Sa­lai­nen jo­ki­ret­ki

Ensimmäinen sotakesä on ollut kuuma ja raskas.

Elokuun viimeisellä viikolla vuonna 1941 se on jo lopuillaan, kun kahdeksan miestä pakkautuu kolmeen sutjakkaan veneeseen Meltausjoen yläjuoksulla, Rovaniemen ja Sodankylän rajoilla.

Retkellä on herraseurue.

Pääministeri Jukka Rangellilla on pussihousut, nahkasaappaat ja kuviollinen tikkuri. Sen päälle hän kiskaisee turkiskauluksisen takin.

Sisäministeri Toivo Horelli varautuu kuohuihin vetämällä ylleen sadetakin ja päähänsä sydvestin. Erikoislähettiläs Bruno Kivikoski edustaa lammasturkissaan ulkoministeriötä, komendantti Martti Hovilainen valtioneuvostoa.

Seuruetta isännöi tanakka hahmo.

Lapin maaherra Kaarlo Hillilä on kalamiehiä. Hänellä on reisiin yltävät riukuvarsisaappaat ja pitkä, ainakin kolmemetrinen lohivapa.

Tällä retkellä kalastus on tosin vain sivuseikka.

Matka on salainen.

Siitä tietävät vain harvat ja valitut, lehdistö tuskin ollenkaan. Ministeripartiosta Meltausjoella ei kirjoiteta riviäkään.

Jos Lapin Kansa tai Pohjolan Sanomat on selvillä arvovieraista, jotka retkeilevät niiden levikkialueella, lehdet vaikenevat maan edun nimissä. Sotasensuuria ei ole syytä koetella.

Salassapitoon lienee jo imagosyitä.

Jatkosodan hyökkäysvaihe on kiivaimmillaan. Se on vaatinut Suomelta jo viisinumeroisen määrän uhreja. Verenvuodatuksen keskellä herrojen neljän päivän jokiretki ei näyttäisi hyvältä.

Hillilällä on mukanaan kamera. Sillä reissu ikuistetaan valokuviin.

Niistä kootaan parikymmensivuinen albumi. Sen maaherra tekstittää omalla, hieman vaikeasti luettavalla käsialallaan.

Albumi jää piiloon hänen jäämistöönsä usean sukupolven ajaksi, kunnes tulee julki nyt – yli 80 vuotta myöhemmin.

Miksi juuri Meltausjoelle? Ja miksi juuri silloin, kun rintamalla kaatuu enemmän suomalaisia kuin yhtenäkään muuna sotakuukautena?

Retken kuvat, kokoonpano ja sotahistoria raottavat salaisuuden verhoa.

Oululaissyntyinen Kaarlo Hillilä on ollut kahteen otteeseen Rovaniemen kauppalanjohtajana, ennen kuin hänestä on tullut vuonna 1938 uuden Lapin läänin maaherra.

Nimityksen on esitellyt hänen läheinen ystävänsä, sisäministerinä toimiva Urho Kekkonen. Presidentti Kyösti Kallio on siunannut valinnan yhdellä ehdolla: ensitöikseen uusi maaherra tekisi raittiuslupauksen.

Hillilä on sanavalmis seuramies ja innokas kilistelijä, mutta myös taitava ja vahvasti verkostoitunut taustavaikuttaja, jota pääkaupungissakin kuunnellaan.

Lääninsä maaherra on ottanut haltuun niin suvereenisti, että siitä väännetään jo vitsiä.

– Mussoliini hallitsee Etelä-Eurooppaa ja Hitleri Keski-Eurooppaa. Pohjois-Eurooppaa johtaa Hillilän Kalle.

Kun saksalaiset marssilaulut ovat alkaneet kajahdella Lapissa syksyllä 1940, maaherra on luonut tulijoihin suorat suhteet.

Verkostojensa ansiosta hän on seuraavana keväänä hyvin perillä siitä, miten kesällä alkaisi rytistä.

Jatkosota on alkanut juhannuksena 1941.

