Veikeä lintu!
Siinä se keikistelee, tähystelee veden suuntaan, pulahtaa sukelluksiin murkinaa hakemaan ja palaa kivelle. Kunnes pulahtaa taas.
Koskikara viehättää oululaista lintuharrastajaa Eeli Vahtolaa.
Töpäkkä pallero, joka tuntuu olevan alituisesti toimessa, ja höyheniään pörhistellessään erityisen pullea. Kottaraisen kokoinen, parikymmensenttinen varpuslintu, jolla on valkea rintalaikku muuten mustanruskeassa vartalossaan sekä lyhyt pyrstö.
Vesilintumaisesti käyttäytyvä varpuslintu on erikoistapaus, sillä muut Suomessa tavattavat saman lahkon siivekkäät viihtyvät ihan muualla kuin vedessä.
Eriskummallinen tämä lintu on myös siinä, että arktisilta alueilta Saaristomerelle pyyhältävän merisirrin lisäksi se on ainoita lajeja, jotka tulevat talveksi Suomeen lämmittelemään. Oulun seudulla talvehtivat koskikarat ovat todennäköisesti kotoisin Pohjois-Norjasta, -Ruotsista tai Luoteis-Venäjältä.
Pohjakivien alta koskikara kaivelee vesihyönteisiä ja kotiloita. Vahvoine kinttuineen se taapertaa pohjaa pitkin, tarraa kiinni kiviin ja pöyhii pohjaa. Lyhyet siivet ovat kuin tehdyt tähän touhuun, jolloin eteneminen näyttää varsin pingviinimäiseltä.
Kylmää kara ei pelkää, mutta veden pitää olla auki läpi talven. Siksi esimerkiksi Toppilan lämpövoimalan laskuoja viehättää sitä.
– Koskikara tuntuu olevan vauhdikas lintu. Sillä on aina meno päällä ja harvoin se pysyy kauaa paikallaan, Vahtola kertoo kiinnostuksestaan.
Nyt näitä ilonaiheita on täällä peräti kaksi.
Toppilan lisäksi Vahtola on havainnut koskikaran tänä talvena Hupisaarilla, Kempeleen Tuohinonojassa sekä Pyykösjärven itäosassa.
– Se (Pyykösjärvellä havaittu lintu) oli selvästi matkalla jonnekin, niin määrätietoisesti se lensi.
Alkutalvesta joku yksilö viihtyi myös Sanginjoella, mutta sittemmin havainnot ovat kauttaaltaan vähentyneet.
– On ollut erikoinen ilmiö, että alkutalvesta koskikaroja oli, mutta sitten ne hävisivät. Vaikuttikohan alkutalven pitkä, lauha jakso, Vahtola pohtii.
Tarkkailuhetkellä pakkanen puree parinkymmenen miinusasteen voimalla. Koskikara ei ole siitä moksiskaan. Sillä on pyrstön tyvessään rasvarauhanen, josta erittyvää rasvaa se sukii höyheniinsä ja pitää siten pukunsa vesitiiviinä.
Koskikarat muuttavat Oulun seudulle loka–marraskuun vaihteessa ja takaisin pohjoiseen maalis–huhtikuussa. Kesähavainnot ovat Oulussa Vahtolan mukaan todella harvinaisia. Suomessa pesimäkanta painottuu Pohjois-Suomen kirkasvetisten koskien äärelle.
Koskikaroja on Suomessa monin verroin enemmän talvella kuin kesällä. Talvella lukumäärä pyörii tuhansissa, kesällä pesimäkanta on joitakin satoja, vertailee suojeluasiantuntija Tero Toivanen Birdlife Suomesta.
Pohjois-Pohjanmaalla karan talvisia suosikkipaikkoja ovat esimerkiksi Kuusamon, Taivalkosken ja Pudasjärven vesireitit sekä Haapaveden Haapakoski. Oulun seudulla lintua tavataan pieniä määriä. Toivasen mukaan 30–40 linnun määrät olivat vuosituhannen alussa hyvin tavallisia esimerkiksi Kuusamossa, mutta enää yli 30:tä yksilöä tuskin näkee.
