Sak­ko­lenk­ki sai miet­te­liääk­si

Helppo majapaikka, selkeä reitti ja kattava tiedonhaku etukäteen. Näiden avulla uskalsi lähteä ensimmäiselle hiihtovaellukselle.

Kaikesta valmistautumisesta huolimatta retkelle osui muutama virhe, joista on hyvä ottaa opiksi.

Valitsimme yönyliretken kohteeksi Hetta–Pallas -reitin, sillä selkeästi merkatun ja suositun reitin Pallas–Yllästunturin kansallispuistossa. Talvella Hetta–Pallakselle ajetaan ladut, joten latusukset olivat kätevin retkeilyväline.

Varasin yhden yön majoituksen Hannukurun varaustuvalle yhdessä puolisoni Jyri-Pekka Tullan kanssa. Varaustupaan voi varata petipaikan omaan käyttöön maksua vastaan enimmillään pariksi vuorokaudeksi.

Hannukurun varaustuvalla retkeilijä pääsee nukkumaan patjoilla, peitoilla ja tyynyillä, jolloin hiihtoretkelle voi lähteä kevyellä rinkalla. Autiotupiin tukeutuvalla makuupussi, alusta ja teltta on hyvä olla kaiken varalta mukana. Lisäksi oli helpottavaa tietää, että majapaikka löytyy varmasti.

Ennen reissua katsoimme tarkasti säätä ja seurasimme latukarttoja sekä latutilannetta. Lopullisen reitin päätimme kuitenkin vasta lähtiessämme Pallaksen parkkipaikalta.

Lännenpuoleisen reitin Keräsjärven kautta piti olla tyydyttävässä kunnossa edellispäivän lumisateen jälkeen. Otimme puhelimeen kuvan latukartasta ja lähdimme matkaan, jota oli edessä 30 kilometriä.

Sää muuttui ja lumisade yllätti

Hiihtovaelluksemme ensimmäiset kymmenen kilometriä taittuivat leppoisasti hiihdellen ja valokuvia napsien, kunnes huolletut ladut loppuivat. Karvapohjasuksilla voi hiihtää ilman latujakin. Muiden jälkiä emme liiemmin nähneet, mutta merkit näyttivät, että olimme oikealla polulla.

Evästauolla matkan puolessa välissä taivas alkoi täyttyä pilvistä, mutta pimeään oli reilusti aikaa ja pystyimme nauttimaan Lumikeron kauniista maisemista runsaasta lumisateesta huolimatta.

Lähes neljän tunnin hiihtourakan päätteeksi pääsimme tuvalle. Matkaan olisi normaalilla hiihtovauhdilla mennyt muutama tunti, mutta meillä aikaa kului lähes tuplasti rinkat selässä ja suuren osan matkasta ilman latuja hiihtäen. Onneksi hidas vauhti ei tullut yllätyksenä, vaan osasimme varautua mahdollisiin tunturihaasteisiin.

Hannukurun varaustuvassa on kaksi puolta: Hannu ja Hanna. Vaikka kaikki tuvan 12 paikkaa oli varattu, oli tupa täysin tyhjä ja saimme laittaa rauhassa vaatteet kuivumaan kamiinan lämmittäessä tupaa. Toisellekaan puolelle ei tullut ketään, joten vallitsi syvä hiljaisuus. Hannukurussa on myös autiotupa, mutta emme törmänneet visiittimme aikana muihin yöpyjiin.

Saunan lämmittäminen oli illan kohokohta. Hannukurussa retkeilijän täyden kympin elämykseen kuuluvat aidon puusaunan löylyt keskellä tuntureita.

Kuten hyviin tapoihin kuuluu, edellinen saunoja oli tuonut kuivat puut sisälle. Saunan lämmetessä hakkasimme saunan edessä olevaan järven jäähän reiän ja haimme ämpärillä vettä samalla, kun aurinko alkoi jälleen paistaa.

Loppuilta saunan jälkeen kului kynttilöiden valossa ja ruokaa kaasuliedellä tehdessä. Minulle eväät ovat reissussa aina kohokohta, joten hyvin suunniteltu tofucurry oli helppo valmistaa ja nauttia samalla korttia pelaten ennen nukkumaan käymistä.

Harhapolusta tuli seikkailu

Yöllä peittoa piti vetää korviin asti tuvan viilentyessä, mutta aamu Hannukurussa alkoi virkeästi. Tuleva hiihtopäivä tuntui hyvällä tavalla vatsan pohjassa ja pakkailin rinkkaani valmiina uuteen päivään.

Hannukuru sijaitsee noin puolivälissä tunnettua Hetta–Pallas vaellusreittiä. Alkuun myös me mietimme reitin menoa päästä päähän, mutta helpottaaksemme järjestelyitä päätimme, että matkaamme Pallakselta Hannukuruun ja takaisin.