Saksan rinnalla Suomi on lähtenyt myös Sallan suunnalla valtaamaan takaisin alueita, jotka Neuvostoliitto on ryövännyt talvisodassa.

Hinta on ollut kova. Saksa on menettänyt parituhatta miestä ja suomalaisetkin satoja, ennen kuin joukot ovat päässeet 9. heinäkuuta edes Sallan kirkonkylään, josta venäläiset ovat vetäytyneet.

Maaherra on hoputtanut viemään Suomen lipun Sallatunturin laelle ja määrännyt oman miehensä johtamaan paikallishallintoa.

Tauno V. Mäki on ottanut tehtävän vastaan nikotellen. Hevosneuvojana ja eränkävijänä kunnostautunut luutnantti on valitellut, ettei muista saksaa kuin yhden sanan: jawohl (kyllä).

Senkin Hillilä on neuvonut unohtamaan nopeasti. Hän tuntee saksalaiset ja sen, että jos komenteluun taipuvaisille antaa pikkusormensa, ne vievät kohta käden.

Nuorempana Hillilä on taistellut vapaaehtoisena Viron vapaussodassa ja tavoitellut Aunuksen retkellä Itä-Karjalaa.

Nyt hän on innokas sotalobbari.

Lapin maaherran Suur-Suomeen kuuluisivat paitsi Viena ja Itä-Karjala, myös Kuolan alue suline satamineen ja luonnonvaroineen.

Jotta arvovalta olisi saksalaisten silmissä varmasti riittävä, Hillilä on ottanut käyttöön myös saksankielisen tittelin.

Hän on Landespräsident, Lapin presidentti.

Jatkosodan ensimmäinen kesä on ollut ankara.

Hitlerin kenraalien haaveena on ollut marssia jopa viikoissa Muurmannin radalle ja Kantalahteen.

Puolessatoista kuukaudessa ei ole päästy Sallan suunnalla edes vanhalle valtakunnanrajalle. Sekin on maksanut Saksalle melkein parituhatta kaatunutta joka viikko.

Saksan kokemattomat joukot eivät ole kohdanneet vain puna-armeijaa vaan erämaasodan kaikki kirot sääskien paljoudesta metsäpaloihin.

Hyökkäys on ollut murheellinen myös Suomelle. Heinäkuussa on kaatunut lähes 7 000 miestä, elokuussa yli 8 800.

Eniten verta on vuodatettu alempana itärajalla, mutta aivan liikaa myös Sallassa.

Elokuun puolivälissä Hillilällä on ollut asiaa Helsinkiin.

Hän on raportoinut pohjoisen tilanteesta valtioneuvoston ykkösketjulle. Siihen kuuluvat pääministeri Jukka Rangell, sisäministeri Toivo Horelli ja ulkoministeri Rolf Witting.

Maaherra on istunut myös Kekkosen luona ja antanut vanhalle kaverilleen kaunistelemattoman tilannearvion: salamasodan saa unohtaa.

– Saksalaiset valmistautuvat jo talveen.

Pääkaupungin pöydissä on puhuttu muustakin kuin synkkenevistä sotanäkymistä.

Rangell ja Horelli ovat tilanneet maaherralta poronpaistit ja ämpärilliset hilloja. Helsingin herrat tulisivat seuraavalla viikolla itse hakemaan Lapin-herkkunsa.

Elokuun 24. päivänä maaherra on tuonut pääministerin ja sisäministerin katsomaan Sallan kirkonkylää – tai sitä, mitä siitä on jäljellä.

Raunioiden keskellä seurue on kävellyt venäläisten rakentamalla ratapihalla, poikennut sotasaalisvarastolla ja sen naapuriin perustetulla vankileirillä ja tehnyt kunniaa saksalaisten sankarihaudalla.

Sitten herrat ovat siirtyneet rakovalkealle.

