Jo­kai­nen met­sä­au­to on tarina

Näky on niin vaikuttava, että ensin sitä vain katselee vaiti.

Metsäautoja riittää ja riittää, ja vaikka Johanna Laaja on nähnyt paikan moneen kertaan, näky vetää hänetkin hiljaiseksi.

Kaiken lisäksi näkymä muuttaa muotoaan ajan saatossa. Ruoste syö, maali lohkeilee ja sammal kasvaa.

– Tästä en aiemmin ole saanut hyvää, käyttökelpoista kuvaa, Laaja huomaa tutusta autosta, ja napsii nyt useampia.

Laaja asuu Suomussalmen Pyhäkylässä, Kainuun pohjoisimmilla perukoilla. Kaukana kaupungeista, palveluista ja monesta muusta, mutta ei metsäautoista. Ne kiehtovat häntä niin, että hän tekee luonnon valtaamista autoista taidetta.

Hänen metsäautotaidenäyttelynsä ovat sikäli eriskummallisia, että usein perheen mies on se, joka innokkaimmin halajaa päästä taidenäyttelyyn. Grillijonossa taiteilijan tunnistaa metsäautoja valokuvaava tyyppi, joka tuskin muuten kiertää gallerioita.

Laajan taide on herättänyt kiinnostusta ihmisissä, jotka eivät normaalisti harrasta taidenäyttelyissä käymistä.

Hän tykkää siitä, että saa tarjota kokemuksia matalalla kynnyksellä.

Tunnevyöryjä. Muistoryöppyjä.

Elämän merkit yhä näkyvissä

Mistä kiinnostus metsäautoja ja muuta hylättyä kohtaan kumpuaa?

Sitä Laaja kertoo miettineensä itsekin.

Valkeakoskella maalla asuneelle käytöstä poistetut autot olivat tuttuja leikkipaikkoja lapsena. Perhetutun autopurkaamo kiehtoi. Autiotalojen koluaminen oli normaalia maalaisnuoren elämää.

1980-luvulla maaseutu oli eläväinen, eikä entisen elämän merkkejä siivottu pois yhtä hanakasti kuin nykyään.

Laaja näkee ahtauden, rakentamisen, siivoamisen, ihmisen hallinnoinnin ja kaiken jämptin valtavana kontrastina sille kaikelle, mitä hänen ympärillään nyt on: vanha puukoulu kotina sekä työskentely- ja näyttelytilana, puhtaita vesiä, tilaa.

Omavaraisuus, käytännöllisyys ja selviytyminen ovat täällä asuvien ihmisten perusasetuksissa. Korona ja sota eivät ole tilannetta juuri keikauttaneet.

Täällä pärjättäisiin, vaikka tulisi mitä. Ratkaisut pitää keksiä niillä keinoilla ja välineillä, mitä on käytettävissä. Askeettinen kaiken karsiva elämäntyyli tai konmaritus eivät toimisi, sillä ostoksille ei ajella noin vain.

Taivalkoskelle on matkaa 50 kilometriä, Ämmänsaareen 75. Lähimpiin naapureihin ei ole näköyhteyttä.

Metsäautoja täällä riittää. Niissä Laajaa kiehtoo se, että ne ovat ihmisen hylkäämiä, sekä autiotaloja, jotka ovat kuin museoita, mutta joiden kertoma tarina on paljon autenttisempi.

Ne suorastaan tulvivat informaatiota.

Tarina kaupan päälle

Vanhoihin autoihin liittyy kaipuu menneeseen aikaan ja ajatus, että ennen kaikki oli paremmin. Ne ovat jatkumoa hevosista moottoriajoneuvoihin. Vuosiakin metsässä seisseestä ajoneuvosta saisi jonkun mielestä vielä kunnostamalla käyttökelpoisen pelin.

– Ei saisi hylätä menneisyyttä, Laaja sanoo.

Vanhat autot ovat muistutus siitä. Nykyautot ovat niiden rinnalla persoonattomia kulutushyödykkeitä, jotka joutaakin viedä romuttamolle, kun ne eivät enää kelpaa ajoon.

Kiinnostus vanhaa kohtaan on seurannut Laajaa sinne, mihin hän on ikinä mennytkin. Kuusi vuotta Suomussalmella asuttuaan hän on ottanut selvää Kainuun paikallis- ja lähihistoriasta, tehnyt löytöretkiä, kolunnut seutuja, tutustunut kivikauteen ja viikinkiaikaan.

Laaja kertoo, että koska näissä havupuumetsissä lahoavaa maa-ainesta ei kerry niin kuin lehtipuualueilla, kaikki säilyy jokseenkin sellaisenaan. Päiväpatikkaretken polut voivat olla satoja tai tuhansia vuosia vanhoja ja historia on tallessa viimeistään kevyen sammalkerroksen alla.

Paikkakunnalle kotiutuessaan Laaja on antautunut juttusille paikallisten asukkaiden kanssa ja saanut tietoa ja lupia, missä hylättyjä ajoneuvoja voi kuvata. Kiinnostavien kohteiden jäljille pääsee vain olemalla tekemisissä ihmisten kanssa, hän tietää.

