Siinä niitä nyt on.
Kullankeltaisen riisinjyvän näköisiä mitättömiä papanoita.
Ilman mukanani olevia asiantuntijoita en olisi niitä koskaan huomannut, mutta juuri näissä papanoissa on voimaa.
Ne kaatavat hankkeita ja pitävät metsiä pystyssä parastakin luonnonsuojelujärjestöä tehokkaammin. Niiden jättäjästä riittää puhetta netin keskustelupalstoilla ja kahvipöydissä. Mieleeni juolahtaa ajatus: Olen Euroopan Unionin poliittisimman paskan äärellä.
Kyseessä ovat tietysti liito-oravan papanat. Ne yhdessä tuottajansa kanssa ovat tuoneet Syötteen metsiin Liito-orava-Life -hankkeen asiantuntijat, joiden matkaan olen päässyt kuunteluoppilaaksi.
Papanahavaintoja etsiessämme olen jo oppinut, että Syötteen ja sen lähialueen liito-oravat ovat todennäköisesti maailman pohjoisimmat. Pohjois-Amerikassa ja Siperiassa laji elää etelämpänä, kuten pääosa kannasta myös Suomessa. Syötteellä ollaan ”liiturin” levinneisyysalueen pohjoisella ja läntisellä äärirajalla.
En saa kuitenkaan ajatuksiani irti papanoista, sillä juuri niistä liito-oravan läsnäolo yleensä huomataan. Niinpä niistä on tullut keskustelussa miltei synonyymi hankalaksi ja byrokraattiseksi koetulle ympäristölainsäädännölle.
Entäpä asian toinen puoli? Mitä hyvää liito-oravan suojelusta on seurannut? Ovatko sen papanat pelastaneet elinympäristöjä tai lajeja sukupuutolta tai suojelleet virkistyksellisesti arvokkaan lähimetsän? Tai voivatko liito-oravan pikkuruiset papanat olla ratkaisemassa luontokatoa, aikamme isoa kriisiä?
Asia tuntuu siinä määrin merkitykselliseltä, että päätän ottaa siitä selvää. Alkaa tutkimusretki liito-oravametsiin ja lakiviidakkoon.
Syötteen kansallispuisto on aikakone liito-oravan suojelun vaikutuksiin
Teerivaara on kahdesta huipusta muodostuva ja reiluun 300 metriin nouseva vaara Syötteen kansallispuistossa luontokeskuksen kupeessa. Kun Teerivaaraa katsoo kartalla, näyttää kansallispuiston raja tekevän sen kohdalla ihmeellisen koukkauksen. Vaaran huiput kuuluvat kansallispuistoon, sen rinteet jäävät suurimmaksi osaksi ulos.
Teerivaara on myös erityisen hyvä paikka tarkastella liito-oravan suojelun seurauksia. Syötteen kansallispuisto perustettiin vuonna 2000, ja sen perustamiseen liittyvät inventoinnit tehtiin 1990-luvulla. Niinpä nykypäivän Teerivaara on kuin laboratorio 20–30 vuotta sitten tehdyille suojelupäätöksille.
– Syötteellä liito-orava vaikutti suojeluun hyvinkin paljon, mutta ei ehkä ollut ratkaiseva seikka suojelussa. Siihen aikaan 1990-luvun alussa tietyt kääpähavainnot saattoivat painaa jopa enemmän, kuten itseasiassa nykypäivänäkin, kertoo Olli-Pekka Turunen Suomen luonnonsuojeluliitosta.
Turunen oli tekemässä Syötteellä kansallispuiston perustamisinventointeja. Teerivaarassa liito-orava ratkaisi suojelun toteutumisen.
– Teerivaaran rinteessä oli leimikko ja hakkuut tulossa, joten kohteen suojelu oli aika kiikun kaakun, Turunen sanoo.
Syötteen metsissä on paljon vanhoja haapoja. Siksi se on liito-oravalle sekä muille haapaa tarvitseville lajeille erityisen tärkeä pohjoinen alue.
Haapa on tärkeä siksi, että se tarjoaa elinympäristön lukuisille lajeille ja turvaa siten eliöstön monimuotoisuutta. Monimuotoisuus on arvokasta itsessään, sillä se lisää luonnon vastustuskykyä tauteja vastaan ja auttaa sopeutumaan ilmastonmuutokseen. Näin se vakauttaa ekosysteemejä ja auttaa lajeja säilymään hengissä.
Haapaa on kuitenkin metsissä liian vähän, sillä sitä ei ole pidetty metsätaloudellisesti arvokkaana. Nykyään ongelmia aiheuttaa suuri hirvikanta, joka syö haavat ennen niiden varttumista ikäpuiksi. Tästä syystä juuri Teerivaaran kaltaiset varttunutta haapaa sisältävät kohteet haluttiin saada Syötteellä suojelluksi.
Haapaa tarvitsevista lajeista liito-orava on muita helpompi havaita sen papanoiden perusteella. Kääpien inventointi voi vaatia yksityiskohtaisia tutkimuksia maastossa, mutta kokenut inventoija näkee helposti kohteet, josta merkkejä liito-oravasta kannattaa haeskella.