Honkapölkyt on raapaistu palamaan hämärän laskeuduttua Sallatunturiin. Rakotulien ympärille suomalais-saksalainen seurue on kokoontunut kuuntelemaan illan ohjelmaa.

Ensin saksalainen viestikomppania on kajauttanut ”reippaita sotilaslaulujaan”. Niin lehdet kertovat pari viikkoa myöhemmin, kun ministerivierailu Sallaan on tullut vihdoin julkiseksi.

Loppukesän yössä vieraille ovat laulaneet myös maankuulu baritoni Olavi Nyberg ja terveyssisar Elsa Kokko.

Samaan aikaan Suomen 6. divisioona puskee vähän idempänä reittiä kohti Tuntsajokea.

Hyökkäys etenee raskain tappioin. Noin viikon kestäneissä Vuorikylän taisteluissa kaatuu pelkästään rovaniemeläisiä kolmattakymmentä, monet Hillilälle tuttuja.

Sallan raunioilta ja rakotulilta herraseurue jatkaa Meltauksen latvoille.

Erämaajoki saa vetensä lähinnä Unarijärvestä, Sodankylän eteläiseltä rajalta.

Sieltä se mutkittelee asumattomien seutujen läpi kohti etelää lähes 50 kilometriä, ennen kuin yhtyy Ounasjokeen Meltauksen kylän kohdalla.

Ammoisista ajoista Meltausjoki on ollut tärkeä kulkureitti, myöhemmin keskeinen uittoväylä.

Niin kulkijat kuin tukkilaiset tuntevat sen koskistaan. Niitä on tiheässä, ja ne ovat vuolaita ja pitkiä. Nousu ylös on vaivalloista.

Siksi herrat lähtevät retkelleen yläjuoksulta.

Siellä odottaa kolme opasta ja yhtä monta jokivenettä, joilla laskettaisiin Ounasjoelle.

Videota klikkaamalla voit laskea alas Meltausjokea.

Albumin ensimmäiset kuvat ovat Unarikönkäältä.

Se on Meltauksen kuohuvin koski, jossa kallioiden reunustama joki putoaa lyhyellä matkalla lähes 15 metriä. Putouksen alla, laakeilla rantakivillä seisten, on helppo viskoa uistinta tai perhoa.

Hillilä on vavan varressa ensimmäisten joukossa.

Maaherra on kaikin puolin maastokelpoinen. Hän ei ole jämähtänyt Rovaniemen päämajaansa vaan kierrellyt ahkerasti lääniään ja keksinyt tarvittaessa verukkeita, että pääsisi erälle, metsäkämppiin ja rakotulille.

Jukka Rangell osaa hänkin nauttia ulkoilmaelämästä.

Oikeusoppinut on työskennellyt ensin osuuskassoille, sitten Suomen Pankille. Sieltä työkaveri Risto Ryti on nostanut hänet pääministeriksi ohi poliitikkojen sen jälkeen, kun on itse kavunnut presidentiksi.

Rangell on innokas linnunpyytäjä. Meltausjoellakin hän kuljettaa mukanaan haulikkoa, niin kuin Suomen Metsästäjäliiton puheenjohtajalta sopii odottaa.

Jahtiseuraa hän saa kapteeni Martti Hovilaisesta. Tämä on toiminut Alkon johdossa, ennen kuin isänmaa on tarvinnut häntä valtioneuvostoon.

Jokimatka kestää neljä päivää.

Se tarkoittaa kolmea yötä jokivarren kämpissä. Niitä on rakennettu uiton ja savotoiden tukikohdiksi muun muassa Mikkelinlammelle ja Saittapenkereelle.

Päivälläkin rantaudutaan tämän tästä kahvinkeittoon tai ”savuille”, kuten Hillilä nimittää tupakkataukoja albumin lehdillä.

Niin ahkerasti kuin kuvissa kalastetaankin, saalista ei näy.

