– Metsien käsittely on vaikuttanut sieniin. On hyvä ymmärtää, että esimerkiksi puiden kaataminen yhdessä paikassa voi vaikuttaa sienten esiintymiseen toisaalla.