-

Rauha löytyy, kun tietää, minne mennä

Käsitys, että pientareet ovat täynnä autoja, ei ole koko totuus saariryhmästä. Suositut Lofootit eivät ole täynnä matkailijoita, sillä ruuhka keskittyy vain tunnetuimpiin kohteisiin.

Käsitys, että pientareet ovat täynnä autoja, ei ole koko totuus saariryhmästä. Suositut Lofootit eivät ole täynnä matkailijoita, sillä ruuhka keskittyy vain tunnetuimpiin kohteisiin.

"Menkää mieluummin Senjan saarelle. Lofooteille ei enää mahdu."

Lofooteista puhutaan lähes poikkeuksetta samalla tavalla: maisemat ovat henkeäsalpaavat,  mutta turistien määrä on karannut käsistä. Norjaan kuuluvasta saariryhmästä on tullut niin suosittu, ettei luonnonrauhaa enää juuri löydä.

Halusimme selvittää, pitävätkö puheet paikkansa.

Hauklandstranda on yksi Lofoottien suosituimmista nähtävyyksistä. Kolea sää ei suosinut auringonottoa, mutta parkkipaikka oli täynnä, ja suuret vaellusporukat lähtivät kulkemaan reittiä vain muutaman kymmenen metrin välein.
Hauklandstranda on yksi Lofoottien suosituimmista nähtävyyksistä. Kolea sää ei suosinut auringonottoa, mutta parkkipaikka oli täynnä, ja suuret vaellusporukat lähtivät kulkemaan reittiä vain muutaman kymmenen metrin välein.
Kuva: Sami Aspelund

Kesäkuun lopulla pakkaamme makuupussit, retkikeittimen ja viikon ruoat pakettiautoon. Edessä on hieman yli tuhannen kilometrin ajomatka Oulusta Lofoottien päähän, kalastajakylään nimeltä Å. Viikon ajan auton tavaratilaan levitetyt kaksi patjaa toimivat makuuhuoneena.

Ensimmäinen ilta muistuttaa nopeasti, ettei pakettiautoelämä ole yhtä hohdokasta kuin voisi kuvitella.

Napapiirin tuntumassa Övre Lansjärvin rannalla taivas repeää juuri, kun olemme muuttamassa tavaratilaa makuuhuoneeksi. Kannamme ylimääräisiä tavaroita kaatosateessa etupenkeille, ja sade hakkaa avoimesta liukuovesta suoraan patjoille. Kun ovi viimein sulkeutuu, istumme puolentoista metrin levyisessä ja kaksi metriä pitkässä tavaratilassa ikkunat huurussa.

Hetken aikaa tuntuu siltä, että viikosta tulee pitkä.

Muutaman punaviinilasillisen jälkeen ja sateen hellitettyä tunnelma kevenee. Liukuoveen viritetty hyttysverkko päästää viileää ilmaa sisään, kosteus katoaa ikkunoista ja ensimmäinen yö pakettiautossa alkaa näyttää mahdolliselta.

Aamulla aurinko kuivattaa patjat nopeasti. Auto muuttuu makuuhuoneesta kulkupeliksi, ja matka jatkuu E10-tietä pitkin kohti pohjoista.

Päivän lämpimät hetket on hyödynnettävä tuulettamiseen, sillä sekä lattia että patjat ovat päässeet kostumaan.
Päivän lämpimät hetket on hyödynnettävä tuulettamiseen, sillä sekä lattia että patjat ovat päässeet kostumaan.
Kuva: Sami Aspelund
Pieni pakettiauto mahtuu leiriytymään paikkoihin, joihin isommat asuntoautot eivät uskaltaudu.
Pieni pakettiauto mahtuu leiriytymään paikkoihin, joihin isommat asuntoautot eivät uskaltaudu.
Kuva: Sami Aspelund

Ensimmäiset merkit Lofoottien vetovoimasta näemme jo ennen saarille saapumista.

Puoltikasjärven rannalla tapaamme alankomaalaisen eläkeläispariskunnan, joka on juuri palaamassa Lofooteilta. He viettivät saarilla viikon lähes kokonaan asuntoautonsa sisällä.

– Koko viikon satoi, mies kertoo naurahtaen.

Yksi asia kuitenkin yllättää.

Turistimassoista hän ei nähnyt juuri merkkejä.

Ruotsin halki ajaminen on vaivatonta. Tie on leveä, liikennettä vähän ja maisema muuttuu  vähitellen metsästä tuntureiksi. Kiirunan jälkeen puusto harvenee ja vuoret nousevat horisontista.

