Pysyyhän reitillä varmasti? Enhän voi eksyä kansallispuistoon?
Näitä kysymyksiä Syötteen luontokeskuksen vierailijat kyselevät asiakasneuvoja Juho Niemelältä aiempaa enemmän.
− Google Mapsien ja navigaattoreiden takia arkipäivän suunnistus on nykyään vähissä, eikä suunnistamisen taito pääse kehittymään. Ja jos emme ole hyviä jossain, toteamme herkästi, ettemme hallitse hommaa ja lopetamme yrittämisen, Niemelä sanoo.
Kuitenkin luonnossa suunnistamista voi oppia ja tulla siinä jopa ihan hyväksi, jos vain malttaa harjoitella, hän kannustaa.
Kognitiotieteen dosentti, akatemiatutkija Otto Lappi Helsingin yliopistosta on samaa mieltä. Aivojen hermokudos ja kehon lihaskudos toimivat hyvin paljon samalla tavalla: use it or lose it.
− Aivoista tulee paremmat, kun niitä käyttää. Navigaattori tekee kognitiivisia operaatioita ihmisen puolesta, jolloin se muskeli korvien välissä ei tee mitään ja saa ”rapistua” rauhassa.
Työssään Lappi tutkii sitä, miten ihmiset hahmottavat visuaalista ympäristöään, esimerkiksi autoilussa. Erityisesti häntä kiehtoo kilpa-autoilu jarrumerkkeineen ja ratakartan lukemisineen.
Omaa suuntavaistoaan Lappi kuvailee aika kehnoksi.
− Tutkinkin näitä asioita siksi, että haluaisin ymmärtää, miten taitavat ihmiset tekevät sen, Lappi sanoo ja nauraa.
Harjoittelu tarkentaa mielen sisäistä karttaa
Kuvittele itsesi vaikkapa Syötteen kansallispuistoon – huolimatta siitä, oletko käynyt siellä vai et.
Ehkä näet korkeita, lumisia kuusia kuin sadusta konsanaan.
Laajoja, avoimia soita, jotka viettävät loivasti ylämäkeen.
Paikka paikoin horisontissa pilkisteleviä vaaroja.
Otto Lappi kuvailee suuntavaistoa orientaatioksi ison mittakaavan ympäristöön.
Ympärillämme on koko ajan kaikki se, mitä emme tällä hetkellä ja tästä katselupisteestä näe, mutta tiedämme olevan siellä.
Tästä näköpiirin ulkopuolella olevasta maailmasta meillä on tietoa muistissa, Lappi sanoo.
Joko olet liikkunut samassa ympäristössä ennenkin ja muistat, että laavu tai suo on tuollapäin.
Tai sitten olet paikassa ensimmäistä kertaa, mutta olet liikkunut ylipäänsä luonnossa.
Silloin tiedät kokemuksesta, että jos olet menossa tunturiin, jossain vaiheessa on tultava nousua. Tai tunnistat lumipeitteenkin alta, miltä järvi, joki tai lampi näyttää.
Saatat myös osata katsoa kartasta, että maasto on hyvin rotkoinen ja osaat odottaa, että polku voi laskea yhtäkkiä jyrkästi.
Luontoympäristössä on oma geometriansa ja esimerkiksi taloissa omansa, Lappi vertaa.
Ventovieraaseenkin taloon mennessäsi tiedät, että sisään mennään ovesta eikä ikkunasta. Osaat odottaa myös esimerkiksi tasaisia lattioita etkä vaikkapa kuiluja.
− Tämän yleistiedon päälle tarvitsee oppia yksityiskohdat siitä tietystä talosta, kuten missä on vessan ovi, Lappi sanoo.
Sama logiikka pätee luonnossa liikkumiseen.
Ensin alueen kartta saattaa olla mielessä vain hyvin karkeana. Sitä mukaa kun retki tai vaellus etenee, mielen karttaan tallentuu yksityiskohtia ympäristön havainnoinnin ja kehon liikkeen kautta, Lappi selittää.
Kun käännyn vasemmalle, näen metsää. Kun käännyn oikealle, kaukana siintää vesistö.
Tekemisen kautta oppimalla asiat menevät parhaiten jakeluun, Lappi sanoo.
− Mielen sisäinen kartta rakentuu sitä tarkemmaksi ja yksityiskohtaisemmaksi, mitä enemmän tätä osaa aivokapasiteetistaan käyttää.
