Täyden kuun hiih­tä­jät

Vielä puoli seitsemältä illalla Salmensillan laavulla Sodankylän Kelujärvellä on valoisaa, eikä kuuta näy missään. Missä se lymyää? Eikö nyt pitäisi olla täysikuu?

– Se nousee seitsemän aikaan. Heti kun aurinko on laskenut, kuu nousee vastakkaiselta suunnalta, siis tuolta, vakuuttaa sodankyläläinen Hannakaisa Lindqvist ja viittoilee laavun taakse taivaalle.

On täydenkuun ilta, 14. maaliskuuta, ja sodankyläläinen Suomen Ladun paikallisjärjestö Sompion Samoilijat on kutsunut väkeä kuutamohiihtoon Kelujärvelle.

Kuutamohiihdon on tarkoitus startata laavulta kuun noustessa seitsemältä, mutta väkeä alkaa kerääntyä paikan päälle jo hyvissä ajoin ennen h-hetkeä.

– Missä täällä pitää ilmoittautua, moni huhuilee.

– Ihan saa omaan tahtiin lähteä, vastaa Lindqvist, Sompion Samoilijoiden puheenjohtaja.

Heti seitsemän jälkeen se sitten tapahtuu: kuu kurottaa esiin metsän takaa. Puurajan yläpuolelle noustessaan se näyttää suurelta ja ylväältä. Tätä näkyä on odotettu.

– Siellä se nyt on, iloitsevat hiihtäjät.

Taivas on selkeä, pakkanen kiristyy. Mittari näyttää jo lähes 20 pakkasastetta. Kauan ei parane seisoskella paikoillaan, jottei jäädy, joten väki katoaa nopeasti suksineen järvenjäälle.

– Valitsimme tämän paikan siksi, että ajattelimme, että tästä tulisi upeaa, kun kuu loistaa järven yllä, Lindqvist kertoo.

Sitä pitää lähteä katsomaan järvenjäälle.

Täysikuu tarjoaa pohjoisessa upeat puitteet talviretkeilylle: kuun loisteessa voi lähteä hiihtämään valaistujen latujen ulkopuolelle järvelle, tunturiin tai metsään ilman lisävalaistusta – ja silti näkee hyvin. Siitä pitää huolen hangesta heijastuva kirkas kuunvalo.

Suomen Ladun paikallisjärjestöt, kuten Sompion Samoilijat, järjestävät talvisin eri paikkakunnilla kuutamohiihtoja, mutta täydenkuun retkelle voi lähteä myös omin päin. Niin tekee sodankyläläinen Sinikka Säkkinen, jolla on tapana suunnata sukulaistensa kanssa täydenkuun aikaan Sodankylässä sijaitsevalle Oratunturille.

– Nousemme tunturiin joko hiihtäen tai kävellen. Meitä on semmonen kuuden hengen porukka. Menemme laavulle ja syömme tulilla eväitä, Säkkinen kertoo.

Täysikuu luo talviseen luontoon maagisen, uniikin tunnelman. Juuri sen vuoksi Säkkinenkin suuntaa hangille täydenkuun aikaan.

– Se tunnelma, minkä kuun valo synnyttää, on uskomaton. Se menee oikein sydämeen, hän sanoo.

Säkkinen tunnustautuu kuuhulluksi, tosin sillä poikkeuksella, ettei täysikuu varsinaisesti valvota häntä. Hän kyllä saisi unta, mutta hän ei halua nukkua. Hän haluaa lähteä silloin ulos.

– Minun kuuhulluuteni lähtee lapsuudesta. Kasvoin maaseudulla, jossa ei ollut mitään kylävaloja. Kun oli täysikuu, saimme leikkiä pihalla niin pitkään kuin halusimme. Kuunvalossa näki niin hyvin. Se oli hienoa.

Yhtäkkiä taivas tummenee ja tähdet tulevat esiin. Kuunvalo valaisee hangen Kelujärven jään päällä, ja latu piirtyy esiin selkeänä. Aivan kuin joku olisi sytyttänyt valot.

– Tämä on juuri niin upeaa kuin toivoimmekin, järvellä hiihtävä Hannakaisa Lindqvist iloitsee ja pysähtyy kuvaamaan näkyä.

Kuutamohiihtäjät saavat vapaasti valita oman hiihtoreittinsä ja hiihtää omaan tahtiin. Hiihdon jälkeen Sompion Samoilijat tarjoilee laavulla kuumaa mehua ja makkaraa.

Sodankylässä kaksi vuotta asunut brasilialainen Vanderlei Farias hiihtää kuutamossa ensimmäistä kertaa. Kokemus on hänestä ainutlaatuinen, rauhoittava.

– En ole ennen hiihtänyt järven jäällä. Se oli mukavan helppoa. Jaksoin hyvin. Ja kuun ansiosta oli valoisaa, Farias sanoo ja hymyilee onnellisena.

Tätä kokemusta tänne tultiin hakemaan. Ei haittaa, vaikka varpaita vähän palelee.

– Kattokaapa, mitä tuolla on, kelujärveläinen Pekka Kustula hihkaisee ja osoittaa taivaalle.

Laavulla havahdutaan iloiseen huomioon: taivaalla tanssii revontulia. Täydenkuun lisäksi saadaan kokea tämäkin näky!

Sompion Samoilijat järjestää kuutamohiihdon Kelujärven kyläseuran kanssa. Kyläläiset ovat ajaneet ladun ja panneet paikat kuntoon.

Kustula on laittanut jätkänkynttilät tien laitaan ja luvannut kuutamohiihdon järjestäjille, että illalla nähdään revontulet. Salmensillan laavu on kirkkaana talvi-iltana lähes takuuvarma revontulten bongauspaikka. Kustulan lupaus pitää.

– Mitä minä tilasin, hän toteaa tyytyväisenä.

Kuutamoretkien parasta toteutusaikaa on helmi–maaliskuu. Pakkasta on silloin usein vähemmän kuin keskitalvella, joskin välillä maaliskuussakin päästään koviin pakkaslukemiin – niin kuin tällä kertaa. Auton mittari näyttää kotiin lähtiessä peräti 23 pakkasastetta.

Retken aloitusajankohta kannattaa valita sen mukaan, mitä kuuta kulloinkin eletään, ohjeistaa Hannakaisa Lindqvist.

– Täysikuu nousee, kun aurinko laskee. Kun aurinko laskee aikaisemmin, täysikuukin nousee aikaisemmin, hän muistuttaa.

– Jos olisimme järjestäneet tämän helmikuussa, olisimme aloittaneet jo kuuden aikaan, mutta nyt aloitimme seitsemältä.

Kuunvalossa näkee hyvin hiihtää, mutta kuutamohiihto vaatii selkeän, kirkkaan sään. Jos sattuu pilvinen ilta ja yö, on pimeää.

– Koskaan ei voi etukäteen tietää, miten käy. Voi olla pilvinenkin sää. Kyllä me silti aina hiihdämme, jos olemme niin sopineet, Lindqvist sanoo.

Tällä kertaa kukaan ei joutunut pettymään. Sattui upea, joskin kylmä, sää, ja Lindqvist on tyytyväinen tapahtumaan.

– Tämä paikkahan on aivan upea, tämä laavu ja laaja järvialue – ja saimme vielä upeat revontulet päällä. Kuutamo tuli järven ylle just niin kuin olimme unelmoineet.