Täältä tulee tun­tu­ri­hiih­don isä

Kokonaiset 42 tuntia ja vähän päälle. Niin kauan on kestänyt junamatka Helsingistä Rovaniemelle, pysähdyksineen ja yöpymisineen.

Silti seikkailu on vasta alussa.

Maaliskuisena aamuna Rovaniemen asemalaiturille laskeutuu neljä hyvin pukeutunutta miestä, joiden repuista, suksista, sauvoista, pyssyistä ja ahkioista syntyy korkea röykkiö.

Kyläläiset tulevat juttusille. Ovatko herrat metsänhoitajia vai maanmittareita? Vai sittenkin liikemiehiä?

Yksi tulijoista kertoo matkan tarkoituksen: he ovat lomalla. Rovaniemi on pieni välipysäkki. Yövyttyään ja hankittuaan eväät he jatkaisivat kauas pohjoiseen, aina Jäämerelle asti.

Paikalliset kävelevät pois päätään puistellen ja mutisevat mennessään. Hulluja ulkomaalaisia!

Kolme tulijoista on Tanskasta.

He ovat lukeneet Jack Londonin kirjoja erämaasta ja päättäneet lähteä katsomaan, miltä pohjoisen napapiirin takana näyttää.

Neljäs mies on parikymppinen suomalainen.

Gunnar Stenfors on kasvanut keskiluokkaisessa, suomenruotsalaisessa perheessä Helsingin Katajanokalla ja käynyt kansakoulun jatkoksi neljä luokkaa oppikoulua, ennen kuin on päässyt 16-vuotiaana töihin maailmanlaajuiseen lennätinyhtiöön.

Paitsi retken kokoonkutsuja, hän on myös sen opas.

Siihen riittää, että osaa hiihtää ja ampua. Lappiin hänelläkään ei ole mitään siteitä.

Edellisenä syksynä hän on nähnyt Hufvudstadsbladetista pienen jutun. Siinä Lapin-setänä tunnettu Mauritz Waenerberg on kirjoitellut kuulumisia Thulen tilaltaan Kaamasesta, Inarin pohjoisreunalta.

Melkein siltä istumalta nuorukainen on päättänyt, minne lähtisi sydäntalven taituttua.

Lappiin! Niin pitkälle pohjoiseen kuin mannerta vain riittää.

Mukaansa Stenfors on houkutellut kolme kaveriaan, jotka työskentelevät saman lennätinyhtiön Tanskan-konttorissa.

Rovaniemellä miehet palkkaavat kaksi ajuria hevosineen kuljettamaan heidät Inariin.

Kun matkue pääsee ensimmäisen mäen päälle, kuskeja taitaa jo kaduttaa. Napapiirin ylityksen kunniaksi kyytiläiset peuhaavat lumessa ja ampuvat ilmaan niin että hevoset ovat vauhkoontua.

Monta yötä, majataloa, hevosenvaihtoa ja lumipyryä myöhemmin he nousevat ensi kertaa tunturiin.

Hetki on niin juhlava, että miehet haluavat välttämättä hiihtää Kaunispäältä Ivaloon.

Sieltä taival jatkuu hevosreessä kohti Kaamasta.

Thulen tilan vanha isäntä on kuollut sydäntalvella. Hänen poikansa Uno Waenerberg ottaa tulijat viikoksi kattonsa alle.

Isäntä järjestää vieraille myös pororaidon vanhaan kauppapaikkaan, joka on Jäämeren rannalla. Norjalaiset tuntevat sen Bugøyfjordina, suomalaiset Reisivuonona.

Sieltä seurue pääsee kalastusaluksen kyydissä Varanginvuonon yli Vesisaareen ja jatkaa matkustajalaivassa Norjan pohjoisrannikkoa Narvikiin. Junalla miehet matkustavat Ruotsin Lapin läpi Haaparannalle, hiihtävät jäätä pitkin rajan yli Tornioon ja palaavat rautateitse Helsinkiin.

Retki kestää neljä viikkoa.

Tanskalaisille se on tarpeeksi: he eivät palaa enää pohjoiseen.

Gunnar Stenforsille käy toisin.