Jos taas retkellä miettii, miten kokemuksensa pukisi tarinaksi tai keskittyy vaikkapa valokuvaamiseen, mieleen karttaa rakentava osa aivoista on joutilaana.
Linkki nykyhetkestä kestomuistiin
Suuntavaistomme hienous piilee linkityksessä.
Aivomme pystyvät nimittäin linkittämään nämä kaksi toisiinsa: muistissa olevan karkeankin tiedon ympäröivästä maailmasta siihen, mitä näemme tässä ja nyt.
− Suunnistaessaan ihminen hakee automaattisesti pitkäkestoisesta muististaan informaatiota, joka vastaisi kysymykseen missä olen? Otto Lappi sanoo.
Muisti tarjoaa vastaukseksi eri vaihtoehtoja, ja aivot sovittavat ennustetta yhteen sen kanssa, mitä henkilö parhaillaan havainnoi.
− Näiden paras yhdistelmä on se, missä koet olevasi.
Hyvästä kolmiulotteisesta hahmottamiskyvystä on Lapin mukaan hyötyä suunnistaessa.
Jos ympäristön hahmottaa tarkkana kolmiulotteisena rakenteena, se on helpompi linkittää kestomuistiin.
− Kuitenkaan aivoissa ei ole kolmiulotteisia pienoismalleja, vaan tieto on jossain muussa, toistaiseksi tuntemattomassa muodossa.
Keskity ja havainnoi
Juho Niemelä on huomannut linkityksen toimivan käytännössä.
Mitä enemmän luonnossa liikkuu, sitä luonnollisempaa ympäristön havainnoimisesta tulee, Niemelä sanoo.
− Kun painaa mieleensä, että tuon maamerkin kohdalta käännyin vasemmalle ja tuosta oikealle, rakentaa itselleen muistijäljen, ja se helpottaa takaisin tulemista.
Niemelän mielestä hyviä maamerkkejä ovat sellaiset, jotka erottuvat selkeästi ympäröivästä maastosta.
Kuten kivi, joka poikkeaa paljon muista kivistä. Tai pieni vesistö, jonka muoto on selkeä.
Pohjoisen luonnossa hyviä maamerkkejä ovat hyvin erottuvat tunturinlaet, jotka näkyvät kauas.
Suomessa puu on monesti sikäli huono maamerkki, että niitä on metsässä paljon, Niemelä huomauttaa.
− Varsinkin talousmetsässä, jossa puut ovat samanikäisiä ja tarkoituksella aika samannäköisiä. Toisaalta, jos sellaiseen metsään on jätetty kelopuu, se voikin olla hyvä maamerkki.
Autotiet, joet, isot kaupungit.
Myös esimerkiksi joutsenet ja hanhet käyttävät maamerkkejä suunnistamiseen, Otto Lappi kertoo.
− Yleensä linnut hakevat suunnistaessaan kaukaisimpia, pysyvimpiä ja vähiten muuttuvia tekijöitä ympäristöstä ja suunnistavat niiden mukaan.
Lisäksi ne käyttävät tähtiä maamerkkeinä.
Lapin mukaan jotkut linnut opettelevat tähtikuvioita jo pesässä ennen muuttoa. Lintujen muuttopuuhia seuraillessaan Lappi on havainnut, että linnut muuttavatkin mielellään selkeällä säällä yöaikaan.
Ihmisen kohdalla innostuminen voi herpaannuttaa maamerkkien havainnoinnin.
Näin voi käydä varsinkin, jos retkeen liittyy jokin tuore juttu, kuten uusien liukulumikenkien testaaminen, Juho Niemelä huomauttaa.
Maltti onkin valttia.
Kun harjoittelee suunnistamaan luonnossa, kannattaa päättää etukäteen, että pysähtyy esimerkiksi jokaisessa risteyksessä, kaivaa kartan esiin ja paikantaa itsensä.
− Sekin on hyvä tapa harjoitella, että paikantaa itsensä ensin paperikartalta ja tarkistaa sitten kännykän karttasovelluksesta, menikö paikantaminen oikein. Silloin saa välittömän palautteen onnistumisesta. Se tuo myös turvallisuuden tunnetta, kun tietää olevansa reitillä, Niemelä sanoo.
