Pitikö sinne rinkkaan taas kaikki tämä pakata!
Retkelle mukaan otettavat tavarat ja rinkan paino ovat vaellusaiheisten keskusteluryhmien loputonta polttoainetta. Keskustelu kietoutuu usein väittelyksi siitä, mikä varuste on painoonsa nähden paras tai kuinka pelkistetyillä kamppeilla on mahdollista tehdä onnistunut vaellus.
Minua asia askarruttaa kuitenkin eri kulmasta.
Kuinka paljon kannamme mukanamme tavaraa silkoista tunnesyistä? Voiko retkeilyvarusteeseen muodostua niin tunnepitoinen suhde, että vaikka se olisi korvattavissa paremmalla varusteella tai peräti retken kannalta aivan turha, löytää se kerta toisensa jälkeen tiensä rinkkaan?
Pienen mietiskelyn jälkeen keksin tällaisen varusteen omastakin rinkastani.
Se on aikanaan vaarilta ylioppilaslahjaksi saamani huuliharppu. En osaa juuri soittaa huuliharppua ja useimmilla retkilläni en edes kaiva sitä esiin omalta paikaltaan rinkan sivutaskusta.
Silti kerta toisensa jälkeen se lähtee retkelle mukaan. Kyse on kenties kiinnittymisestä johonkin. Nuoruuteen, retkeilyharrastuksen aloittamiseen ja tehtyjen retkien jatkumoon.
Rinkassa lojuvasta hiljaisesta huuliharpusta on tullut kuin elävä retkitoveri.
Rakkainkaan varuste ei korvaa käytettävyyttä
Onkohan muilla retkeilijöillä samankaltaisia kokemuksia? Päätän kysyä asiaa omalla Instagram-tililläni ja jään odottamaan vastauksia.
Odotan hienoja tarinoita vaarin vanhasta makuupussista tai vanhemmilta peritystä Sopu-teltasta, jossa on jo enemmän paikka- kuin alkuperäiskangasta. Yhtä rinkkaa lukuun ottamatta tällaisia tarinoita ei kuitenkaan kuulu.
Sen sijaan saan kuulla useammasta samankaltaisesta esineestä kuin huuliharppuni. Siis melko pienestä, helposti mukana kannettavasta, mutta verrattain turhasta tai vähintäänkin jollakin käytännöllisemmällä korvattavasta.
Varusteille on kuitenkin yhteistä se, että niillä on paljon tunnearvoa. Usein ne ovat saatuja tai itsetehtyjä. Tyypillisiä ovat säilytyspussit, kompassit ja muut pienet esineet tai jotkin vaatteet. Näiden varusteiden vaihtaminen tuntuisi monesta väärältä eikä niitä voi täysin korvata uudella, sillä se kadottaisi varusteen mukana rinkassa kulkevan tarinan.
Minua vaivaa kuitenkin se, miksi tarinat makuupusseista tai teltoista loistavat poissaolollaan. Haeskelen vastausta netin syövereistä ja lopulta uskon löytäneeni sen.
Esineiden merkitystä tutkineet Anna Kajander ja Erika Koskinen-Koivisto kertovat blogissaan, että esineiden merkitys ihmisille määräytyy monella tavalla. Osa esineistä saa merkityksensä käyttöarvosta, kun taas osaan muodostuu vahva tunneside.
Tuntuu loogiselta, että vahvinkaan tunneside ei korvaa makuupussissa palellen valvottuja öitä tai sateen läpikotaisin kastelemaa telttaa. Siksi nämä retken onnistumisen kannalta olennaisimmat varusteet saavat merkityksensä ennen muuta käyttöarvonsa kautta.
Sen sijaan retkelle mukaan pakattavat pikkuesineet eivät monesti ole sen onnistumisen kannalta olennaisia. Ne voivat tuoda muutaman lisägramman rinkkaan tai olla hieman epäkäytännöllisiä, mutta siedettävällä tavalla. Siksi juuri näihin varusteisiin on helppoa muodostaa tunneside.
Mutta millaisia näiden varusteiden tarinat ovat?
Halsteri katosi ja harmitus tuli, mutta rinkan sisältö pelasti
Helsinkiläinen Mikko Voutilainen ottaa yhä jokaiselle retkelleen mukaan isänsä 1990-luvun alussa hankkiman putkirinkan. Hän on myös kantanut rinkkaa jokaisella pitkällä vaelluksellaan.
– Teen pitkiä vaelluksia painavien kuvaus- ja kalastusvarusteiden kanssa, Voutilainen kertoo. Niillä kaikki muut kantovaihtoehdot kuin putkirinkka olisivat sula mahdottomuus.