Hänen Lapin-matkansa eivät ole lopussa vaan alussa.

Sirkan kyläläiset ovat kummissaan. Hiihtäjiä Levitunturin rinteillä!

Paikalliset ovat tottuneet käymään tunturissa asiasta, joko porojen perässä tai pyyntihommissa. Nyt sinne kapuaa suksineen joukko turisteja – aivan huvin vuoksi.

Tuleva matkailukaupunki on vielä syrjäinen ja pieni kylä, jonne ei aurata tietä Kittilän kirkolta.

Mutta hevosreessä Sirkkaan pääsee, ja maalis-huhtikuun taitteessa siellä pidetään yksi Suomen ensimmäisistä tunturihiihdon kursseista. Sen järjestää Suomen ruotsinkielinen hiihtoliitto (SFS).

Opettajina ovat insinööri Birger Schauman ja herra Gunnar Stenfors, jota ystävät kutsuvat Stenaksi.

Vähän aiemmin naiset ovat "keksineet" suomalaisen tunturihiihdon.

Rouva Runa Lindfors on vieraillut metsänhoitajamiehensä mukana Äkäslompolossa vuonna 1933, ihastunut maisemiin ja kutsunut seuraavaksi kevääksi naisia hiihtämään Ylläkselle.

Samoihin aikoihin voimistelunopettaja Kaarina Karin johtama naisseurue on löytänyt Pallastunturin.

Kun Suomen naisten liikuntakasvatusliitto on pitänyt Pallaksella ensimmäisen tunturihiihdon kurssinsa keväällä 1934, ohjelmaan on kuulunut muun muassa "luikertelua" eli mäenlaskua keppejä kiertäen.

Samana talvena Suomen ensimmäinen laskettelurinne on avattu Kauniaisiin, Bad Grankullan tuntumaan.

Kylpylä-asiakkaita ahkerampia laskijoita ovat olleet pääkaupunkiseudun hiihdonystävät, jotka ovat nousseet junaan ja tulleet mäkeen.

Yksi innokkaimmista on ollut Gunnar Stenfors.

Hän ymmärtää, että etelän nyppylöiden sijaan hiihdon tulevaisuus on Lapin tuntureilla. Siksi hän on osallistunut ensimmäiseen ohjaajakoulutukseen Enontekiöllä kevättalvella 1935.

Sieltä hän on jatkanut kuuden miehen seurueessa Äkäslompoloon, tutustunut kyläläisiin ja hiihtänyt muutamille Ylläksen tunturihuipuista.

Kesänkitunturilla porukka on joutunut lumimyrskyyn, jonka veroista kukaan heistä ei ole kokenut.

"Oikea inferno. Läheltä piti", Stenfors merkitsee päiväkirjaansa.

Siitä huolimatta – tai juuri sen vuoksi – Kesänki painuu syvälle Stenforsin mieleen.

Vappuna 1936 Lapin keväthangilta palaa Helsinkiin mies, joka on uuden edessä.

Puhelimen yleistyessä ura lennätinyhtiössä päättyy. Seuraavilla lumilla Stenfors lähtee oppiin Ruotsiin. Siellä tunturihiihtoa on harrastettu ahkerasti jo vuosikymmeniä.

Riksgränsen, Östersund, Åre, Storlien. Ainakin niissä Stenfors käy kahden vuoden aikana hiihtokursseilla. Opettajina ovat alppirinteitä kolunneet keskieurooppalaiset.

Matkoja maksavat ruotsinkielinen hiihtoliitto ja Suomen Matkailijayhdistys. Sen pääsihteeri Wolter Stenbäck on polkaissut pohjoisen matkailun vauhtiin Petsamossa ja kehittää nyt kiivaasti Tunturi-Lappia retkeilijöiden maaksi.

Siinä Gunnar Stenforsilla on tärkeä tehtävä: hänestä tulee Suomen ensimmäinen ammattimainen hiihdonopettaja.

Syöksyradalla on mittaa kolme ja puoli kilometriä. Maali on 800 metriä alempana kuin lähtö.

Kaiken lisäksi alkupää hohtaa peilijäässä.