Aseta itsellesi rajoja luonnosta
Kun retkeilypalveluita ei vielä ollut samaan malliin kuin nykyään ja edessä oli viikon vaellus erämaa-alueella, reitti piti suunnitella itse etukäteen kartan perusteella, Niemelä huomauttaa.
Hänestä pohjatyöt kannattaisi tehdä vieläkin.
− Vaikka liikkuisikin reittejä pitkin, siitä on tosi paljon hyötyä, että tutustuu reittiin ennakkoon kartan avulla ja hahmottaa esimerkiksi risteyksiä.
Lisäksi kannattaa päättää pysäyttäjät: tietyt, kartasta katsotut maamerkit kohteen takana.
Pysäyttäjä voi monesti pelastaa pahemmalta eksymiseltä, Niemelä sanoo.
− Jos olet menossa vaikka tietylle päivätuvalle, katso kartasta etukäteen, mitä tuvan takana on. Jos tuvasta 500 metrin päässä menee joki, ja tulet joelle, tiedät menneesi tuvasta ohi. Silloin joki pysäyttää sinut, etkä mene enää pidemmälle harhaan. Kun asettaa itselleen rajoja luonnosta, tietää olevansa oikealla alueella, Niemelä selittää.
Sitä paitsi suunnitteleminen pitkittää retkeä. Toisin sanoen moninkertaistaa iloa.
− Valmistautumisesta saa uuden ulottuvuuden retkeilyyn.
Aloittelijan kannattaa tutustua ensimmäisenä karttamerkkeihin esimerkiksi Maanmittauslaitoksen maastokartan karttamerkkiselitysten avulla.
− Kun alkaa oppia, miltä karttamerkit näyttävät luonnossa, niistä voi luoda etukäteen mielikuvia, Niemelä vinkkaa.
Kuten, miltä se jyrkänne näyttää, minkä kohdalta minun täytyy kääntyä vasemmalle.
Urheilijat tekevät samaa mielikuvaharjoittelussaan, Otto Lappi huomauttaa.
Mielikuvien luomisesta onkin hyötyä, vaikka prosessi onkin vain osittain sama kuin todellisessa tilanteessa eikä voi korvata luonnossa liikkumista, hän toteaa.
Kartta auttaa vain, jos sitä osaa lukea
Oletko vaeltamassa jonnekin sinne päin? Vai tarkasti perille tiettyyn paikkaan?
Se, mitä apuvälineitä luonnossa suunnistamiseen tarvitaan, riippuu siitä, mihin on tarkoitus päätyä.
− Kokeneet ja suunnistamisessa erityisen taitavat pystyvät kulkemaan korkeuskäyrien perusteella. Kun pysyy samalla korkeuskäyrällä, tietää menevänsä oikeaan suuntaan, Juho Niemelä antaa esimerkin.
Karkeaan kulkemiseen voi käyttää apuna myös aurinkoa.
Silti vieraassa ympäristössä suunnistamista ei koskaan pidä laskea pelkkien luonnonmerkkien varaan, Niemelä huomauttaa.
− Olin hiljattain yhden yön hiihtoretkellä. Kun hiihdin puolen päivän aikaan pitkin järven jäänlakeutta tunsin, että aurinko paistoi oikeaan poskeeni. Siitä tiesin, että menen karkeasti ottaen itään päin. Mutta tiettyyn pisteeseen löytämiseksi auringon avulla suunnistaminen olisi liian epätarkkaa ja pilvisellä säällä hankalaa.
Sekin kannattaa muistaa, että Lapissa sää voi muuttua nopeastikin selkeästä pöpperöiseksi.
Jos liikkuu tunturissa ja suunnistaa kulkemalla tiettyä huippua kohti, kannattaa taskussa olla varasuunnitelma, Niemelä sanoo.
− Lumimyräkän yllättäessä huippua ei enää näy, eikä sen perusteella voikaan enää suunnistaa. Myös reittimerkinnät saattavat kadota, jos tulee oikein paha keli. Tällaiseen tilanteeseen kannattaa varustautua gps-laitteella tai kartalla ja kompassilla, jos ne ovat hallussa.
Jos ovat. Kartta on vain paperinpala, jos sitä ei osaa lukea, Niemelä huomauttaa.
Karttaa on myös maltettava lukea tiiviisti.
