Jalkojen alla narskuu.
Sorastettu polku vie ylös rinnettä. Se halkoo kuusten hallitsemaa metsää ja ylittää pienen puron.
On aamupäivä lokakuun puolivälissä. Puissa kuuraa ja maassa rännän rippeitä, taivaalla pilveä ja sumunriekaleita.
Naavapartojen seassa seisoo vantteria mäntyjä ja kaitaisempia koivuja.
Maan tasalla on mukavan väljää. Katse kantaa kauas, ja puuholvi nousee korkealle pään yläpuolelle.
Tältä näyttää suojeltu itälappilainen vanha metsä.
Emme kuitenkaan ole kansallispuistossa – vielä. Kapuamme Ison Pyhätunturin rinnettä Sallassa.
Jos eduskunta niin päättää, tämä ja muut Sallantuntureita ympäröivät vanhojen metsien suojelualueet yhdistetään Sallan kansallispuistoksi.
Suuri on kaunista luonnonsuojelussa
Salla olisi Suomen 41. kansallispuisto, kooltaan 12. suurin, piirun verran alle 10 000 hehtaaria.
Luonnonsuojelussa koolla on väliä:
Puun elinkaari muodostaa jatkumon, joka alkaa, kun taimi alkaa kasvaa, ja päättyy, kun puu lahoaa pois. Suojelualueella tämä jatkumo on pidempi ja monipuolisempi kuin talousmetsässä, jossa puu kaadetaan kesken parhaan kukoistuksen.
Vanhoissa metsissä on paljon lahopuuta. Ison Pyhätunturin rinteessäkin makaa siellä täällä lahoamisen eri vaiheissa olevia puun runkoja.
Lahoamisessa on periaatteessa neljä päävaihetta, mutta eri vaiheita voidaan erottaa jopa kymmeniä.
Ne ovat tärkeitä, sillä eri lahottajat tarvitsevat erilaisia elinympäristöjä. Osa lajeista on hyvin erikoistuneita. Niille kelpaa vain tietyn puulajin tietty lahoamisen vaihe.
Lahottajakovakuoriaisen elinkaari saattaa kestää vain yhden vuoden. Siinä ajassa on löydettävä seuraava puu, jonka hajoaminen on oikeassa vaiheessa.
Jos vanhojen metsien saarekkeet ovat pieniä ja kaukana toisistaan, uutta elinympäristöä ei välttämättä löydy.
Kun laji kerran kuolee pois yhdestä paikasta, se tuskin palaa.
Siksi laajat, yhtenäiset vanhojen metsien alueet ovat arvokkaita. Niissä on aina tarjolla sopivaa lahopuuta, eikä ketju pääse katkeamaan.
Sallan vanhat metsät ovat jo itsessään laajoja.
Idässä ne rajoittuvat rajavyöhykkeeseen, joka myös on rauhallinen elinympäristö.
Vielä olennaisempaa on, että itärajan toisella puolella on isoja suojelualueita, joilla on suhteellisen luonnontilaista luontoa.
Eri puolilla rajaa sijaitsevista suojelualueista muodostuu suuri kokonaisuus, jossa lahottajien ja muiden vanhojen metsien lajien elinolosuhteet on turvattu.
Vanhoja metsiä kaikilla mausteilla
Metsähallituksen erikoissuunnittelija Juha Paso kutsuu suunnitteilla olevaa kansallispuistoa metsien puistoksi.
Vanhoja metsiä on toki muissakin Itä-Lapin kansallispuistoissa.
–Oikeastaan kaikissa Lapin kansallispuistoissa on vanhoja metsiä, soita ja tuntureita. Aivan kuten täällä Sallassa, Paso sanoo.
Kaikilla kansallispuistoilla on omat erityispiirteensä.
Sallatuntureista noin 75 kilometrin päässä luoteessa sijaitsevalle Pyhä-Luostolle tyypillisiä ovat korkeat ja jyrkkäpiirteiset tunturit, ja isot suot. Metsät ovat puristuksissa niiden välissä.
35 kilometriä kaakon suunnassa sijaitsee Oulangan kansallispuiston pohjoisreuna. Oulankaa hallitsee rehevä jokilaakso.
Riisitunturin kansallispuistoon on linnuntietä reilut 55 kilometriä. Siellä huomio kiinnittyy rinnesoihin ja kynttiläkuusiin.
– Sallassa metsä on pääosassa. Sen mausteena on pieniä vesistöjä ja soita. Ja yksi tunturi, josta on hieno näköala yli puiston, Paso kertoo.
Täällä Ison Pyhätunturin polun mutkassa metsän valtalaji on kuusi.
Se ei elä yhtä pitkään kuin mänty, joka voi saavuttaa satojen vuosien iän. Rinteessä seisoo silti yli kaksi sataa vuotta vanhoja kuusivanhuksia.
