Sijainti: Lappi, Ruka-Kuusamo, Suomi tai Äiti Maa.
Luontokuvaajat Eeva Mäkinen ja Petri Puurunen ovat enimmäkseen sitä mieltä, että se tieto saa riittää.
Heidän mielestään sosiaalisessa mediassa ei ole tarpeen kertoa, missä he ovat kuvansa ottaneet. Ei heidän, eikä oikeastaan kenenkään.
Kumpi on oleellista: kuva vai paikka?
Aihe on kuuma, ja luontokohteiden salatut helmet hankala ilmiö.
Kyse on tästä: Yksittäinen hieno otos herättää huomiota sosiaalisessa mediassa ja kuvan ottaja neuvoo auliisti kohteen muillekin. Pahimmillaan syntyy ilmiö, jossa massavaellus valtaa paikat, joiden luonto ei sitä kestä.
Aina kuvan ottaja ei tiedä, sijaitseeko kohde jonkun yksityisillä mailla.
Kun näkee paljon ilmakuvia jostakin paikasta, saattaa helposti olettaa, että droonin lennättäminen on luvallista. Yksi tällainen esimerkki on Pienellä Karhunkierroksella sijaitseva Myllykosken silta, jossa lentäminen vaatii kuitenkin erillisen luvan.
Havainnot harvinaisista linnuista houkuttelevat bongaajia ja kuvaajia niin, että tiet ovat tukossa ja paikallisten asukkaiden elämä kärsii. Pahimmillaan suosion kohteeksi joutunut eläin häiriintyy niin, että kuolee.
Jos paikkatiedon jakaminen tuntuu aivan välttämättömältä, sen voisi sentään tehdä eläin- ja lintukuvien kanssa viiveellä, Puurunen ehdottaa.
Hänen arvionsa mukaan tiedon jakamisessa kyse on siitä, että ihminen haluaa olla osa massaa. "Minäkin kävin täällä", kuva paikkatietoineen kertoo. Jollekin oman sometilin kuvavirta on eräänlainen matkapäiväkirja.
Silloin ei aina osata ajatella, kuinka äkkiä ja kuinka laajasti tieto voi levitä.
– Onko paikkatieto kuvan olennaisin tieto, Puurunen kysyy.
– Vai onko kuva itsessään hieno?
Etsivä löytää uniikit paikat
Poikkeuksiakin Mäkisen ja Puurusen mielestä on: helposti saavutettavat tunnetut kohteet. Niissä sijainnin voi kertoa.
Kuvaajien mielestä sellainen on vaikkapa talvinen Riisitunturi, jonka maisemat ovat tunnetut, joka sopii matkailuun ja jonne on tehty retkeilyrakenteita sitä varten, että ihmiset innostuisivat käymään.
Mäkinen haluaa kannustaa ihmisiä löytämään itse omat kuvauspaikkansa. Näin niistä tulee merkityksellisempiä.
Tällä tavalla, etsimällä hienoja tykkypuita, hän löysi oman suosikkipaikkansa muutettuaan Kuusamoon. Samassa paikassa hän on käynyt sen jälkeen paljon.
– Kuun vaihe oli täydellinen ja sain kuvattua sen täydellisestä kuvakulmasta, Mäkinen kertoo ensikokemuksestaan paikasta, jota hän ei ole koskaan merkinnyt kuviinsa.
Eikä merkitse.
Kiinnostavia kohteita hän löytää karttoja katsomalla ja etsimällä. Potentiaalia on, jos maastossa on korkeita kohtia tai vanhaa metsää. Lähiretkeilypaikkojakaan ei kannata halveksua.
– Valokuvaus riippuu tosi paljon kelistä. Joku paikka voi olla tylsä sateella mutta hieno usva-aamuna, Mäkinen vinkkaa.
Samoja kuvia kuin kaikki muutkin – vai erilaisia?
Valokuvaamisesta innostuva ihminen saattaa ensimmäiseksi pyrkiä juuri niihin paikkoihin, joista on nähnyt monta samanlaista kuvaa.
Kehittymisen myötä kiinnostus alkaa muuttua nopeasti. Osaava ja kekseliäs kuvaaja löytää uusia kohteita ja erilaisia kuvakulmia ilman, että jättää jälkiä itsestään.
Mitä sitten kuvata, jos haluaa tavoitella jotain omaa?
Eeva Mäkisen vinkit
Erikoisilmiöt tuovat aina jotain uutta. Yksi sellainen, Mäkisen lempiaihe, ovat ruskan jälkeinen kuura ja jäät.
Toinen lempijuttu ovat usva-aamut. Usva pelkistää maiseman ja esiin nousee hienoja yksityiskohtia, kuten tuttu kelopuu, jonka ohi kävelee sitä huomaamatta joka päivä.
Lumien vielä viipyessä maassa mutta metsän heräillessä eloon yksi Mäkisen suosikkiaihe ovat jäljet. Missä on liikkunut metsoja, löytäisinkö uuden teeren soidinpaikan?
Kevään pakkasaamuina Mäkinen tykkää ottaa makrokuvia lumikiteistä. Niistä tulee kuvissa mielettömiä valopalloja, joita ei paljain silmin näe.
Maisema voi olla kaunis monin eri tavoin.
– Valokuvauksen hienoin juttu on, että kaksi ihmistä meren rannalla näkee sen ihan eri tavoin. Toinen kuvaa metsään, toinen rannalle, Mäkinen havainnollistaa.
Rumakin voi olla kaunista. Mäkinen kertoo kuvaajasta, joka innostuu hangelle tippuneista risuista.