− Kun hillakiimassa menee pitkin jänkää, katse on aika lailla maassa ja kartan lukeminen saattaa unohtua. Varsinkin tasaisessa maastossa voikin olla sitten tosi hankala päästä selville, missä oma sijainti kartalla on.
Muista kolmasosan sääntö
Onnistuneeseen retkeilysuunnistamiseen kuuluu kuitenkin paljon muutakin kuin kirjaimellisesti itse suunnistaminen, Niemelä sanoo.
Kuten oman jaksamisen tunteminen.
− Aivot ovat energiasyöppö. Omat voimat pitääkin osata mitoittaa niin, että myös oikean suunnan ajattelemiseen riittää energiaa eikä vain kulkemiseen. Reitti kannattaa suunnitella kunnon ja terveydentilan mukaan. Lyhin reitti ei tarkoita välttämättä helpointa tai nopeinta.
Jos kartassa näkyy harju, voi otaksua, että maasto on siinä kohti tasaista ja kävely on mukavaa.
Jos kartassa taas näkyy ruskeaa viivaa tiheässä, se tarkoittaa melko isoa ylämäkeä, Niemelä antaa esimerkkejä.
Itsensä haastaminen on vain ihmislajille tyypillinen ilmiö, Niemelä huomauttaa.
Siksi hän kehottaa seurailemaan luonnossa sitä, mistä eläimet ovat kulkeneet. Pohjoisessa porojen reitit näkyvät helposti, ja vihjeeksi jää myös kakkaa.
− Porot valitsevat luontaisesti helppoja reittejä, joita pitkin on taloudellista edetä. Jos huomaan porojen menneen jostain, siitä on luultavasti aika mukava mennä itsekin.
Niemelä oppi aikoinaan eräopaskoulutuksessa kolmasosan säännön: jos jaksat hiihtää 30 kilometriä, silloin järkevä hiihtoreitin pituus on 10 kilometriä.
Jos eksyy tai tulee muita mutkia matkaan, ihminen on tämän periaatteen mukaan vielä toimintakykyinen.
− Mutta jos tempaisee 30 kilometriä ja kaatuu maaliin kuin olympiahiihtäjä, virtapankista on aika lailla kaikki jo ulosmitattu.
Juttu jatkuu kuvan ja vinkkilaatikon jälkeen.
Reppu on retkeilijän paras kaveri
Huolellinen varautuminen retkeen tai vaellukseen on fiksua siksi, että se vähentää hätää sillä hetkellä, kun epävarmuus omasta sijainnista iskee. Pakkaa reppuun nämä.
- Kartta ja kompassi tai gps-laite. Jos kartanluku tuntuu vaikealta, mukaan kannattaa ottaa gps-laite tai ladata kännykkään karttasovellus. Gps-laite voi toimia myös sellaisissa paikoissa, joissa kännykässä ei ole kenttää. Yksinkertaisimmillaan laite ohjaa takaisin lähtöpisteeseen.
- Kunnolla ruokaa ja juomaa. Mitä paremmin perustarpeet ovat täytetty, ja mitä virkeämpi ihminen on, sitä helpompi on keskittyä muihin asioihin, kuten suunnistamiseen. Nälkä, jano ja kylmyys käynnistävät pakene-tilan, mikä ajaa hätääntymiseen.
- Otsalamppu. Jopa merkityn reitin seuraaminen, ja etenkin kartan lukeminen on yllättävän hankalaa pimeässä. Vaikka lähtisit luontoon valoisalla, retkellä ei tarvitse sattua kummakaan juttu, kun yhtäkkiä onkin pimeä.
- Pussukka kännykälle. Kylmässä kännykän akku kuluu nopeasti. Sujauta kännykkä melojien ja veneilijöiden käyttämään, vesitiiviiseen pussiin ja ripusta pussi kaulaan. Kehoa vasten kännykkä pysyy lämpimämpänä ja akku kestää kauemmin kuin housuntaskussa.
- Lämmin takki. Varsinkin talvella on hankala pukeutua kotoa lähtiessä niin, että olisi koko ajan sopivan lämpöiset vaatteet päällä. Lapin luonnossa sääolosuhteet voivat vaihtua nopeastikin. Varaudu eksymiseen ja muihin ongelmatilanteisiin pakkaamalla reppuun ainakin lämmin takki. Esimerkiksi nilkan nyrjähdys ei ole hengenvaarallinen, mutta kylmettyminen apua odotellessa voi olla.