Ehkä kalaonni ei ole myötä. Tai sitten miehet kokevat todeksi sen, mitä vuorineuvos Matti Viljanen on kirjoittanut Meltausjoesta Urheilukalastaja-lehteen muutama vuosi aiemmin: ”Ihanan kaunis forelli- ja taimenjoki on kalakantaan nähden raiskattu.”

Lohi nousee Ounasjokeen, mutta ei Meltausjokeen. Ei sen jälkeen, kun jokisuulle on rakennettu 1840-luvulla yksi Rovaniemen ensimmäisistä vesisahoista ja pian tie virran poikki.

Se tuskin haittaa miehiä, jotka ovat muutakin kuin kalastamassa.

Meltausjoelle on suuria suunnitelmia. Niiden pääpiruksi epäillään itse Adolf Hitleriä.

Petsamon alueesta on tullut Suomea vuonna 1920 solmitussa Tarton rauhassa.

Siitä lähtien suomalaiset ovat piirtäneet innokkaasti linjauksia Jäämeren radalle, joka yltäisi Rovaniemeltä Petsamoon.

Kaarlo Hillilä on ollut yksi ratahankkeen puuhamiehistä.

Vuonna 1939 maaherra on kuulunut komiteaan, joka on lausunut painavan sanansa siihen, miten radan tulisi kulkea välillä Rovaniemi–Sodankylä.

Rautatie alkaisi Rovaniemen uudelta asemalta Kirkonkankaalta, haarautuisi Korkalovaaran ja Vennivaaran kiertäen kohti Sinettää ja jatkuisi Ounasjoen länsipuolta Patokoskelle, jonne rakennettaisiin silta.

Sen ylitettyään rata lähtisi kohti pohjoista – seuraillen kymmeniä kilometrejä Meltausjoen itärantaa.

Järvikylien kautta se kulkisi Sodankylän kirkonkylään ja sen pohjoispuolelle rakennettavalle asemalle. Sieltä kiskot jatkuisivat Petsamoon lukuun ottamatta haararataa, joka erkanisi jo Vaalajärvellä tai Syväjärvellä kohti Pahtavaaran ja Porkosen malmikenttiä.

Syksyllä 1939 hallitus on esittänyt Petsamon radan rakentamista, mistä Lapin Kansa uutisoinut yksityiskohtaisesti.

Voit avata koko silloisen etusivun tästä.

Meltausjoen varteen, Patokosken ja Unarin asemien väliin, on suunniteltu kaksi pysäkkiä: Perttaus ja Kunetti.

Sitten on syttynyt talvisota, ja koko ratahanke on hautautunut taas kerran.

Kunnes nyt, jatkosodan ensimmäisenä kesänä, siitä on tullut jälleen polttavan ajankohtainen.

Adolf Hitlerin sotaretken pohjoisin rintama on Petsamossa.

Siellä saksalaiset ovat aloittaneet juhannuksena 1941 hyökkäyksen, jonka tavoitteena on turvata sotateollisuudelle elintärkeä Kolosjoen nikkelikaivos ja iskeä Muurmannin alueella Neuvostoliiton huoltoreitteihin.

Kesäkuun 27. päivänä komentaja Nikolaus von Falkenhorst on kertonut suuren suunnitelman: Saksa rakentaisi rautatien Rovaniemeltä Petsamoon.

Siihen kelpaisi juuri sama linjaus, jota Hilliläkin on kannattanut: Rovaniemeltä Meltausjokivartta Sodankylään, sieltä Vuotson ja Ivalon kautta Liinahamarin satamaan.

Isännät eivät ole yhtä haltioissaan.

Hillilä tapaa Falkenhorstin useita kertoja. Maaherran mielestä kenraali puskee ratahanketta ”kuin käärmettä pyssyyn”. Siksi hän saa syyn epäillä, että koko hanke on lähtöisin Adolf Hitlerin päästä.

Niin kiihkeästi kuin Hillilä haluaakin Saksan nujertavan Neuvostoliiton, häntä arvelluttaa, mitä voittajat tekisivät sen jälkeen.