Se siivittää kilpailijat hurjaan vauhtiin, ennen kuin rata laskeutuu metsään. Siellä se mutkittelee kapeana ja paikoin niin vähälumisena, että kannot törröttävät näkyvillä.

Kolme suomalaista alppihiihtäjää on matkustanut ensi kertaa maailmanmestaruuskisoihin ja tutkii arasti rinnettä Zakopanessa, Etelä-Puolassa. Tuostako pitäisi laskea?

Yksi heistä on Gunnar Stenfors.

Pari vuotta aiemmin hän on osallistunut SM-pujotteluun Sallatunturin rinteellä ja ottanut pronssia. Nyt ruotsinkielinen hiihtoliitto on ilmoittanut hänet MM-kisojen syöksylaskuun.

Valmistautuminen ei ole ollut tavallisimpia.

Edellisenä kesänä Stenfors on lähtenyt tienaamaan merille.

Yli kaksi kuukautta hän on seilannut suomalaisessa rahtilaivassa kohti Etelä-Amerikkaa, Argentiinaan asti. Perillä hän on pestautunut messipojaksi toiseen laivaan ja palannut sen miehistössä Suomeen vasta marraskuussa.

Sillä aikaa Karinivaan, Äkäsjoen varrelle, on valmistumassa Äkäslompolon ensimmäinen hiihtomaja.

Sen puuhamiehiä ovat Ylläksen maisemiin ja tunturihiihtoon hurahtaneet ruotsinkieliset, kuten metsänhoitajat Jarl Lindfors ja Torsten Rancken, Schaumanin veljekset ja Gunnar Stenfors.

Meriltä palattuaan Stena on leireillyt Karinivassa pari viikkoa. Tammikuu on mennyt kouluttaessa uusia hiihdonopettajia Lahdessa ja Helsingissä.

Niillä eväillä Stenfors lähtee 11. helmikuuta MM-kisojen syöksyradalle.

Suomen toinen edustaja, kilpa-autoilijana kunnostautunut Kalle Ebb on kaatunut, loukannut kätensä ja keskeyttänyt. Radan jyrkimmässä mutkassa moni osallistuja ajaa radalta ulos niin että "matalien kuusten latvat vain katkeilevat", Helsingin Sanomat raportoi.

Gunnar Stenfors laskee maaliin. Hän sijoittuu 34:nneksi – kilpailun hitaimpana mutta ehjänä.

Tulos jää aikakirjoihin suomalaisen alppihiihdon arvokisahistorian alkuna.

1947

Äkäslompolon kylän pohjoispuolella, Karinivan naapurissa, seisoo uusi maja.

Paikalliset ovat urakoineet sen pyöreistä hirsistä samaan kokoon kuin monet savottakämpät: 7x11 metriä. Katon alle mahtuu kaksi huonetta ja keittiö.

Kun sää on kirkas, pihalta näkee päätä kevyesti kääntäen viisi tunturinhuippua: Kukas, Lainio, Kesänki, Kellostapuli, Ylläs.

Onnellinen isäntä on ristinyt sen Fjällstuganiksi. Osa puhuu Stenan majasta.

Se on Äkäslompolon ensimmäinen "oikea", matkailijoille rakennettu majoitusliike.

Gunnar Stenfors on haaveillut omasta majasta kauan.

Kokenut Lapin-kävijä on nähnyt kymmeniä tuntureita Sallasta Petsamoon ja Kittilästä Inariin. Haltillekin hän on hiihtänyt kahdesti.

Silti hänestä tuntuu, että missään muualla maisema ei ole yhtä moni-ilmeinen kuin Ylläksellä.

On tuntureita, vaaroja ja jylhiä kuruja, mutta myös matalia maita, niittyjä ja jänkiä. On tunturikoivikoita ja helppokulkuisia ikimänniköitä, mutta myös vehreitä lehtoja, laajoja kuusikoita ja sopivasti vesistöjä.

Kuin Lappi pienoiskoossa, Gunnar Stenfors on ajatellut.

Sota on siirtänyt unelman toteuttamista.

Talvisotaansa Stenfors on käynyt Sallan rintamalla ruotsalaisten vapaaehtoisten tulkkina ja hiihdonopettajana.