Mitä ylemmäs noustaan, sen enemmän mänty valtaa alaa.
Puuraja lähestyy. Sen määrittelemiseen Paso käyttää menetelmää, jonka hän oppi yliopistossa.
Biologian opiskelijat olivat professorin johdolla kurssilla Riisitunturilla. Noustiin ylös rinnettä, kunnes kuusikon harventuessa professori istahti kivelle ja kysyi yllättäen, joko ollaan puurajassa?
Opiskelijat alkoivat kerrata erilaisia puurajan määritelmiä, mutta professori sanoi viimeisen sanan.
– Jos orava jaksaa hypätä puusta toiseen, ollaan vielä metsässä. Tässä kohtaa hyväkuntoinen orava ehkä vielä jaksaisi, Paso kertaa ja viittoo ympärilleen.
Geologiaa, soita ja tykkymaisemia
Tunturin päällä nousemme näkötorniin ja käännämme selät vasten purevaa tuulta.
Koillisessa, Venäjän puolella, kohoavat vanhan Sallan tunturit.
Erityisen hyvin näkee kaakon suuntaan Tunturilammille ja Tunturikummulle, tulevaan kansallispuistoon.
Niitä katsellessa joutuu kääntämään kasvot tuuleen, ja nenänpää jäätyy.
Lounaassa seisoo Pieni Pyhätunturi, Sallatunturina paremmin tunnettu hiihtokeskus. Sen vasemman olkapään takaa kajastaa suunnitellun kansallispuiston eteläpää.
Sieltä, Kaunisharjun alueelta, löytyy mäntyvaltaisia metsiä ja jyrkkäpiirteisiä harjuja.
Alueen vaikuttavin geologinen nähtävyys on kuitenkin Aatsinginhauta.
Pohjoisesta etelään kulkevien vaarajonojen välissä lepäävä hautavajoama on niin leveä, että sen pohjalle mahtuu iso suo.
Kansallispuiston sydänmaita olisivat Aatsinginhaudan ja Ison Pyhätunturin väliin jäävät metsät ja jängät, joihin pääsee Pahaojankurun reittiä pitkin. Kaakossa puisto jatkuisi Onkamojärvelle ja Venäjän rajalle saakka.
Talvisaikaan kuusikoihin muodostuu tykkyä.
Pason mukaan Sallan tykkykuusikot ovat aivan yhtä vaikuttavia kuin Posion Riisitunturin ja Kuusamon vaarojen kuuluisat tykkymaisemat.
Ja miksi eivät olisi.
Toisin kuin usein luullaan, tykky ei muodostu taivaalta satavasta lumesta. Se on kosteutta, joka noustessaan vaaranrinnettä ylös tiivistyy puiden oksille.
Samat ilmavirtaukset, jotka tuovat kosteutta Posiolle ja Kuusamoon, puhaltavat myös Sallassa. Iso korkeusero huolehtii lopusta.
Kävijämäärän kasvuun varaudutaan jo
Laskeudumme alas näkötornista ja jatkamme samalla vauhdilla alarinteeseen, suojaan puurajan alapuolelle.
Sallan metsät eivät säpsähtäisi, vaikka kansallispuistoa ei perustettaisi.
Tulevan puiston luonto on jo nyt suurelta osin suojeltu.
Kaunisharju ja Onkamojärvi kuuluivat Pohjois-Suomen vanhojen metsien suojeluohjelmaan ja Aatsinginhaudan suot kuuluvat valtakunnalliseen soidensuojeluohjelmaan.
Yhdessä ne muodostavat Sallatunturin luonnonsuojelualueen – ja ehkä tulevaisuudessa kansallispuiston.
Ihmisille kansallispuiston statuksella on suurempi merkitys.
Kun aloite kansallispuiston perustamiseksi tehtiin pari vuotta sitten, yksi keskeinen motiivi oli puiston mukanaan tuoma arvonnousu.
On aivan eri asia houkutella matkailijoita vanhojen metsien suojelualueelle tai soidensuojelualueelle kuin kansallispuistoon.
Se on kansainvälinen brändi, joka vetää kävijöitä läheltä ja kaukaa.
Viime vuonna Metsähallituksen laskurit kirjasivat Sallatunturin luonnonsuojelualueella 41 000 käyntiä. Kävijämääriä mitataan myös tulevan puiston ulkopuolella Pirttivaaran ja Ruuhitunturin alueella. Kun nekin lasketaan, kävijöitä oli yhteensä vajaat 53 000.
Hyvin todennäköisesti kävijämäärä kasvaa, jos Sallasta tulee kansallispuisto.