Eksyksissä olemisen jalo taito
Nyt meni vikaan!
Tyypillisesti epävarmuus oikeasta suunnasta saa ihmisen, ellei ihan heti paniikkiin, niin ainakin pikkuisen hätääntymään. Silloin virheet alkavat kertaantua, Juho Niemelä sanoo.
Eksymistilanteessa ihminen tyypillisesti kiristää tahtia, jotta pääsisi nopeammin sinne, mihin on menossa.
Kuitenkin pitäisi pysähtyä.
Ja sen jälkeen mietiskellä, mikä oma asema suhteessa maastoon on.
− On taito osata olla eksyksissä, vaikka se kuulostaa vähän hassulta. Jos on teltta mukana ja ruokaa rinkassa, ei ole mitään hätää, vaikka ei tietäisi, missä on, Niemelä sanoo.
Kun mieli hätääntyy, syöminen ja juominen unohtuvat helposti, ja se vain pahentaa tilannetta.
− Vanha poromiesten sääntö on hyvä, että jos joutuu eksyksiin, pitää keittää kahvit ja lähteä kotiin. Kahvien keittäminen monesti auttaa asiaa.
Osa prosessista on tiedostamatonta
Onko toisten suuntavaisto sitten luontaisesti parempi kuin toisten? Siihen ei ole yksiselitteistä vastausta.
Se, että ihminen, jolla on tiettyjä geenejä, on taitavampi jossain asiassa, ei suoraan tarkoita sitä, että nämä perintötekijät tekisivät hänestä synnynnäisesti hyvän vaikkapa suunnistamaan, Otto Lappi kertoo.
Yhtä lailla kyse voi olla harjaantumisen myötä tulleesta taidosta.
Tästä on ylipäänsä miltään alalta vaikeaa saada sellaista todistusaineistoa, joka selvästi osoittaisi suuntaan tai toiseen, Lappi selittää.
− Kaikissa taidoissa on varmaan perinnöllisiä eroja, jotka vaikuttavat oppimisprosessiin. Voi olla, että toisille suunnistamisen oppimisprosessi on paljon helpompi kuin toisille.
Taitoerot voivat syntyä myös siitä, että toisille ihmisille tietyt asiat ovat todella palkitsevia. Silloin he tekevät asiaa hurjasti ja kehittyvät. Silloin taito on samaan aikaan niin sanotusti sekä opittu että geneettinen.
Mikä tahansa taito kehittyy pidemmälle vain, jos asiaa tekee, Lappi huomauttaa.
Se taas ei ole mikään ihme, jos suunnistamisen helpoksi kokeva ei osaa selittää hyvää suuntavaistoaan.
Sitä, mitä ihmisaivot olettavat ympäristöstään, ei ole kovin helppoa tiedostaa saati kuvata sanoilla, Lappi sanoo.
− Tästä syystä uuteen paikkaan menijälle annetaankin kartta eli visuaalinen kuva ympäristöstä, eikä 500 sivun mittaista sanallista kuvausta, koska informaatio olisi silloin väärässä muodossa. Suuntavaistomasiinaan on sisään rakennettuna pikemminkin jonkunlaisia abstrakteja, geometrisiä rajoitteita tai oletuksia.
Koska osa prosessista on tiedostamatonta, puhutaankin nimenomaan suuntavaistosta, Lappi huomauttaa. Tietoiset suunnistustaidot ja -tekniikat rakennetaan tämän perustan päälle.
Mitä rutinoituneempi on suunnistamaan, ja mitä tutumpi ympäristö on, sitä automaattisemmaksi suunnistaminen käy. Samalla tietoisen pähkäilemisen tarve vähenee.
Sitä ei edes tiedetä tarkkaan, mistä kaikki aivojen muistijärjestelmään kasattu tieto on peräisin.
Lapin mukaan on joitain tutkimuksia, jotka viittaavat siihen, että myös ihmisillä, kuten monilla muuttolinnuilla, olisi jonkunlainen kyky aistia maapallon magneettikenttiä, mikä ehkä auttaisi myös suunnistamisessa.
− Ilmeisesti nämä reseptorit ovat silmissä, ja jos niitä on petoeläimillä, linnuilla ja kilpikonnilla, eli hyvin laaja skaala selkärankaisten pääjaksossa, niin ei olisi ihme, jos ihmiselläkin olisi samanlaisia reseptoreita, Lappi pohtii.