Välirauhan aikana hän on työskennellyt ruotsalais-suomalaisen laivanvarustajan Gustaf Thordénin konttorissa Petsamossa ja hiihdonopettajana Kolilla, ennen kuin on lähtenyt vapaaehtoisena jatkosotaan.

Joulun alla 1941 hän on haavoittunut ja vapautettu maaliskuussa. Vielä samana keväänä hän on suunnannut tonttikaupoille Äkäslompoloon.

Stenfors on pysytellyt poikamiehenä nelikymppiseksi.

Maaliskuussa 1943 hän on vienyt vihille Britta Granbergin.

Morsian on tuttu pääkaupunkiseudun ruotsinkielisistä hiihtopiireistä. Neiti Granberg on käynyt Pallaksella naisten hiihtokursseilla ensi kertaa jo 1935.

Vaimo ymmärtää hyvin, mikä miestä vetää Lappiin, eikä ole vastustellut ajatusta matkailumajan rakentamisesta Ylläksen tunturijonon alle.

Perheeseen on syntynyt kaksi lasta, Gunn-Britt ja Tor-Björn eli Tobi. Yhteinen koti on löytynyt Helsingin Töölöstä, Eino Leinon kadulta.

Pelkästään hiihtämällä ei elätetä perhettä eikä rakenneta tunturitupaa.

Gunnar Stenfors työskentelee kirjanpitäjänä ja konttoristina. Iltaisin ja viikonloppuisin hän opettaa Sibeliuksen puistossa lapsiaan hiihtämään.

Mutta aina kun työstä on pitempään vapaata, Stena matkustaa Lappiin.

Äkäslompolo on yhä pikkukylä, jonne ei ole autolla ajettavaa tietä.

Tuvan rakennushirret ovat löytyneet melkein vierestä, samoin tarpeet kattopäreisiin. Mutta yhtä jos toista on pitänyt tuoda vaivalloisesti Kolarista, joko veneellä pitkin Äkäsjokea tai hevosen reessä.

Kyläläiset auttavat "Teenvorssia" sen minkä voivat.

He ovat mieltyneet ahkeraan ja huumorintajuiseen, piippua polttelevaan helsinkiläiseen, joka tuo Äkäslompoloon elämää ja maksukykyisiä turisteja.

Vuonna 1947 pelkästään ruotsinkielisen hiihtoliiton viidelle kurssille saapuu kaikkiaan 185 tunturihiihtäjää.

"Kylässä, jossa on normaalisti 85 asukasta, on ilmeisesti ylikansoitus", ruotsinkielinen Hufvudstadsbladet arvelee.

Osan kurssilaisistaan Stenfors majoittaa uuteen majaansa. Loput asuvat Karinivassa ja kylän taloissa, jotka ovat säästyneet Lapin sodan hävitykseltä.

Melkein jokainen talo Äkäslompolossa on jotenkin mukana matkailussa.

Ja tämä on vasta alkua, Stenfors lupailee kyläläisille.

Kun Äkäslompoloon saadaan ajokelpoinen tie, turisteja tulisi paljon enemmän. Stenfors puuhaa innolla kylään tietä, ensimmäistä hiihtohissiä ja kauppaa.

Hän kertoo kyläläisille myös kopillisesta hissistä, joka kuljettaisi matkailijat ylös tunturiin.

Keski- ja Etelä-Euroopassa näitä gondoleja on jo käytössä, eikä Stenfors epäile, etteikö sellainen tulisi vielä Ylläksellekin.

Sitä suunnitelmaa äkäslompololaiset katsovat vähän vinoon. Mukava mies tuo Teenvorssi, mutta kyllä sekin höpöjä puhuu!

1955

Kesäkuu alkaa kylmänä. Tuntureilla näkyy laajalti lunta, jota on ollut paljon. Joet tulvivat ankarasti.

Siitä huolimatta Stenforsin perhe saapuu Äkäslompoloon kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaina.

Se on ollut jokavuotisena tapana siitä lähtien, kun lapset ovat jaksaneet kävellä itse. Helsinkiin perhe palaisi vasta loppukesästä, koulujen alkaessa.