Silloin kun luonnossa ei tunnu olevan oikein mitään kuvattavaa, Mäkinen nauttii kamerattomasta kaudesta.
– Ihana, että välillä on pieni hetki aikaa olla ilman kameraa, keskittyä vain tutkimiseen ja olemiseen.
Petri Puurusen vinkit
Myös Puurusta kiinnostavat vuodenajat ja sääilmiöt sekä yökuvaus. Suosikkipaikkoja ovat Koillismaa, Etelä-Lappi ja Hailuoto.
Hänen mielestään samanlaisten kuvien sijaan kannattaa pyrkiä tallentamaan omaa kokemusta. Jos retkelle lähtee kuvausmielessä, kannattaa pääkohteen lisäksi pysähdellä ja katsella ympärilleen matkan varrella.
– Ei tavoite mielessä vaan nauttien koko retkestä.
Avoimille soille Puurunen suuntaa yötaivaan ja muuttolintujen perässä.
Vihreä kesä kaikissa variaatioissaan on kestosuosikki.
Pähkänänkalliolla meinasi käydä huonosti
Vaikka ammattikuvaajat eivät paikkatietoja jakaisi, moni muu niin kuitenkin tekee. Joskus siitä aiheutuu luonnolle isoja ongelmia.
Lieveilmiön riski on olemassa, kun poiketaan polulta ja jaetaan hieno kuva kaikkine tietoineen sosiaalisessa mediassa.
Tunnetuin esimerkki on Oulangan kansallispuiston Pähkänänkallio, jonka maisemat kansa halusi kuvata ja jakaa niin, että muuttohaukalle meinasi käydä köpelösti.
Paikallisten jo pitkään tuntema paikka alkoi saada somesuosiota, kun yhä useampi ja useampi Kuusamon-kävijä halusi nähdä ja kuvata kallion laelta avautuvan maiseman.
– Kuvia alkoi tulla vastaan joka paikassa, sanoo silloin puistonjohtajana toiminut Sari Alatossava Metsähallituksesta, jossa suuri suosio alkoi aiheuttaa päänvaivaa viitisen vuotta sitten.
Maasto alkoi kulua ja muuttohaukan pesintä ja poikastuotto vaarantua, mutta jokaisenoikeuksien takia liikkumista ei voinut kieltääkään.
Ratkaisuksi tuli rajoitusosan perustaminen kansallispuistoon. Se tarkoittaa, että huhtikuun alusta elokuun puoliväliin saakka muuttohaukan pesimäalueelle eli Pähkänänkallion laelle ei ole asiaa.
Alatossava ymmärtää kiinnostuksen, sillä paikka on kaunis.
– Vaikea siinä on itseään hillitä.
Syytä kuitenkin on, ja alueen rajaavia kylttejä ja tolppia noudattaa.
Somesta on myös hyötyä
Joskus yksittäinen kulkija ajattelee itse olevansa fiksu ja hiljainen luonnossa liikkuja, ja siten häiriötön. Väärin.
– Eihän yksittäinen ihminen tiedä, monesko kävijä hän sinä päivänä on, Alatossava muistuttaa.
Sama pätee vaikkapa kallioon, jolla kasvaa uhanalaista lajistoa. Yksi patikoija ei vielä saa tuhoa aikaiseksi, mutta kymmenen, sata tai tuhat tallustajaa on jo aivan eri asia.
Kolin uhanalaisia kasveja on jäänyt retkeilijöiden jalkoihin ja Oulangan harvinaisista neidonkengistä nypitty lakastuneita kukintoja pois, jotta kuvat näyttäisivät hienommilta.
Alatossavan mielestä luonnosta saa ja pitää yhä edelleen pystyä nauttimaan muutenkin kuin kulkemista varten rakennetuilla reiteillä. Kun tämä pysyy pienimuotoisena, kaikki on yleensä vielä kunnossa.
Sosiaalisen median myötä ei-toivotuksi ilmiöksi on tullut myös puihin kiipeily. Sallittuahan se on, periaatteessa, jos ei vahingoita puuta, mutta mitä enemmän kiipeilijöitä on, sitä isommaksi riski kasvaa, että jotain sattuu.
Maalauksista ja valokuvista tuttu Kolin mänty tai muut maisemaan ikonisesti kuuluvat puut voivat olla vaarassa, kun yksittäistä tekoa aletaan kopioida.
Sosiaalisesta mediasta on Alatossavan mukaan hyötyäkin. Jos joku erehtyy julkaisemaan kesäisen kuvan Pähkänänkalliolta, muistuttaa palauteryöppy nopeasti, että siellä ei pitäisi olla.
Hyvä vai huono idea?
Harvasta somessa jaetusta paikasta tulee massavaelluskohdetta, mutta riski on olemassa aina. Toisaalta tietoisuus tästä riskistä on lisääntynyt.
– En halua ottaa kantaa, kuka saa tehdä ja mitä, mutta jokaisen kannattaa miettiä itse, onko paikkatiedon jakaminen hyvä vai huono idea, Eeva Mäkinen sanoo.
Hyvää on, jos tieto kasvattaa inspiraatiota mennä luontoon, kokea ja oppia. Oppimista on myös sen ymmärtäminen, missä ja miten voi liikkua kestävästi.
Mäkinen haluaa uskoa, että useimmat eivät riko sääntöjä tahallaan, vaan tietämättömyyttään. Hän uskoo, että vastuullinen luonnossa liikkuminen ja kuvaaminen lisääntyy.