Kou­kus­sa pimeään

Kun lumi sataa puihin ja maahan, saa otsalamppu jäädä.

Joka-aamuiset metsälenkit muuttuvat pimeälenkeiksi. Valoa tulee käytettyä vain, kun on liukkauden tai oudon tai muhkuraisen polun vuoksi pakko. Muuten pimeä saa olla pimeää.

Sydäntalven valon vähyys on parhaimmillaan silloin, kun sitä vastaan ei taistele.

Sitten pitää tietenkin testata, mihin asti tämä ajatus kantaa. Kuinka hyvin pimeässä luonnossa pärjää ilman keinovaloa, ja mitä silloin tapahtuu?

Tällaisia olivat kokemukset kolmelta retkeltä.

Valoa muita kulkijoita varten

Jo menomatka Kempeleen Innimöönsuolle koettelee sisua ja kyseenalaistaa koko idean.

Muhkuraiseksi tallottu metsäautotie ei ole hyvä kävellä eikä se ole hyvä liukulumikenkäillä. Sitä on vain edettävä niin kuin parhaiten pystyy. Askeltaminen on nuljuvaa ja välineillä meno lipsuvaa. Ärsyttää.

Sitten mieleen palaa ajatus, eikö tämä ollutkin koko homman idea. Jos pimeässä ei voi edetä, kuten valoisassa, pitää edetä toisella tavalla.

Rauhallisemmin, askeliinsa keskittyen.

Päätän jatkaa ilman valoa sen ajatuksen turvin, ettei tätä kestä loputtomiin.

Jo polulle päästessä matkanteko muuttuu mukavammaksi, ja erityisesti niin käy suon reunassa.

Nouseva kuu mollottelee pilviverhon takana, mutta valaisee ihan tarpeeksi. Moottoritien ja kaupungin valot heijastuvat pilvistä yllättävän kirkkaina.

Nyt kulkeminen nautinnollista. Omassa rauhassa, pois kaikesta hälinästä, iltana juuri ennen joulua.

Pinnan epätasaisuuksien havaitsemisessa ei ole mitään vaikeaa.

Rauhan rikkoo moottorikelkan ääni. Kun se saapuu suon reunaan, sytytän ensimmäistä kertaa otsalampun, jotta kuljettaja huomaa minut. Kelkka jatkaa omille reiteilleen ja palaan pimeyteen.

Paluumatkalla suolla kiertelyn jälkeen annan periksi ja sytytän valon. Sama hankalan kulkemisen kokemus ei jaksa innostaa toistamiseen, joten näiltä osin testi päättyy tähän.

Parasta on avaralla, metsässä on hankalaa

Tämän reitin osaisin vaikka silmät ummessa – nyt ajatusta on mahdollista testata.

Oulun Pilpasuon seitsemää kilometriä olen kiertänyt monet kerrat eri vuodenaikoina, mutta aina valoisassa. Uudenvuoden aaton iltana täällä saa todennäköisesti olla yksin.

Tarkistan pikaisesti, että olen sinisten täplien mukaisella reitillä ja aloitan taivalluksen.

Polku on hyvin tamppautunut ja sitä reunustaa sopivasti korkeampi lumi, joten jalka tyssää pehmeästi esteeseen, jos patikoija meinaa edetä eri suuntaan kuin polku.

Pilasuon reitillä on polkua ja pitkoksia, on metsää ja suota.

Yhdistelmä metsä ja pitkokset osoittautuu työläimmäksi. Pimeää on jo niin, että reitti erottuu silmälle juuri ja juuri. Sen molemmin puolin on syviä, harha-askelten painamia kuoppia.

Ajatus kuoppaan humpsahtamisesta ja potentiaalisesta loukkaantumisesta ei viehätä, joten jatkan askellusta varovaisesti. Välillä tipuaskelin tunnustellen.

Tutun reitin etu tulee sen tuomasta itsevarmuudesta. Tunnistan matkan varrella olevia kylttejä jo niiden hahmoista. Tiedän myös, mitkä ovat ne kaksi potentiaalista harhautumiskohtaa, joista ensimmäisessä sytytän valon toviksi. Matka jatkuu oikeaan suuntaan.

Voisi ajatella, että pimeässä kulkeminen saisi ajatukset virtaamaan vapaasti. Näin ei käy. Flow-ilmiölle ei jää tilaa, kun joka askeleeseen pitää keskittyä.

Ehkä keskittyminen onkin se oppi, joka pimeydellä on minulle tarjota? Ja hidastaminen: kun kokeeksi menen pätkän valo päällä, tahti kiristyy heti.

Ei tarvitse. Ei ole kiire.

Suon laidassa valoa on jopa tulvimalla. Taivaanranta punertaa ja vuodenvaihteen ilotulituksia näkyy siellä jossain.

Pitkään aikaan en ole nähnyt tähtitaivasta näin kirkkaana. Kertailen tähtikuvioita vanhasta muistista.

Huomaan pysähtyväni ihailemaan ympärillä levittäytyvää suota ihan samoihin paikkoihin kuin valoisassakin.

Sen sijaan voimalinjojen humina ja sirinä ei ole ikinä kuulostanut näin voimakkaalta. Johtuuko se pakkasesta vai siitä, että aistit ovat pimeässä herkempinä?

