Kul­ta­mail­le kar­ko­tet­tu

Loppukesä vuonna 1931.

Vaasassa ilmestyvän ruotsinkielisen Wasa-Postenin toimittaja on matkustanut Lappiin, laskeutunut autosta Laanilassa ja kävellyt itään, Luttojoen latvoille.

Sieltä hän löytää pienen hirsituvan ja hämmästyy.

Matalasta, sotkuisesta mörskästä astuu kullankaivaja, jonka elämä näyttää viskanneen aivan väärään paikkaan.

Mies on nuori ja siloposkinen. Hän keskustelee sujuvasti ruotsiksi ja suomeksi, tarpeen tullen myös saksaksi, englanniksi ja venäjäksi.

Kynttilänvalossa hän lukee ulkomaisia aikakauslehtiä ja tutkii Raamattuja, joita hänellä on neljällä eri kielellä. Hyllyllä on filosofisia teoksia vieri vieressä.

Eikä siinä vielä kaikki.

Toisin kuin kukaan muu tällä seudulla, nuorukainen omistaa kameran. Ottamiaan valokuvia hän kehittää pimeässä pirtissään. Vieras tiirailee negatiiveja valoa vasten ja hämmästyy aina vain lisää: miten taidokkaita!

Toimittaja on tavannut Max Peroniuksen.

Kullankaivajan, joka on myöhemmin julkaistavan jutun mukaan "ylioppilas, kotoisin hienosta perheestä ja asettunut asumaan kuin tiibetiläinen erakko, syrjään kaikesta".

Mutta miksi?

Kultalöydöt houkuttelivat Inarin kultamaille tuhatmäärin ihmisiä 1860-luvun lopulta lähtien.

Heitä saapui läheltä ja kaukaa: työläisiä, virkamiehiä, yrittäjiä, sijoittajia, onnenonkijoita. Kaikkia saattelivat toiveet rikastumisesta tai vähintään uudesta alusta.

Max Peronius (1907–1946) poikkesi massasta monella tapaa.

Hän ei tullut vapaaehtoisesti.

Hän oli syntynyt Pietarin liepeillä herraperheen nuorimmaksi. Isä oli jo kolmannessa polvessa inkerinsuomalaisten pappi, äiti tuli baltiansaksalaisesta kulttuurisuvusta.

Sortovuosina Vilhelm Peronius oli saanut tsaarin poliisit peräänsä saarnatessaan suomeksi luterilaista uskoa Laatokan rannoilla. Kun Venäjän vallankumous oli alkanut 1917, Peroniukset olivat ottaneet suunnan länteen ja perheenisä päätynyt kirkkoherraksi Luopioisiin, nykyiselle Pirkanmaalle.

Siellä kirkkoherran kuopukselle oli varattu luonteva urapolku: ensin ylioppilaaksi, sitten armeijaan, sen jälkeen yliopistoon lukemaan jumaluusoppia.

Valkolakkiin asti kaikki oli mennyt suunnitellusti, mutta seuraava askel oli ollut Max Peroniukselle liikaa.

Asepalvelus ei sopinut hänen arvoilleen. Niin sanoo hänen pojanpoikansa Antti Peronius.

– Max oli uskovainen pasifisti. Hän oli kyllä mennyt armeijaan mutta jättänyt sen pian kesken.

Siinä ajassa se on ollut poikkeuksellista – pienen pitäjän pappisperheessä luultavasti skandaali.

Siksi lähtö Lapin kultamaille oli vanhempien päätös eikä Max Peroniuksen, sukunsa jäämistöä tutkinut Antti Peronius kertoo.

– Musta lammas haluttiin vähäksi aikaa näkösuojaan.

Kun sattui vielä niin, että kymmenen vuotta vanhempi isoveli, vuori-insinööri Nikolai Peronius oli palkattu Laanilaan kultayhtiön palvelukseen, pikkuveli sai seurata perässä 1927.

Nikolai Peronius jatkoi Inarin kultamailta pian suureen maailmaan: ensin kansainvälisiin työtehtäviin Lontooseen, sitten Etelä-Afrikkaan.

Max Peroniuksen Lapin-komennuksesta tuli elinkautinen.

Laanila oli syntynyt kultakuumeesta paljon ennen kuin Saariselästä tuli matkailualue.

Suomenruotsalaisten pohattojen perustama Aktiebolaget Prospektor oli rakentanut 1900-luvun alussa Sodankylän Könkäältä tien Laanilaan. Valtatie 4 noudattaa yhä monin paikoin tätä 120 vuotta vanhaa linjausta.

Kun yhtiö oli ollut voimansa tunnossa, sillä oli ollut tieverkon ja kaluston lisäksi viidettäsataa valtausta, puolentoistasataa työntekijää, useita kymmeniä metrejä syviä kaivoskuiluja sekä suuri päämaja Laaniojan törmällä.

Rahaa oli mennyt paljon, kultaa löytynyt vähän.