Rinkka kulkeutui Voutilaiselle hieman puolivahingossa. Hän alkoi lainailla isän rinkkaa alkaessaan tehdä omia vaellusreissujaan. Jossakin kohtaa rinkka alkoi olla enemmän Voutilaisen kuin isän käytössä ja sai jäädä jopa hänelle säilytykseen reissujen jälkeen. Nyt rinkka on ollut jo yli kymmenen vuotta yksinomaa Voutilaisella.
Hän on tehnyt rinkkaan joitakin korjauksia ja vaihtanut muutamia kuluvia osia, mutta Voutilaisen mukaan "rinkka on hankkinut alkuperäisen hintansa moninkertaisesti”.
Hän on huomannut vaelluskavereiden putkirinkoista, että ne ovat ajan saatossa ottaneet aimo harppauksen eteenpäin. On tullut lisää ja parempia pehmusteita, pikalukkoja solkiin ja monenlaisia moduuleja. Vuosien käyttö on kuitenkin synnyttänyt Voutilaiselle ainutlaatuisen luottamussuhteen rinkkaan.
– Perimmäinen syy rinkan käyttämiseen on, että se tekee yhä sen, mihin se on tarkoitettu. Ei ole järkevää ostaa uutta, kun minulla on rinkka, joka on kestävyytensä ja korjattavuutensa todistanut kovassa käytössä.
Luotettavaksi todetun rinkan käyttämiseen vaikuttaa myös pyrkimys kestävään tapaan retkeillä. Toimivaa varustetta ei ole syytä alkaa vaihtaa.
Rinkan kanssa tehdyistä retkistä Voutilaiselle on jäänyt erityisen hyvin mieleen ensimmäinen pitkä kalastusvaellus.
– Pakkasin rinkkaan kaiken, mitä vain kuvittelin tarvitsevani. Koko komeuden päälle sidoin hihnoilla halsterin nuotioharjus mielessäni.
Nuoren vaeltajan askel oli vielä kevyt vaelluksen ensimmäisenä päivänä raskaasta rinkasta huolimatta. Retken toisena päivänä tunturin rinnettä kavuttaessa paino alkoi tuntua. Tunturin huiputuskaan ei tuonut palkintoa, sillä edessä aukeava leiripaikaksi kaavailtu jokilaakso osoittautui pelkäksi tiheäksi pajukoksi.
Voutilaisen retkiseurue suuntasi vielä urheasti pajukkoon, mutta hetken riuhtomisen jälkeen oli pakko luovuttaa ja suunnata kauempana sijaitsevalle toiselle joelle.
– Kun lopulta saavuimme perille, olimme aivan poikki. Lisäksi huomasin, että halsteri oli tippunut jonnekin matkan varrelle. Saatiin heittää hyvästit nuotioharjukselle.
Tilanteeseen löytyi kuitenkin ensiapua raskaan rinkan uumenista.
– Olin pakannut mukaan pari olutta, joiden nauttimiselle ei olisi voitu valita parempaa hetkeä. Seuraavana päivänä rinkka oli sitten jo pari kiloa kevyempi.
Nuotioharjuksia ei siis retkellä saatu, mutta pitkäaikainen vaelluskumppani oli löytynyt.
Ei ole täydellistä elämä, joten ei kuksakaan
Nykyisin Islannissa asuva Mira Pyy valmistui eräoppaaksi Muoniosta 2017. Aika eräopaskoulussa liittyy myös vahvasti hänen kaikilla retkillä mukana kulkeviin retkeilyvarusteisiinsa, sillä hän hankki ja teki ne juuri kouluaikana.
– Eräopaskoulussa teimme perinnekäsitöitä ja valmistimme luonnontuotekurssilla pihkasalvaa. Retkilläni kulkeekin aina mukana itse valmistettu poronnahkainen pussukka, jossa on pihkasalvan teosta jäänyttä pihkaa, tuohta ja ystävältä lahjaksi saadut tulukset.
Myös eräopasopintojen alussa ostettu loimukoivuinen kuksa on ollut hankkimisestaan saakka mukana kaikilla retkillä, vaikka siinä alkaakin olla jo kovan käytön jälkiä.
– Kuksassa on pari pientä oksanreikää muistuttamassa, että pienet virheet kuuluvat elämään.
Pyy kertoo, että varusteet ovat päätyneet mukaan jokaiselle retkelle Lapin moottorikelkkasafareilta Norjan vaellusten kautta Islantiin, koska ne on hankittu elämässä erityisen merkityksellisen ajanjakson aikana ja ne muistuttavat eräopasopinnoista, ystävistä ja eräoppaana omaksutusta arvomaailmasta.