Seuraavana aamuna ylitämme Norjan rajan. Maisema muuttuu hetkessä kallioiseksi ja tie hyvin mutkaiseksi. Kaksin käsin ratista kiinni pitäen laskeudumme Ofotvuonon perukalle. Narvik näkyy edessäpäin.

Tekijä: Marleena Maliniemi
Norjan rajan jälkeen E10:n varrelta voi ihailla Narvikin kahdenkymmenen tuhannen asukkaan kaupunkia.
Norjan rajan jälkeen E10:n varrelta voi ihailla Narvikin kahdenkymmenen tuhannen asukkaan kaupunkia.
Kuva: Sami Aspelund

Lofoottien ensimmäiset kilometrit eivät vielä lupaa ruuhkaa. Liikennettä on enemmän kuin Ruotsin puolella, mutta matka etenee jouhevasti. Vasta Austvågøyan saaren länsipäässä  käsitys alkaa muuttua.

Poikkeamme päätieltä kohti Henningsværia, yhtä Lofoottien tunnetuimmista kalastajakylistä. Heti tien varressa avautuu vaalea hiekkaranta, joka houkuttelee pysähtymään.

Ajatus osoittautuu nopeasti mahdottomaksi.

Pientareet ovat täynnä autoja, eikä yhtäkään vapaata pysäköintipaikkaa näy. Jokainen auton mentävä levennys on käytössä. Pihojen suille on vedetty köysiä ja niiden yhteyteen ripustettu kylttejä: no camping.

Ennakkopuheet tuntuvat pitävän paikkansa.

Palaamme takaisin E10:lle ja etsimme yöpaikan syrjemmästä. Vain muutaman kilometrin päässä tunnetuimmista kohteista löytyy rauhallinen levähdyspaikka sillan kupeesta.

No camping -kylttejä löytyy yllättävistäkin paikoista.
No camping -kylttejä löytyy yllättävistäkin paikoista.
Kuva: Sami Aspelund

Seuraavana aamuna meitä odottaa pieni yllätys.

Kahdenkymmenen litran vesikanisteri on yön aikana tyhjentynyt. Näen jo mielessäni vesivarkaita, mutta selitys löytyy nopeasti. Kuljettajan jalkatilassa säilytetyn kanisterin hana on ilmeisesti painunut auki oven sulkeutuessa. Ohjaamossa ei silti näy pisaraakaan vettä. Mysteeri jää ratkaisematta.

Pysähdymme Leknesissä täyttämään kanisterin ja päätämme samalla kysyä paikallisilta, miltä matkailu heidän silmissään näyttää.

Huoltoaseman pihalla tapaamamme Olav-Johan Benonisen ja Maria Pettersen Vassbotan.

– Olen lopettanut vuorilla käymisen toukokuusta elokuuhun, koska ihmisiä on kaikkialla, Benonisen kertoo.

He ovat asuneet koko ikänsä Leknesissä ja huomanneet, että matkailijoita on vuosi vuodelta enemmän. Kasvu ei enää rajoitu kesäkuukausiin, vaan myös talvisesonki on kasvanut voimakkaasti.

Silti he eivät pidä matkailua yksiselitteisen huonona asiana.

– Työskentelemme Coopissa, ja turistit tuovat sinne rahaa. Ei siitä voi liikaa valittaa, Benonisen sanoo hymyillen.

Olav-Johan Benonisenin ja Maria Pettersen Vassbotnin mukaan suurin muutos saarilla näkyy luonnossa yöpyvien määrässä.
Olav-Johan Benonisenin ja Maria Pettersen Vassbotnin mukaan suurin muutos saarilla näkyy luonnossa yöpyvien määrässä.
Kuva: Sami Aspelund
Erik Andreas Olsen työskentelee Leknesissä matkailualalla. Myymälässään hän myy kaikkea turisteille kelpaavaa magneeteista villapaitoihin. Kaamoksen aikaan paikalliset hakevat häneltä valaisimia.
Erik Andreas Olsen työskentelee Leknesissä matkailualalla. Myymälässään hän myy kaikkea turisteille kelpaavaa magneeteista villapaitoihin. Kaamoksen aikaan paikalliset hakevat häneltä valaisimia.
Kuva: Sami Aspelund

Toisenlaisen näkökulman saamme pääkadulla sijaitsevassa matkamuistomyymälässä.

