Par­kis­sa pimeään asti

Aina keväisin oululaista Sakari Paussua, 31, polttelee kovasti päästä alamäkipyöräilemään. Kun kausi lopulta loppukeväästä alkaa, niin pitää melkein joka päivä mennä.

– Töiden jälkeen on mukava mennä vähän laskemaan, Paussu sanoo.

Yleensä Paussu odottelee innoissaan työpäivän aikana, että kohta pääsee. Kotiin tultuaan hän syö jotain, vaihtaa vaatteet ja lähtee. Monesti hän pyöräilee auringonlaskuun asti, ja kun tulee liian hämärää pyöräilyyn, hän saattaa jäädä muiden harrastajien kanssa hieman haravoimaan hyppyreitä ja muuten huoltamaan mäkeä.

Homma jatkuu niin kauan, että lumet tulevat, eli yleensä loka–marraskuulle.

– Yleensä siinä vaiheessa meinaa iskeä jo kisaväsymys, niin on hyväkin, että tulee pakollinen tauko, Paussu sanoo huvittuneena.

Haastatteluhetkellä Sakari Paussu on niin hyvissä ajoin paikalla Oulun Bike Parkissa työpäivän jälkeen, että kavereita ei vielä näy. Hän on pukenut kotona ylleen pyöräilyhousunsa, leopardikuvioiset housut. Niiden alla on polvisuojat. Hän pukee ylleen myös värikkään kypärän, ottaa pyörän irti peräkoukusta ja on valmiina laskemaan.

Alamäkipyöräilyssä monet kulkevat ylös hiihtohissillä, ja siksi harrastukseen tarkoitetut pyöräilyparkit yleensä perustetaankin hiihtokeskusten ympäristöön. Toki pyörän voi myös taluttaa ylös, mutta siinä voimia kuluu turhaan epäoleelliseen.

Paussu lähestyy ankkurihissiä, ottaa hissin tangosta kiinni ja asettaa ankkurin satulan taakse. Sitten hän istuu rennosti pyörän satulassa ja antaa hissin kuljettaa hänet mäen päälle.

Päästyään ylös Paussu hyppää pienestä hyppyristä ja alkaa sitten tarkasti laskea rataa pitkin alas. Sora ropisee, kun Paussu kaartaa kurvissa ja saapuu sitten toiseen hyppyriin.

– Tuuli on aika kova. Hyppyrissä tuntuu, että pyörä lähtee käsistä, Paussu sanoo.

Tuuli onkin alamäkipyöräilijän pahin vihollinen.

Ruskon rinteen reunalla kulkeva rata on niin sanottu Lite Bättre, joka sopii aloittelijoillekin, Paussu kertoo. Siinä ei voi vahingossa jäädä kahden hyppyrin väliin, jos vauhtia ei olekaan tarpeeksi.

Seuraavaksi Paussu siirtyy Jätekuilu-nimiseen mäkeen, joka kulkee puuston ja kasvien keskellä mäen toisella laidalla. Puut suojaavat tuulelta, joten lasku sujuu mukavammin. Tämä mäki tosin on haastavampi. Jyrkkä, kaksiosainen hyppyri on nimeltään Mörkö, mutta Paussu päihittää sen taitavasti.

Kolmas rata on nimeltään Margaret, joka mutkittelee ja kiemurtelee vielä hieman eri tavalla kuin Jätekuilu. Paussu on ollut talkoolaisena harrastelijana mukana rakentamassa molempia.

– Mukavintahan se on aina laskea itse tehtyjä mäkiä, Paussu kertoo.

Paussu ei yleensä koskaan sovi kavereiden kanssa etukäteen, että tänään mennään, vaan tuttuja pyörii melkein aina paikalla. Nytkin kavereita alkaa ilmaantua, kun Paussu on laskenut noin tunnin.

Yhden porukan kanssa Paussu harrastaa tiiviimmin, ja he tekevätkin jokavuotisen ruskaretken johonkin Suomen harrastuspaikoista. Retki suuntautui viimeksi Leville ja aiemmin Ylläkselle.

Vauhti on se, joka tässä hommassa viehättää. Saa nauttia pyöräilyn parhaista puolista, eli alamäestä.

Onko laji vaarallinen? No, ei kai.

– Tietenkään en suosittelisi lajia osteoporoosia sairastavalle, koska kaatuessa on jonkinlainen luunmurtumien riski.

Paussu ei ole vielä kertaakaan loukannut itseään pahasti, eikä hän tunne muitakaan, joille niin olisi käynyt. Joillakin kavereilla tosin on solisluu murtunut, sillä se ottaa ensimmäisenä osumaa, jos lentää pyörän selästä.

Paussu kertoo, että kokemattomalle laji näyttää hurjemmalta, kuin miltä se oikeasti harrastajasta tuntuu. Tilanne on vähän sama kuin laskuvarjohypyssäkin: moni pitää sitä extremeurheiluna, mutta ilmassa laskuvarjon varassa killuessa ja maisemia katsellessa olo on oikeastaan aika rauhallinen.

– Ei laskeminen ole pelkkää adrenaliinitärinää. Usein se on letkeää kikkailua tai sitten keskittynyttä oloa, jotta pääsee radan läpi. Puhutaan radasta tulevasta fiiliksestä, flow’sta. Toki jos jonkin uuden tempun tekee tai ajaa uudesta hyppyristä tai muuta päräyttävää, niin voi tulla adrenaliinipiikkikin.

Lähinnä laji vaatii siis sitä, että tykkää vauhdikkaasta tunteesta ja että on pyöräilytaitoinen. Jälkimmäinen taito löytyy melkein meiltä kaikilta. Toki, jos aikoo monimutkaisempia temppuja tehdä ja laskea kilpatasolla ja kovaa, tarvitaan lisää taitoa ja kuntoa.

Paussu vertaisi alamäkipyöräilyä myös lasketteluun: kuka tahansa voi laskea suksilla rinteessä, mutta kun aletaan laskea kovaa, vaaditaan enemmän taitoa.

– Alamäkipyöräillessä ei ole pakko päästää heikkopäänä, vaan voi edetä hitaammin tai pysähtyä, jos tuntuu hurjalta. Osalla radoista voi ajaa renkaat maassa kävelyvauhtia niin hitaasti, kuin pyörä vain pysyy pystyssä.

Entä miten Paussu päätyi lajin pariin? Hän on tykännyt jo lapsena ajaa maastopyörällä ja kikkailla hyppyreissä. Kerran hän näki urheiluliikkeessä hienon pyörän, joka paljastui alamäkipyöräksi. Kesätyörahoillaan puusepän apulaisen töistä Paussu osti itselleen pyörän. Pyöräliikkeen omistaja osasi vinkata alamäkipyöräilijöitä, joiden kanssa Paussu kävi harrastamassa aluksi Oulun Sankivaarassa muinaisen hiihtokeskuksen vanhassa rinteessä ja osallistui yhteisiin reissuihin.

Ja sille tielle hän sitten jäi.

– Jos nyt neuvoisin aloittelijaa, niin suosittelisin vuokraamaan pyörän ja mahdollisesti ottamaan vaikka jonkin aloittelijakurssin. Aika monella keskuksella on koulutettua henkilökuntaa aloittelijakurssin pitämiseen.

Ilta-auringon valo alkaa muuttua syvemmän keltaiseksi. Se on merkki lähestyvästä iltahämärästä. Kuinka ollakaan, Paussu jää vielä laskemaan.