Jotakin esineiden merkityksestä kielii se, että Pyy ottaa tulentekovälineet mukaan jokaiselle retkelleen Islannissakin, vaikka koko maasta ei juuri löydy puita sytytettäväksi. Hän ei olekaan joutunut koskaan turvautumaan hätävaraksi kutsumaansa sytykepussiin.
Kun kysyn, miksi hän sitten kuljettaa sytykepussia sitkeästi mukanaan, Pyy miettii hetken. Sitten hän tunnustautuu tässä asiassa hieman taikauskoiseksi.
– Eräopaskoulussa korostettiin aina varautumisen tärkeyttä. Vaikka en ole koskaan joutunut turvautumaan hätävaraan, niin luultavasti tarvitsisin sitä juuri silloin, kun jätän sen retkeltä pois.
Niinpä tulukset ja sytykkeet saavat jatkossakin kulkea mukana puuttomalla saarella.
Kuksa sen sijaan on jatkuvasti kovassa käytössä.
– Viimeisimpänä taisin juoda siitä kuohuviiniä katsellessani tulivuoren purkausta ystävien kanssa.
Pussista ja kuksasta on kehkeytynyt niin merkittävät retkiseuralaiset, että Pyy uskoo kuljettavansa niitä retkillä mukana niin kauan, kuin niitä vain voi käyttää.
– Korvata niitä ei voi. Jos ne joskus hajoavat tai häviävät, uusia en hanki.
Huopahatun merkki kertoo oudon tasavallan vastanteko-oikeudesta
Hannu Korhonen luottaa retkillään perinteiseen tyyliin, sillä hänelle rakkaimmaksi retkivarusteeksi on muodostunut 30 vuotta käytössä ollut huopahattu. Aivan läpivuotisesti hattu ei tosin retkillä kulje, sillä Korhonen kertoo asettelevansa sen päähänsä keväästä syksyyn.
Myös Korhosella hattuun liittyy vahvaa ammatillista identiteettiä.
– Kesällä 1995 olin Ruunaan Neitikoskella oppaana, niin ajattelin, että pitää hankkia toimeen sopiva päähine perinteisen lippiksen sijaan. Niinpä hankin huopahatun.
Vuosien saatossa hatusta onkin tullut Korhoselle niin rakas reissukumppani, että hän aikoo retkeillä sen kanssa loppuun asti.
– Onhan noita lippiksiä ja muita hattuja vaikka muille jakaa, mutta tämä vanha huopahattu on kaikkein rakkain ja minulla on paljon muistoja reissuilta, joilla se on ollut mukana. Kyllä se tulee kulkemaan minun mukana hamaan loppuun asti.
Huopahattuunsa koristeeksi Korhonen sai vielä Metsähallituksessa erätarkastajana työskennelleeltä appiukoltaan vanhan metsänvartijan virkamerkin. Kyseisenlaiset merkit olivat olleet valtion metsän vartijoilla käytössä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa.
Tällaiseksi vahdiksi ei päässyt kuka tahansa, vaan virkaan kelpuutettiin vain hyvämaineisia, terveitä sekä luku- ja laskutaitoisia miehiä.
Korhosen merkkiin liittyy vielä erityinen tarina, sillä hän sai sen myötä lopulta viran valtion metsänvartijana – joskaan ei aivan tavallisen valtion. Kyseessä on 50-vuotislahjaksi saatu nimitys Lutin tasavallan metsänvartijaksi.
– Käsite Lutin tasavalta juontaa juurensa Pohjois-Karjalassa Koitereen luoteiskulmaan laskevan Lutinjoen suussa asuneeseen Härkösen perheeseen. Sen miesväki ei juuri Suomen laeista piitannut, vaan harjoitti muun muassa pontikankeittoa ja salametsästystä.
Isäntä Härkönen oli kerran antanut tilalleen nimen Lutin tasavalta, joka on jäänyt elämään paikkakuntalaisten keskuudessa, vaikka asujat ja rakennukset tilalta ovatkin jo hävinneet.
Syy Korhosen uskollisesti retkillä mukanaan kantamaan vartijan merkkiin saattaakin löytyä juuri Lutin tasavallan metsänvartijan virasta. Nimityskirja velvoittaa metsänvartijan kantamaan virkamerkkiään hatussaan tai takin oikeassa rintapielessä sekä ilmoittamaan kaikista havaitsemistaan laittomuuksista ja ilkeyksistä luonnossa.
Vaativasta virasta annetaan kuitenkin Korhoselle kelpo korvaus: ikuinen vastanteko-oikeus Lutin tasavallan metsissä.