Leveä metsäpolku on mitä parhainta pimeäpolkua, mutta kun reitin loppupätkä pitkoksineen sukeltaa taas metsään, annan periksi ja sytytän valon.

Ihan lopussa juon lämpimät mehut nuotiolla, jonka ensimmäiset tällä retkellä tapaamani ihmiset sytyttävät. Muulle valolle ei ole tarvetta.

Aamuhämärä on erilainen

Illan hämärät ja pimeydet on nyt testattu, mutta entä aamu? Tänään aurinko nousee kello 10.20, joten ennen työpäivää ehtii hyvin lähimmälle nuotiopaikalle.

Vaikka auringonnousuun on aikaa tunteja, pimeää ei ole. Valoa tulee muun muassa läheiseltä hiihtoladulta, ja taivaallakin alkaa kajastaa.

Kaikki toimet sujuvat ilman keinovaloa.

Tulen lämpimät sävyt ja vielä sinisiinsä verhoutunut metsä ympärillä luovat kiinnostavan väriparin.

Tulistelen rauhassa, lämmittelen, kuuntelen. Aamiainen nuotiolla on arjen luksusta, josta voisi nauttia useamminkin. Hämärä hiipuu samaa tahtia kun leipä lämpenee.

Sisäiset kellot tahtiin ja lisää aikaa levolle

Olen koukussa hämärään ja pimeään. Miksi se tuntuu niin hyvältä?

Haastattelin taannoin psykologi ja aivotutkija Juho Strömmeriä, joka avasi, mistä on kyse. Hän kertoi myös, miten tästä ajasta voi selvitä, jos vähäinen valo tuntuu hankalalta.

Asia erikseen on sellainen kaamosmasennus, johon kotikonstit eivät tepsi.

Valon ja pimeyden vaihtelu säätelee rytmiä ja tahdistaa elimistön sisäisiä kelloja: olemmeko unessa vai valveilla, mikä on vireystila, millainen mieliala.

Kun valon määrä vähenee, ulkoa tulevat viestit sisäisille kelloille muuttuvat. Elimistön pitää saada viesti jostain muualta, miten ohjata rytmien vaihteluita, kuten milloin sulatetaan ruokaa ja milloin keskitytään.

Valon puute hiipii vaikuttamaan unen muutosten kautta.

Jos ja kun päivittäistä aktiivisuuttaan ei voi säädellä valon määrän mukaan, sen lisääminen keinotekoisesti kirkasvalolampuilla auttaa tahdistamaan sisäisiä kelloja. Silloin ihminen on virkeä päivällä ja illalla aivot alkavat tuottaa melatoniinia oikean määrän oikeaan aikaan.

Perinnöllisyys vaikuttaa jonkin verran siihen, kuka reagoi pimeyteen mitenkin. Joillekin valorytmin muuttuminen vuodenaikojen mukaan on vaikeampaa kuin toisille.

Geeneihin emme voi vaikuttaa, mutta elintapoihimme kyllä. Jos oman unirytminsä ja tarvittavan unen määrän oppii tunnistamaan, se on jo hyvä alku.

Eikä sitä vastaan kannata taistella, jos ei ole pakko.

Unen tarve on aika lailla vakio. Yksilöllisiä eroja on, mutta useimmille alle seitsemän tuntia on liian vähän ja yli yhdeksän tuntia ei tuota merkittäviä lisähyötyjä.

Näinä aikoina levolle kannattaa varata enemmän aikaa kuin valoisaan aikaan vuodesta, mukauttaa elämää vuodenaikojen vaihtelun mukaisesti.

Myös säännöllisellä ateriarytmillä voi vaikuttaa elimistön toimintaan.

Jos vähäiseen valoisaan aikaan pystyy olemaan ulkona ja liikkumaan, siitä on hyötyä. Liikunnalla on merkitystä vireystilan myötä. Päivän mittaan kertyvä fyysinen rasitus lisää unipainetta ja kerryttää unikuormaa, joka kasautuu sopivasti iltaa kohti.

Pimeys toimii kuin meditaatio

Hämärästä ja pimeästä on suoranaista hyötyäkin. Ainakin yön pimeys helpottaa nukkumista. Toisekseen Juho Strömmer puhuu jaksamisen psykologiasta.

Se tarkoittaa sitä, että kun rauhoitetaan rytmiä, voi kuulla omia tarpeitaan paremmin. Kauhean vireänä ja energisenä voi olla vaikea pysähtyä.

Hän itse nauttii sisällä ollessaan hämärästä iltavalaistuksesta, joka rauhoittaa ennen nukkumaanmenoa.

Kaamosvaelluksillaan Strömmer taas nauttii maisemista, niin ulkoisista kuin sisäisistä. Ne ovat hänelle matkoja omaan mieleen. Kun aistit ovat rajatumpia, keskittyy eri asioihin.

Kun valoa on vähän, pienelläkin valolla on merkitystä. Pilkkopimeässä autiotuvalla riittää yksi ainoa kynttilä.

Pimeässä maailma näyttää erilaiselta. Ulkoisen maailman näkee kirjaimellisesti eri valossa. Pimeys myös rajaa, mihin huomio kiinnittyy. Sillä on sama vaikutus kuin meditaatiolla ja mindfulnessillä. Mieli on auki.