Prospektorin ajauduttua vararikkoon sen tukikohdasta oli tullut Laanilan majatalo.

Max Peronius kaivoi ja kortteerasi Lutolla, joka ei ollut puroista niitä kultaisimpia.

Hän möyri auki hylättyjä monttuja ja lapioi uusia. Välillä hän kävi kokeilemassa pikkuista Palo-ojaa, jonka haarat laskevat Kaunispäältä, Urupäältä ja Palopäältä Luttoon.

Ahkeroinnista huolimatta tulos oli laiha.

– Päiväkirjojen mukaan kultaa löytyi aivan olemattoman vähän, Antti Peronius tietää.

Se ei ollut Max Peroniuksen ainoa murhe.

Pojanpojan mukaan nuori kullankaivaja poti koti-ikävää. Hän oli kirjeenvaihdossa isänsä kanssa siinäkin toivossa, että voisi palata etelään.

Paluupostissa tuli terveisiä ja kenties rahaakin, mutta ei kutsua takaisin kotiin.

Sen sijaan Max Peronius löysi uuden alun Laanilasta.

Liikemies Eemeli Virtanen oli hoitanut majataloa vaimonsa kanssa.

Kun isäntä oli kuollut äkillisesti 1930-luvun alussa, leski ja neljän lapsi äiti oli tukeutunut talonpidossa nuoreen kullankaivajaan, joka oli ehtinyt tulla tutuksi koko perheelle.

Vuoden 1931 lopulla Max Peronius hankki Inarin kunnan järjestämästä huutokaupasta oikeudet Laanilan majataloon kolmeksi seuraavaksi vuodeksi.

Pian häntä seitsemän vuotta vanhemmasta leskestä tuli Elina Peronius.

Laanilan majatalo jos mikä oli liikepaikalla.

Näkömatkan päässä tie nousi tunturiin. Tarunhohteinen Jäämerentie oli juuri valmistunut täyteen mittaansa: autolla saattoi ajaa Rovaniemeltä 531 kilometrin päähän Liinahamarin satamaan.

Petsamoon menijät ja sieltä tulijat kulkivat majatalon nurkalta, paitsi talvella, jolloin tietä Kaunispään ja Urupään sivuitse ei aurattu. 1930-luvun loppuun asti kymmenen kilometrin matka tunturin yli – Laanilan majatalosta Paljakaisen majataloon – oli kuljettava paksumman lumen aikaaan hevosella, porolla tai lumikiitäjällä.

Laanilan ohi oli vaikea mennä pysähtymättä, mistä majatalo tietysti hyötyi.

Elina Peronius huolehti kävijöille ruuat ja yösijat. Tarjottavasta ei ollut pulaa edes silloin, kun etelämpänä saattoi olla: inarilaiset olivat tottuneet hakemaan tullivapaasti Norjasta jauhonsa, sokerinsa ja kahvinsa.

Kullankaivajat olivat majatalon vakituisia vieraita, mutta yhä enemmän tuli myös matkailijoita.

Nuori isäntä alkoi palvella heitä.

Max Peroniusta voi sanoa Saariselän ensimmäiseksi safarioppaaksi.

Hän vei matkailijoita hiihtämään, poroajelulle, poroerotuksiin, saamelaiskyliin, rakotulille, revontuliretkille, kultavaltauksille ja metsästämään.

Työtä helpottivat kielitaito, sivistys ja ymmärrys siitä, mitä maailmassa oli milloinkin meneillään.

Laanilassakin hän luki monenkielisiä kirjoja ja lehtiä niin ahkerasti, että emäntä huomautteli jo asiasta.

Selvästi käytännöllisempänä Elina Peronius sai hoidella hevosen valjastamiset ja monet muut arkiset työt myös silloin, kun aviomies sattui olemaan kotona eikä kultapuroilla, tunturissa tai metsässä.

Maastossa Max Peronius selviytyi hyvin. Hän oli pitkäjalkainen ja hyväkuntoinen nuorukainen, joka oli oppinut yksinäisinä kullankaivajavuosinaan elämään luonnossa.

Oppaalla oli lisäksi harvinainen valtti: kamera ja taito käyttää sitä.

Helmikuussa 1936 ammuttiin neljä karhua yhdellä eräretkellä. Kullankaivajanakin kunnostautunut ivalolainen Nestori Pehkonen oli onnistunut löytämään asutun talvipesän ja "myynyt" sen saksalaiselle herraseurueelle.

Peronius välitti kaupan ja opasti vieraat pesälle. Kun karhuperhe oli sorkittu hereille ja noussut puolisokeana hangelle, se otettiin ajan tapojen mukaan hengiltä sen kummemmin säälimättä.

Safariopas kaatoi kontioista yhden ja kuvasi tapahtumat muistoksi vieraille. Kuvat päätyivät myös aikakauslehtiin ja saksalaisen Curt Strohmayerin kirjaan Im Zauber Suomis, vapaasti käännettynä "Suomen taikaa".