Tämä säästää paljon rahaa ja aikaa. Se tekee liito-oravasta myös erityisen suotuisan lajin suojelualueiden kartoittamiseen. Tällaisista lajeista käytetään nimitystä sateenvarjolaji. Ne muodostavat varjon, jonka suojissa myös monet muut lajit tulevat suojelluiksi.
Näin tapahtui myös Teerivaaralla, jossa ei ehditty tehdä kattavia inventointeja. Kohde kuitenkin suojeltiin liito-oravan perusteella. Papanat pitivät Teerivaaran haavat ja muut puut pystyssä ja tuottamassa monimuotoisuutta Syötteen metsiin.
Voivatko papanat muuttua 20 vuodessa rahaksi?
Jään pohtimaan Turusen kertomusta. Se on osoitus liito-oravan arvosta, mutta minua vaivaa silti ongelma.
Luonnonsuojelun kiistakysymyksissä vastakkain ovat yleensä hyvin konkreettinen raha ja vaikeasti hahmotettavat suojelun hyödyt, kuten luonnon monimuotoisuus. Voisiko suojelukin tuottaa konkreettisesti rahaa?
Teerivaaralle avattiin luontopolku ja rakennettiin päivätupa vuonna 2019. Niinpä pyydän Metsähallitukselta tarkempaa dataa Teerivaaralle tehdyistä käynneistä. Saamistani luvuista selviää, että vuonna 2021 Teerivaaran maastolaskuri ohitettiin 16 392 kertaa. Se on 13 prosenttia kaikista kansallispuiston käynneistä.
Perehdyn seuraavaksi Syötteen kansallispuiston vuonna 2020 tehtyyn kävijätutkimukseen. Siitä selviää, että kotimaisen matkailijan keskimääräinen rahankäyttö on ollut 67 euroa käyntikertaa kohden. Teen siis nopean laskelman: 16 392 x 67 euroa = 1 098 264 euroa.
Tämän perusteella näyttää siltä, että 1990-luvulla liito-oravan vaikutuksesta suojellulla Teerivaaralla oli yli miljoonan euron tulovaikutukset vuonna 2021.
Epäilen kuitenkin, että esimerkki on liian hyvää ollakseen totta. Ja niin se osin onkin, sillä siihen sisältyy paljon epävarmuustekijöitä.
Maastoon asennettavat kävijälaskurit mittaavat käyntejä, eivät kävijöitä. Ne eivät siis kykene tunnistamaan vaikkapa polulla edestakaisin juoksevaa lasta samaksi henkilöksi, vaan kirjaavat jokaisen ohituksen uudeksi käynniksi.
Sama henkilö voi retkeillä päivän aikana Teerivaaran lisäksi muillakin kohteilla, jolloin rahankäytön vaikutus hajaantuu.
Rahankäyttö myös vaihtelee kävijäryhmittäin. Ulkomaalaiset matkailijat käyttävät keskimäärin 31 euroa ja paikalliset asukkaat vain 28 euroa käynniltä. Lisäksi kansallispuistokäynnillä kulutettu raha perustuu kävijän omaan arvioon, ei todella kulutettuun summaan.
Löydän kuitenkin Teerivaaran ja liito-oravan merkitystä tukevia seikkoja. Kävijätutkimuksen lisälukeminen paljastaa, että neljäsosa vastaajista on pitänyt Teerivaaraa retkensä tärkeimpänä käyntikohteena. Sillä on siis selkeästi kyky houkutella kävijöitä Syötteelle.
Luonnonsuojelun tuottama raha on paljon vaikeammin laskettavissa, kuin esimerkiksi hakkuiden. Teerivaaran esimerkki kuitenkin osoittaa, että suojelu tuottaa rahaa.
Se osoittaa myös, että suojelun tuottamaa rahaa voi joutua odottamaan vuosikymmeniä, ja se vaatii oikeita päätöksiä. Teerivaaralla se oli luontopolun rakentaminen, mikä teki siitä kansallispuiston kärkikohteen.
Talonostajan kannattaa tarkistaa, löytyykö lähimetsästä liito-orava
Tarvitaanko siis aina retkeilyrakenteita, jotta liito-oravan kotimetsä kannattaisi pitää pystyssä? Saadakseni vastauksen kysymykseen olen pyytänyt Liito-orava-Life -hankkeen projektipäällikön Eija Hurmeen kanssani retkelle.
Kirpeänä pakkasaamuna suuntaamme Kalimeenojan varteen. Se on Hurmeen mukaan paikka, jossa liito-oravan voisi luultavimmin Oulussa löytää. Havaintoja esiintymisestä ei vielä ole.
On kuitenkin helppo ymmärtää, miksi liito-orava viihtyisi Kalimeenojan varrella. Vaikka joen ympärillä on paljon hakattua talousmetsää, on jokivarsi itsessään hyvin luonnontilainen. Lumiset koivut kaartuvat joen ylle ja silmä tavoittaa helposti monia järeitä kuusia ja haapoja.