Jutellessa kasvokkain oma asia on helpompi selittää: miksi taiteilija on kiinnostunut autoista ja mitä hän tekee.

– Kuvataide on täällä tosi marginaalia.

Lue myös: Miten hyvin tunnet vanhat autot? Nämä 11 metsään hylättyä autoa testaavat autotietämyksesi

Siksi pitää malttaa varata aikaa, kahvitella ja kuunnella, olla valmis sosiaaliseen kanssakäymiseen. Kaikkia ei tavoita puhelimella, jolloin pitää mennä rohkeasti koputtamaan ovea tai astua sisään, jos ovi on auki.

Metsäautoissa tarina tulee aina kaupan päälle, kuten siitäkin 1970-luvulla kuusen alle jääneestä autosta, joka olisi kuulemma pientä laittoa vaille valmis leimalle.

Ei kertakäyttökulttuurille

Öljyvärimaalaus ei synny hetkessä. Johanna Laaja käy paikalla monta kertaa, tutkii autoa eri suunnista, ottaa valokuvia ja kaivaa tietoa myös muista lähteistä. Kaikki ei näy maalauksissa, mutta hän tarvitsee tiedon, jotta taide ei latistu kaksiulotteiseksi.

Maalausta varten auto pitää osata ulkoa.

Vuodenajatkin vaikuttavat ja se, että taiteilija kokee kehittyvänsä maalarina.

– Yhdestä autosta voisi tehdä vaikka sata maalausta, Laaja sanoo.

Ja hyvä niin, sillä taide ei saa olla kertakäyttökulttuuria.

Maalauksissa autot asettuvat kuvataiteen kontekstiin ja osaksi sitä jatkumoa, mitä Akseli Gallen-Kallelakin on näillä kulmilla aikanaan maalannut. Kuvat tallentavat elinympäristöä sellaisena kuin se nyt on.

Millainen on kiinnostava metsäautokohde?

Sitä ei voi tietää etukäteen, Laaja vastaa. Valot, varjot, sommittelu vaikuttavat.

– Joskus näkee, että tuosta se lähtee.

Joskus taas ei. Aihe saattaa pyöriä mielessä vuodenkin.

– Taiteen tekeminen on jatkuvaa muutosta. Aina voi ja kannattaa palata alkuun.

Perinteinen maisemamaalaus kiinnostaa Laajaa, tavallaan. Metsäautoja kuvatessaan hän pääsee tutkimaan maisemaa samalla, kun saa tekemiselleen konkreettisen kohteen.

Maalaustaiteessa materia on yhä materiaa, eli kangasta ja maaleja – ei ykkösiä ja nollia muistitikulla.

Autot väreineen ovat maalauksellisia ja niistä saa runsaita muotokuvia. Pyöreät lamput ihminen mieltää silmiksi, joten kuplavolkkari voi itkeä.

Jossain tulee vastaan se raja, missä kunnossa auto voi olla, että se on vielä kiinnostava maalattava.

Taiteilijan toiveissa on päästä maalaamaan linja-autoa, tai tekemään maalausta luonnollisessa koossa.

Kuvataiteilijan tehtävä on tutkia ympäristöä ja heijastaa sitä. Johanna Laaja näkee, että monet polut ovat johtaneet häntä samaan maaliin.

– Muutenkin koluaisin nurkkia ja pyörisin metsässä. Elämää tässä tutkitaan. Ja ihmistä.

Hylättyjen autojen tarhat ovat jotain, mistä niiden omistajat joutuvat monesti napit vastakkain oman kuntansa ympäristölautakunnan kanssa. Suomussalmella on onneksi tilaa.

– Täällä saa enemmän toteuttaa itseään ja olla rauhassa. Normiin pakottaminen ärsyttää. Miksi yksittäisiä ihmisiä vainotaan heidän elämäntapansa takia? Pitäisi sallia enemmän, Laaja sanoo ja nostaa vertailukohdaksi avohakkuuraiskiot tai liian likelle tunkevat tuulivoimapuistot.

– Ne ovat teollisuusalueita ja kun ne tulevat omalle takapihalle, niin ei siinä ajattele vihreää siirtymää.

Auton sielu

Metsäautotarha on kuin ympäristötaideteos. Installaatio, joka seuraa ajan kehitystä.

Omistaja tietää vierailustamme ja tulee käymään paikalla.

– Ei siinä ole mitään pahaa, jos näitä käy katsomassa, kunhan ei mitään vie, hän sanoo, sillä varkaitakin on täällä käynyt.

Haluamme varjella autotarhaa asiattomuuksilta, joten siksi mies ei esiinny jutussamme nimellään eikä kasvoillaan.

Aika paljon pitäisi maksaa, että nämä autot täältä lähtisivät, romuksi tai muuten, hän sanoo.

Autoilla on tunnearvoa selvästi enemmän kuin rahallista. Ne ovat muistoja useiden sukupolvien ajalta 1950–90-luvuilta.

Omistaja muistaa melkein kaikki autot. Niillä on persoona ja sielu.

Lue myös: Miten hyvin tunnet vanhat autot? Nämä 11 metsään hylättyä autoa testaavat autotietämyksesi