Jäisivätkö saksalaIaisjoukot pysyvästi Lappiin? Tulisiko pitkään toivotusta Jäämeren radasta riesa, jos Saksa sen rakentaisi? Kuka määräisi silloin? Miten kävisi Suomen suvereniteetin?

Siihen kaikkeen herraseurue pohtii vastauksia Meltausjokivarren kämpissä ja nuotioilla elokuussa 1941.

Samalla Suomen pääministeri, sisäministeri, Lapin maaherra ja pari pienempää päättäjää tutustuvat omin silmin seutuun, joka uhkaa joutua sotapolitiikan pyörteisiin.

Pian Meltausjoen vartta voisi kulkea Petsamosta louhittua nikkeliä, Jäämeren rannoilla taistelevien saksalaisten huolto ja ties mitä muuta.

Kesä on ohi, ministerit palanneet Helsinkiin ja syyskuukin melkein lopussa, kun maaherra ja Lapin presidentti saa korkean vieraan Saksasta.

Ratahankkeiden vastuuhenkilö, Hitlerin varusteluministeri Fritz Todt lentää pikavisiitille pohjoiseen.

Rangellin hallituksen ulkoministeri Rolf Witting antaa Hillilälle lyhyet ohjeet tapaamiseen.

– Ota vastaan, ole ystävällinen ja katso mitä tahtovat.

Todt tuo mukanaan liudan rautatieinsinöörejä tutustumaan olosuhteisiin ja maastoon.

Suuri suunnitelma Jäämeren radasta – vaikka vain kapearaiteisesta – nostaa ryppyjä heidän otsalleen.

Päivällisellä Todt haluaa tietää, mitä maaherra ajattelee asiasta. Hillilä ilmoittaa epäilevänsä koko hanketta.

Saksalaiset alkavat olla samaa mieltä, joskaan eivät sano sitä vielä ääneen.

Maasto olisi vaikea, rakentaminen kallista ja työvoima epävarmaa, vaikka sotavankeja olisi käytettävissä ratatöihin kuinka paljon tahansa.

Kaiken lisäksi talvi on ovella.

Harmaantunut ratsuväenkenraali, Sallan rintamalla jo kesällä epäonnistunut Hans Feige murehtii, ettei hänen joukoillaan ole edes karvalakkeja, kunnon talvijalkineista puhumattakaan.

Näissä tunnelmissa Todt, Hitlerin luottomies jo vuosien takaa, palaa kotiin ja kertoo führerilleen Petsamon-matkan annin.

Todtin mielestä rataa Rovaniemeltä ei olisi järkeä rakentaa, eikä jatkaa koko sotaa.

Hyökkäyksen hinta on ollut karmea – niin ihmishenkinä kuin rahassa. Siitä huolimatta Saksa on hyytynyt niin Petsamossa kuin Sallassa melkein lähtökuoppiin.

Lokakuussa 1941 natsi-Saksan johtaja ilmoittaa lykkäävänsä radan valmistelua parempaan hetkeen.

Sitä ei koskaan tule.

Saksa selviää jotenkin hyökkäyssodan ensimmäisestä talvesta, mutta ei enää toisesta. Stalingradin taistelun ja piirityksen jälkeen Hitlerin armeijan tappio alkaa olla enää ajan kysymys.

Fritz Todt ei ole sitä näkemässä.

Petsamon-retkensä jälkeisenä talvena hän tapaa Hitlerin tämän Sudenpesässä. Miehet tervehtivät toisiaan viimeisen kerran.

Sitten Todt nousee lentokoneeseen, joka räjähtää ilmassa kesken paluumatkan.

Juttua varten on haastateltu tietokirjailijaa ja toimittajaa Timo J. Tuikkaa sekä käytetty lähteenä hänen teostaan Kekkosen takapiru – Kaarlo Hillilän uskomaton elämä (Otava, 2011). Lähteenä on ollut myös Lapin Kansan arkisto sekä Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Juttuun on antanut tietoja myös Hillilän tyttärenpoika Jaakko Karhu.