Emme kuitenkaan halunneet mennä samaa reittiä edestakaisin, joten valitsimme palatessa idän puoleisen reitin, joka koukkaa hieman Pahakurun kautta ja menee pitkin Suasjärveä ja Nammalkurua takaisin kohti Pallastunturin keskusta.

Koska olen ollut aina suhteellisen huono karttojen kanssa, luotin puolisoni lähtiessä otettuun kuvaan kartasta sekä kartanlukutaitoon. Maisemat näyttivät lumoavilta, joten olin onnekas, että minun ei tarvinnut tutkia karttaa ja miettiä, milloin seuraava käännös on edessä.

Paluupäivänäkään ei ollut ajettuja latuja tarjolla, mutta upeissa maisemissa se ei meitä häirinnyt. Idänpuoleinen reitti oli melkoinen aarre.

Noin kymmenen kilometriä hiihdettyämme halusin pitää tunturin päällä pienen tauon ja katsoa huonon verkkoyhteyden vuoksi offline-tilassa olleesta karttaselaimestani, missä olimme. En ollut uskoa silmiäni, kun huomasimme, että olemme Ounastuntureilla, lähempänä Hettaa kuin Pallasta.

Edessä oli U-käännös tai uuden matkasuunnitelma tekeminen, eli hiihto Hettaan ja sieltä taksilla Pallakselle. Koska puhelimet eivät toimineet emmekä tienneet, olisiko Hetassa taksia tarjolla, päätimme proteiinipatukat syötyämme lähteä nöyrin mielin takaisin kohti Hannukurua ja ottaa tämän seikkailuna.

Seuraavaa hiihtovaellusta varten päätin kysyä ammattilaisen vinkit siihen, miten voisimme toimia seuraavalla kerralla fiksummin.

– Valokuvan sijaan mukana kannattaa aina olla oikea kartta, mieluiten kunnollinen maastokartta, mutta vähintään latukartta, jossa näkyvät reittien vaikeustasot, välimatkat ja risteykset, Suomen Ladun retki- ja vaellusopas Virva Niissalo kertoo.

– Puhelimelle voi sattua jotain tai akku loppua. Kuvasta on myös hankala nähdä reittejä ja maaston yksityiskohtia tarkasti. Maastokarttasovellus on hyvä apuri, kartat kannattaa ladata puhelimeen etukäteen ja sovellusta opetella käyttämään. Varavirtalähde on suositeltava ja puhelin kannattaa suojata kylmältä.

Mökkiä tarjottiin yöpaikaksi

Hannukuruun palattuamme arvioimme, jäisimmekö sinne vielä toiseksi yöksi. Kuten aina vaelluksella, olimme varautuneet ylimääräisin eväin ja tämän vuoksi meidän olisi mahdollista venyttää reissuamme yhdellä yöllä syömällä kevyesti.

Vaikka matkaa oli vielä reilusti ja latutilanne huono, päätimme yhteisellä päätöksellä täyttää juomapullomme kaivovedellä, jota terästimme elektrolyyteillä, ja jatkaa matkaa.

Jälkiviisaina mietimme, kuinka vanhanaikainen paperikartta olisi pelastanut meidät ylimääräiseltä noin 20 kilometrin matkalta. Koska maisemat tällä pätkällä olivat hienoimmat koko reissulla, ei tämä suuremmin kuitenkaan harmittanut.

Paluumatkalla tuli vastaan muutama muukin hiihtäjä ja eräältä paikalliselta saimme kuulla, että iso osa laduista oli ajamatta rikki menneen latukoneen vuoksi.

Kerrottuamme tarinan harhaan hiihtämisestä meille tarjottiin lähettyvillä olevaa mökkiä yöksi. Tämä oli todella upea ele, mutta päädyimme silti jatkamaan kohti Pallasta.

Loppumatkasta tuulilukemat nousivat, kellosta loppui akku ja tunsin, että olen hiihtämässä aivan turhaan 50 kilometriä päivään, sillä älylaitteeni ei saa tästä edes kokonaiskilometrejä merkintään. Suklaan voimin kuitenkin hiihdin ja lupasin itselleni, että heti kotiin päästyäni opettelen, miten kompassi toimii, ja että ostan tästä lähtien aina paikallisen kartan, missä ikinä vaellankaan.

Myönnän, että en tiedä vieläkään, miten kompassi toimii, vaikka hommasin kompassilla varustetun kellon. En ole myöskään ostanut ainuttakaan paperikarttaa.

Puhelimeen ladattujen sähköisten karttojen kanssa en ole kovin hyvä, mutta onneksi minulla on aikaa tehdä tätä vaikka loppuelämäni.