Myös ihmiset näyttävät viihtyvän Kalimeenojan varrella. Sen huomaa jokipenkalle piirtyneistä poluista ja lumessa risteilevistä pyöränjäljistä. Arvostavatko ihmiset ja liito-orava siis samanlaisia ympäristöjä?
– Kyllä, ihmiset pitävät liito-oravan kotimetsiä kauniina ja liikkuvat niissä mielellään, Hurme vastaa.
Asiaa on myös tutkittu Liito-orava-Life -hankkeessa, jossa Kuopion, Jyväskylän ja Espoon asukkaat saivat merkitä kartalle heille tärkeitä luontokohteita. Selvisi, että moni niistä osui päällekkäin liito-oravalle sopivien elinympäristöjen kanssa.
Tämä hyödyttää lähiluonnossa liikkujia, sillä liito-orava pitää asutuksen väliin jäävät metsät pystyssä. Ladut, pururadat tai edes ihmisen muokkaama puistomainen maisema eivät liito-oravaa häiritse.
Hurme kertoo myös yllättävän hyödyn liito-oravan esiintymisestä.
– Varsinaista tutkimusta ei ole tehty, mutta liito-orava näyttää myös nostavan asunnon arvoa. Näkymä asunnosta liiturin kotimetsään varmistaa, ettei metsää kaadeta ja rakenneta uusia taloja tilalle. Sillä on arvoa nostava vaikutus.
Epäreilu suojelu tekee liito-oravasta epäsuositun
Ennen retkemme päätöstä haluan kysyä Hurmeelta vielä yhtä asiaa, joka minua on askarruttanut koko ajan. Miksi kaikista esille tulleista hyödyistä huolimatta pienet papanat aiheuttavat niin paljon närää?
Asian ymmärtämiseksi on ymmärrettävä liito-oravan suojelua. Se ei kohdistu suoraan oravaan, vaan sille sopiviin elinympäristöihin. Metsä voi siis joutua suojelluksi, vaikka sieltä ei löytyisi yhtään liito-oravaa. Riittää, että joskus on löytynyt.
Laki taas ei anna mitään yksiselitteistä mallia suojeluun, vaan jättää sen metsäomistajan omalle vastuulle. Suotuisan suojelun taso katsotaan aina tapauskohtaisesti, mikä tekee suojelusta vaikeasti hahmotettavaa ja ennakoitavaa.
Tämä aiheuttaa ensimmäisen ongelman.
– Suomen 630 000 metsänomistajaa omistavat eri määriä erilaisia metsiä. Liito-oravaa esiintyy näissä metsissä eri tavoin ja epäsäännöllisesti sen oman elämänkierron mukaan. Siksi metsänomistaja kantaa aina ison riskin, Hurme kertoo.
Riski liittyy suojelun toiseen ongelmaan. Liito-oravan suojelun tuottamat tappiot korvataan metsänomistajalle vain, jos suojelu aiheuttaa merkityksellistä haittaa.
Haitta suhteutetaan koko omistetun metsän arvoon. Jos vain pieni nurkka suuresta metsäkiinteistöstä jää hakkaamatta liito-oravan vuoksi, merkityksellisen haitan kynnys ei välttämättä ylity.
Hurme havainnollistaa asiaa esimerkillä.
– Ajatellaan, että on tarpeen uusia talon katto. Remontti on tarkoitus maksaa metsää myymällä. Kun leimikon kaataminen aloitetaan, metsästä löytyy papanoita ja hakkuu keskeytetään. Metsä suojellaan, ja jos haittaa ei katsota merkitykselliseksi, korvaus jää saamatta.
Tällainen tilanne voi suistaa yksittäisen ihmisen elämän ahdinkoon. Seurauksena syntyy ikuinen katkeruus liito-oravaa ja luonnonsuojelua kohtaan.
Miten liito-oravan suojeluun sitten pitäisi suhtautua?
– Olisi hienoa, jos luonnonsuojelu ja luonnon monimuotoisuus voitaisiin nähdä sijoituksena tulevaisuuteen, kuten koulutus. Tämän sijoituksen tuottoa emme varmasti vielä edes täysin ymmärrä. Tarvittaisiin pitkän aikavälin tuottoa hakevia maltillisia sijoittajia.
Uskon nyt löytäneeni vastaukset kysymyksiini.
Liito-orava on pelastanut elinympäristöjä ja suojellut lähimetsiä. Sen elinympäristöjen suojelu auttaa ratkaisemaan luontokadon aiheuttamaa kriisiä. Parhaimmillaan suojelu voi olla erittäin tuottoisaa. Pahimmillaan se voi syöstä yksittäisen ihmisen taloudelliseen kurimukseen.
Liito-orava ei voi kuitenkaan toteuttaa elinympäristöjensä suojelua. Sen tekeminen kaikille reilusti jää ihmisen vastuulle.