Roolit vaihtoon retkellä
Toinen tekee tulet millaisessa tuulessa ja miten märillä puilla tahansa.
Toinen taas kulkee aina automaattisesti edellä.
Ja näin toimitaan retkestä toiseen.
Jos haluaa kehittää suuntavaistoaan, paras tapa harjoitella on ottaa retkelle mukaan tyyppi, joka hallitsee suunnistamisen ja sitten vaihtaa rooleja päikseen, Juho Niemelä vinkkaa.
Suuntavaistoltaan heikompi vastaa suunnistuksesta, ja kokeneempi kaveri puuttuu siinä kohtaa peliin, jos suunta alkaa mennä harhaan.
Roolien vaihto on myös Otto Lapista hyvä idea. Oppiminen tapahtuu aina silloin, kun mennään pois mukavuusalueelta, ja epämukavuusalueella kaverista voi saada tukea, hän sanoo.
− Jos et ole jo oman suorituskykysi huipulla, eteenpäin pääsemiseksi tarvittavat panostukset eivät edes ole kovin suuria. Oppiminen alkaa aina siitä, missä on juuri nyt. Ja jos jotain haluaa oppia, niin paras aika opetella on nyt.
Sekä Niemelä että Lappi rohkaisevatkin suuntavaiston kehittämiseen. Niemelä kuvailee luonnossa suunnistamista oikeasti mukavaksi taidoksi, missä saa onnistumisen kokemuksia.
Kunhan muistaa aloittaa pienin askelin.
− Jos saman tien ilmoittautuu Jukolan viestiin, niin luultavasti into loppuu aika lyhyeen.
Jutussa lähteenä myös Maanmittauslaitosta.
Mitä enemmän ihminen retkeilee, sitä todennäköisempää on, että hänelle tulee vastaan myös eksymiskokemus, Syötteen luontokeskuksen asiakasneuvoja Juho Niemelä sanoo.
Syystä tai toisesta havainnointikyky herpaantuu.
Sumu tai muuten huono näkyvyys yllättää.
Pimeä tupsahtaa kesken kaiken.
Ihminen on suunnistaessaan aika lailla silmiensä varassa, Niemelä huomauttaa.
Jos pysähtymisen, syömisen ja itsensä paikantamisyritysten jälkeen ei vieläkään tiedä, missä on, kannattaa harkita vakavasti avun hälyttämistä.
Eikä hiihtää kieli vyön alla vielä viittä tuntia ja miettiä sitten, onkohan täällä kenttää, Niemelä korostaa.
− On parempi havahtua tilanteeseen ennemmin kuin myöhemmin. Pelastautuminen voi mennä muuten täpärälle.
Jos eksynyt on onnistunut hälyttämään apua ja tietää, että etsintä on käynnistynyt, silloin maastossa kannattaa hakeutua kohtaan, josta voi tulla helposti havaituksi, Niemelä neuvoo.
− Jos taas puhelimessa ei ole kenttää ja näyttää siltä, että joutuu hätäyöpymään maastossa, kannattaa hakeutua suojaisaan paikkaan, jossa on helpompi pitää itsensä lämpimänä.
Jos selviytymistilanne pitkittyy, on puntaroitava, kannattaako pysyä paikallaan suojassa vai liikkua näkyvämmälle paikalle.
− Toki metsäisessä maastossa voi olla hankala tietää, onko avointa paikkaa lähellä, jos on pudonnut kokonaan kartalta, Niemelä sanoo.
Tunturissa hyvä taktiikka on katsella lepopaikka kiven kolosta suojaisasta notkelmasta ja poiketa sieltä korkeammalle kohdalle, josta tulee nähdyksi paremmin, hän neuvoo.
Jos ruoasta ja juomasta on pulaa, kaikkea liikkumista on puntaroitava erityisen tarkkaan.
Tässä tapauksessa hyvä toimintapa on jättää esimerkiksi värikäs vaate näkyvälle paikalle merkiksi ja pysytellä itse suojassa.
Retkelle lähtiessä onkin hyvä pukeutua mieluummin punaiseen takkiin tai oranssiin pipoon kuin maastokuosiin, ja ottaa myös vaikkapa ylimääräinen pipo mukaan.
− Retkeilijälle tulee harvoin syytä pysyä piilossa, Niemelä toteaa.