Viime vuosina kasvanut retkeilyn suosio on johtanut suoranaisiin kävijäruuhkiin. Posion Riisituntunturin parkkipaikka on täyttynyt, vaikka pysäköintitiloja on laajennettu, ja Oulangan pienellä Karhunkierrokselle riippusilloille on ollut yli tunnin jonoja.
Juha Pasolla on omakohtaista kokemusta ruuhkista. Hän muun muassa saapui kerran Pyhä-Luoston kansallispuistossa tulipaikalle, jossa makkaraa paistettiin kahdessa rivissä.
Tulistelijoita oli niin paljon.
Ruuhkahuiput ovat onneksi vain hetkellisiä ja kova kuormitus pistemäistä. Silti Sallassa on alettu varautua kasvaviin kävijämääriin.
Retkeilyrakenteiden tulee kestää nykyistä kovempi käyttö ja suuremmat massat.
Ison Pyhätunturin parkkipaikkaa on jo laajennettu, ja tunturin laelle vievä reitti on sorastettu puoliväliin.
Tulevaisuudessa sorapolku yltää todennäköisesti lähes huipulle saakka. Sillä korvataan vanhat pitkospuut, jotka alkavat olla käyttöikänsä ehtoopuolella ja tietyissä olosuhteissa vaarallisen liukkaat.
Pitkospuut kulkevat rinnesuon halki paikoin jyrkästi. Liukkaana päivänä – esimerkiksi tänään, kun pitkoksia peittää rännän ja kuuran sekainen huntu – kenkä pitää erittäin huonosti.
Suojelualueella reittejä ei kunnosteta tuosta vain. Rakennustyön ja lopputuloksen vaikutukset luontoon arvioidaan tarkasti ennen kuin tartuntaan toimeen.
Sorastaminen ei yleensä sovellu soille, sillä se estää vesien virtausta.
– Tässä rinteessä tosin vesi virtaa polun suuntaisesti. Haittaa tuskin syntyisi, Paso aprikoi keskellä rinnesuota ja pitkoksia.
Hyvä paikka aloittaa retkeilyharrastus
Kansallispuisto on kävijälle eräänlainen palvelulupaus, Juha Paso sanoo.
On lupa odottaa, että pääsee hyvin merkatulle ja helppokulkuiselle polulle, ja muutaman tunnin retkiä voi tehdä jopa farkut jalassa.
Sallan kansallispuisto ei olisi suurten eräretkien näyttämö. Paso sanoo, että reitit soveltuvat muutamasta tunnista päivän kestäviin retkiin.
Suurin osa reiteistä on jo olemassa. Kansallispuistostatus toisi resursseja, joilla reittejä voitaisiin kunnostaa ja kestävöittää.
Joillekin reiteille pitäisi myös rakentaa lisää taukopaikkoja.
– Sallassa on hyvä opetella retkeilyn perustaitoja. Sen jälkeen voi lähteä pidemmille vaelluksille vaikka Urho Kekkosen kansallispuistoon.
Sallatunturin ympäristössä on paljon reittejä, jotka jäisivät kansallispuiston ulkopuolelle. Niiden kanssa alueella voi tehdä myös yön yli reissuja.
Alueen läpi kulkee lisäksi UKK-reitti, jota Sallan kunta ja Metsähallitus ovat viime aikoina kunnostaneet osittain EU-rahoituksella.
Aloite kansallispuiston perustamisesta tuli Sallan kunnalta.
Vaikka ehdotuksen voi periaatteessa tehdä yksittäinen henkilö, yleensä kansallispuistohankkeen takana on juuri kunta tai ympäristöjärjestö.
Salla oli mukana viime vuonna valmistuneessa kansallispuistoselvityksessä, jossa puitiin myös Posion Korouoman, Rokuan, Evon, Porkkalan saariston ja Punkaharju-Haarikon kansallispuistoehdotuksia.
Vain Sallaan ja Evolle suositeltiin kansallispuiston perustamista.
Sittemmin on vielä esitetty kolmen eri kansallispuiston perustamista Länsi-Lappiin.
Kansallispuistoverkon kehittämisestä vastaava ympäristöneuvos Jukka-Pekka Flander piti kesällä erittäin epätodennäköisenä, että Länsi-Lappiin saataisiin kolme uutta kansallispuistoa.
Flanderin mukaan ainoa alue, joka luontonsa erityispiirteiden perusteella todella täydentäisi kansallispuistoverkostoa, on Käsivarren suurtunturien alue. Siellä puiston perustaminen kaatui paikallisten vastustukseen.
Eduskunnan on määrä päättää Sallan kansallispuiston perustamisesta joulukuussa. Voi olla, että sen jälkeen saadaan odottaa pitkään ennen kuin seuraava puisto perustetaan.
Juttua varten on lisäksi haastateltu Metsähallituksen luontopalveluiden puistonjohtaja Hely Juntusta.