Pääasiassa karat pesivät Kuusamosta pohjoiseen ja Itä-Lapissa. Uudellamaalla on pieni kanta ja yksittäisiä pareja ympäri Etelä-Suomea.
Linnun mieluisimmat pesimäpaikat sijaitsevat Skandien vuoristopuroissa, mutta mikään erityisen pohjoinen laji se ei ole. Karoja asustelee jopa Pohjois-Afrikan vuoristoissa, mutta Suomessa soveliaita pesimäpaikkoja ei vain liiaksi ole Lapin eteläpuolella.
Sopivalle koskipaikalle aseteltuun pönttöön koskikaran voi saada Suomessa pesimäänkin, mutta se vaatii rutkasti hyvää tuuria.
Koskikaralle mieluinen talvehtimispaikka riippuu talven jäätilanteesta. Lauhalla sille ihanteelliset pienet ja matalat purot pysyvät sulina, mutta kovilla pakkasilla ne jäätyvät, jolloin lintu siirtyy syvemmille ja vuolaammille virroille.
– Tarpeen vaatiessa karat vaihtavat paikkaa talven aikana, Toivanen sanoo.
Siksi niitä saattaa näkyä yhdessä paikassa vaikkapa alkutalvesta, ja taas uudestaan myöhemmin. Paikanvaihdon tiimellyksessä ei aina vältytä nahistelulta, sillä tiukasti rajatulle talvireviirille ei uusilla tulokkailla ole juuri asiaa.
Suomessa koskikara on luokiteltu vaarantuneeksi lajiksi. Pesimäkanta on pieni, eikä ainakaan runsastumaan päin.
– Varmoja pesintöjä on selvästi vähemmän kuin ennen, Toivanen sanoo.
Iso syy tähän on vesien laadun muutos. Metsäojitusten aiheuttama veden sameneminen ja tummuminen vaikuttavat ravinnon riittävyyteen.
Myös talviaikaiset määrät ovat vähentyneet. Leudot talvet saattavat vaikuttaa myös havaintojen määrään, koska silloin koskikaralle sopivia sulia puroja on enemmän ja lintuja vaikeampi löytää.
Toivasen mukaan koskikaroja tulee talvisin riittämään Suomessa kuitenkin jatkossakin.
Jotkut ohikulkijat pysähtyvät silmäilemään lämpövoimalan ojan suuntaan, ja ihmekös tuo. Talvella muut lintuhavainnot ovat vähissä.
Eeli Vahtola tunnustaa olevansa kärsimätön lintujenseuraaja, ainakin pakkasilla. Paikka vaihtuu nopeasti, jos havaintoa ei synny.
– Mutta muuttoa jaksan seurata vaikka 15 tuntia, hän täydentää.
Pohjois-Pohjanmaan lintutieteellisen yhdistyksen tammikisa pitää 18-vuotiaan harrastajan liikkeessä. Tämä koskikarahavainto on hänen ensimmäisensä tammikuussa, joten siitä tulee merkintä.
Pyörän keula osoittaa sinne, missä on odotettavissa jotain nähtävää ja ylös kirjattavaa. Vahtola aikoo nytkin samalla reissulla polkaista Nuottasaareen, missä on ilmeisesti ollut isolepinkäinen.
– Melkein joka päivä olen jossakin.
Koskikara ei ole kauhean ihmisarka, joten siksikin se on helposti havaittavissa. Tai niin helposti, kuin linnut nyt ylipäätään ovat. Tarkkailemamme yksilöt pysyttelevät ensin lämpimästä vedestä nousevan vesihöyryn takana, sitten toinen pyrähtää katseen ulottumattomiin ja toinen liikuskelee pala kerrallaan kauemmas.
Keväällä päivien lämmetessä karat saattavat innostua laulelemaan. Tero Toivanen kuvailee ääntelyä monipuoliseksi visertelyksi.
Nyt kevät vaikuttaa vielä kaukaiselta ajatukselta. Eeli Vahtolan pipo kerää kuuraa, mutta kylmä ei ole päässyt yllättämään, hän vakuuttaa. Toista oli joku aika sitten Ruskossa, jossa kylmä sai tunnon katoamaan käsistä ja jaloista.
Kanahaukan ja tiklin vuoksi se kuitenkin kannatti.