Konttoritöistä luovuttuaan Gunnar Stenfors on omistautunut aina vain enemmän matkailulle.

Hän on opastanut tunturiin tulijoita talvisin, keväisin, kesäisin ja syksyisin.

Kaikkein mieluiten hän vie heidät Kesängille.

Pehmeälinjainen, kaksilakinen tunturi on Stenan silmissä Suomen hienoin.

Turistiryhmien keulassa hän hiihtää Kesängin Pirunkuruun, piirtämään suksenjälkiä pehmeään lumeen. Siinäkin hän on edelläkävijä. Vuosikymmeniä myöhemmin Pirunkurusta tulee yksi vapaalaskijoiden suosikkipaikoista.

Syksyllä hän vie matkailijat ihastelemaan ruskaa, joka on Kesängin pohjoispuolella kauneimmillaan.

Kun Stenfors ei ole tunturissa, hän kiertää markkinoimassa Yllästä.

Hän näyttää suomalaisille ottamiaan värivalokuvia ja kaitafilmejä, kertoo tarinoita retkiltään ja neuvoo, miten ja milloin Lappiin kannattaa tulla.

Maaliskuussa 1953, 50-vuotispäivänään, hän on poseerannut majansa edessä täydellisessä lapinpuvussa.

Se on ollut kyläläisten lahja miehelle, joka on aloittanut Äkäslompolon elämässä uuden ajan.

Sanomalehdet kutsuvat Stenforsia tunturineuvokseksi. Kolarin kunta myöntää 50-vuotiaalle vielä juhlavamman tittelin: Yllästunturin sivakkaritarikunnan suurmestari. Suomen Latu on nimennyt hänet ikäsudeksi numerolla 2.

Silti uranuurtajan työ on vielä kesken.

Stenfors haluaa, että kesästä tulisi talven veroinen sesonki.

"Lappi kutsuu Äkäslompolon tunturikylään."

Niin Suomen matkatoimisto on markkinoinut toukokuussa 1955 kesämatkoja, jotka kestäisivät kymmenen päivää.

Ohjelma lupaa muun muassa vaellusta tunturissa, vene- ja kalaretkiä ja kuusi viikkoa keskiyön aurinkoa.

Gunnar Stenfors vastaa kymmenen päivän kesäretkistä oppaana ja majoittajana.

Kun perhe on saapunut majalleen 5. kesäkuuta, isäntä lähtee heti seuraavana aamuna tapaamaan kyläläisiä.

Hänellä on kanadalaisvalmisteinen kanootti. Sen hän vetää Äkäsjokeen ja lähtee melomaan kohti Äkäslompoloa. Samalla tulisi katsastettua paikkoja kesän retkille.

Stenforsin nähdään laskevan koskea, joka virtaa Äkäsjoen sillan alta.

Se on viimeinen havainto hänestä.

Etsinnät aloitetaan nopeasti.

Pitkäkosken alapuolelta löydetään reppu, lakki ja kanootin mela. Kadonnutta ei näy.

Seuraavana päivänä muuan kyläläinen kertoo nähneensä unen, jossa mies makaa rannalla, eikä joessa.

Sen perusteella etsintöjä laajennetaan jokivarresta vähän sivummas.

Sieltä kadonnut löytyy pian.

Jossain vaiheessa kanootti on kaatunut tulvivassa joessa. Stenfors on selvinnyt kylmästä vedestä rannalle ja kävellyt vähän matkaa, ennen kuin on saanut kohtalokkaan sydänkohtauksen.

Seuraavana kesänä hänen hiihtoystävänsä nousevat Kesängin huipulle.

Siellä he kiinnittävät kiviröykkiöön laatan tunturihiihtäjän ja luonnonystävän muistolle.

Lähteenä on käytetty Gunnar Stenforsin jälkeläisten hallussa olevaa aineistoa, Kansalliskirjaston digitaalista lehtiarkistoa sekä Äkäslompolon verkkosivustoa äkäslompolo.fi. Juttua varten on haastateltu myös Lapin matkailun historiaan perehtynyttä tietokirjailijaa Seppo J. Partasta.