Lofoten Gaver og Brukskunst -liikkeen omistaja Erik Andreas Olsen ei usko, että Lofooteilla  on liikaa matkailijoita.

Hänen mielestään ongelma on ennen kaikkea se, että lähes kaikki haluavat nähdä samat paikat.

– Matkailijat pakkautuvat muutamaan tunnettuun kohteeseen. Samaan aikaan suuri osa saarista on yhä varsin rauhallinen.

Olsen kertoo tehneensä edellisenä kesänä vaelluksen vain muutaman minuutin ajomatkan päässä Leknesistä. Kolmen tunnin aikana vastaan tuli yhdeksän ihmistä.

Ongelmia hän ei silti kiistä.

Tiet, pysäköintialueet ja vaellusreitit on rakennettu aikana, jolloin kävijöitä oli nykyistä huomattavasti vähemmän. Suosituimmilla reiteillä kuluminen näkyy jo selvästi, ja esimerkiksi pitkospuita tarvittaisiin lisää.

Myös kokemattomat retkeilijät aiheuttavat itselleen vaaratilanteita, minkä vuoksi osalle vaellusreiteistä on palkattu henkilöstöä neuvomaan kävijöitä.

E10:n päässä sijaitsevalla pysäköintialueella riittää autoja, mutta lähistöllä ei juuri näy ihmisiä.
E10:n päässä sijaitsevalla pysäköintialueella riittää autoja, mutta lähistöllä ei juuri näy ihmisiä.
Kuva: Sami Aspelund

Leknesistä on Å:hon enää kuutisenkymmentä kilometriä. Navigaattori arvioi matka-ajaksi tunnin, mutta Lofooteilla siihen ei kannata luottaa. Tie kapenee, mutkat tihenevät ja liikenne hidastuu. Moni silta on yksikaistainen.

Pakettiauton koko alkaa tuntua etulyöntiasemalta. Leveämmillä matkailuautoilla eteneminen näyttää paikoin vaivalloiselta, kun taas kapea pakettiauto pujottelee mutkaisilla teillä vaivatta.

Illansuussa saavumme määränpäähämme, Å:n kalastajakylään. Satamassa on hiljaista.

Läpäisemme pienen tunnelin ja saavumme parkkipaikalle E10:n päätepisteeseen. Tie, jota olemme seuranneet lähes koko matkan Ruotsin halki ja Norjan vuonojen läpi, päättyy tähän.

Å:ta ollaan tultu katsomaan ympäri maailmaa.
Å:ta ollaan tultu katsomaan ympäri maailmaa.
Kuva: Sami Aspelund

Viikon aikana näkemämme Lofootit eivät vastaa täysin mielikuvaa, jonka olimme etukäteen saaneet.

Suosituimmissa kohteissa on toki ahdasta. Google mapsin kertomilla hiekkarannoilla pysäköintipaikkaa on turha etsiä, ja tunnetuimmilla vaellusreiteillä kävijöitä riittää. Paikallisten huoli infrastruktuurin riittävyydestä on helppo ymmärtää.

Mutta yhtä totta on toinenkin havainto.

Jo muutaman kilometrin päässä vilkkaimmista nähtävyyksistä liikenne harvenee. Saaristo on paljon muutakin kuin muutama sosiaalisessa mediassa tunnetuksi tullut valokuvauspaikka.

Ehkä juuri siinä piilee Lofoottien ristiriita.

Valokuvat ja videot ohjaavat matkailijat yhä uudelleen samoihin maisemiin. Samaan aikaan  suuri osa saarista jää monelta kokonaan näkemättä.

Punaiset rorbu-mökit Å:ssa seisovat veden äärellä lähes samalla tavalla kuin vanhoissa postikorteissa.
Punaiset rorbu-mökit Å:ssa seisovat veden äärellä lähes samalla tavalla kuin vanhoissa postikorteissa.
Kuva: Sami Aspelund

Matkasta mieleen eivät jää kosteat yöt pakettiautossa tai valkoisin rystysin ajetut kapeat ja mutkaiset tiet.

Mieleen jäävät vuoret, jotka nousevat suoraan merestä, keskiyön valo, joka ei tunnu loppuvan, ja hiljaiset lahdet, joissa aallot rikkovat äänettömyyden.

Ja vastaus kysymykseen, jonka vuoksi lähdimme matkaan.

Lofooteilla on ruuhkaa – mutta vain, jos matkustaa täsmälleen samaan paikkaan kuin kaikki  muutkin.

Ilmoita asiavirheestä