Valokuvaajana Max Peronius oli itseoppinut.

Antti Peronius ei ole varma, oliko hänen isoisällään kamera jo tämän tullessa parikymppisenä Lappiin, mutta se on mahdollista. Joka tapauksessa jäämistössä on kuvia Luton varrelta heti ensimmäisiltä vuosilta, 1930-luvun taitteesta.

Aluksi Max Peronius kuvasi lasilevylle, myöhemmin negatiiville.

Hän kehitti otoksensa itse. Se oli tarkkaa, huolellista käsityötä – ja kämppäoloissa aivan erityisesti.

Hän onnistui hyvin.

Kuvissa on paljon sävyjä, tunnelmaa, tilanteita ja myös aiheita. Ei vain kullankaivua, johon majatalon isäntäpari osallistui joka vuosi, vaan poronhoitoa, maisemia, liikennettä, matkailijoita ja paikallisia asukkaita niin Inarin puolelta kuin Sodankylän pohjoisimmista kylistä.

Niin, ja tietysti perhekuvia. Neljän Virtasen lapsen jatkoksi majataloon syntyi kolme Peroniusta, tytär ja kaksi poikaa.

Kuvat kantavat myös kulttuurihistoriaa.

Geologit, kansatieteilijät ja muut kulkevaiset olivat ikuistaneet seudun kullankaivajia ja saamelaisia jo vuosien ajan. Max Peroniuksesta tuli ensimmäinen valokuvaaja, joka asui seudulla vakituisesti vuosien ajan ja eli sen arkea.

Koti-ikävä katosi majatalossa nopeasti.

Kun Max Peronius kävi etelässä lähimpiensä hautajaisissa, hän palasi saman tien Laanilaan.

Vuonna 1937 viikkolehti Seura esitteli hänet elinkautisena: miehenä, "joka ei koskaan lähde pois Lapista".

Sota-aika toi saksalaiset.

Heistä tuli asiakkaita paitsi majataloon, myös Max Peroniukselle. Vuoristoarmeija kuljetti kieltä osaavaa opastaan kuvista päätellen aina Petsamossa ja Norjassa asti.

Kullasta ja saksalaisista tuli hänen lopullinen kohtalonsa.

Purnumukkalainen Aslak Peltovuoma oli nähnyt unessaan vuonna 1934, että Tankavaaran liepeillä on kultaa.

Lauttaojan esiintymän löydyttyä sitä alkoivat kaivaa ensin saamelaiset ja pian suomalaisetkin – ensimmäisten joukossa Max Peronius.

Majatalo jäi jälleen emännän hoitoon.

Kesällä 1943 venäläiset partisaanit hyökkäsivät Laanilaan. Kuin ihmeen kaupalla vaimo ja lapset selvisivät naarmuitta. Iskun sattuessa Max Peronius oli Tankavaaran valtauksellaan.

Siellä hän kaivoi silloinkin, kun sota oli jo kääntymässä Adolf Hitlerin tappioksi ja saksalaiset rakensivat Tankavaaraan järeitä puolustusasemiaan, Schutzwallia.

Kultaa löytyi mukavasti. Välit säilyivät aina ystävällisinä saksalaisiin, joista monista oli ehtinyt tulla Peroniusten perhetuttuja.

Partisaani-iskun jälkeen Elina Peronius alkoi suunnitella muuttoa. Hän osti syrjäisen maatilan Säräisniemeltä, nykyisestä Vaalan kunnasta.

Sijainti oli sopiva. Hänen silmissään Säräisniemi oli kyllin kaukana Neuvostoliitosta, jota Laanilassa oli opittu pelkäämään.

Heti Lapin sodan loputtua Max Peronius kiirehti takaisin töihin Tankavaaraan, Hopiaojalle.

Kultaa tuli aina vain paremmin, ja toisin kuin inflaation syömän markan, sen arvo oli taivaissa. Kilolla kultaa sai ison talon. Sen verran neljän miehen porukka nosti parissa päivässä, kun kultatuuri oli parhaimmillaan.

Tankavaara tarjosi kullankaivajille rikastumisen ohessa luontaisetuja.

Saksalaisilta oli jäänyt seudulle valtavat määrät säilykkeitä. Erityisesti Norjassa purkitettua kalaa riitti kyllästymiseen asti. Konjakkiakin löytyi Tankavaarasta satoja litroja. Se meni vähän hukkaan, koska raittius kuului Peroniusten perhearvoihin.

Jäi saksalaisilta muutakin: loputtomasti räjähteitä.

Niillekin oli käyttöä. Tankavaaran Hopiaojan kultaesiintymä oli iso ja rikas, mutta syvemmällä maassa kuin Lauttaojan. Kaivajat oppivat käsittelemään miinoja ja siivoamaan niillä maata pois kullan päältä.

Räjähdyksistä tuli jokapäiväisiä. Siksi kukaan ei kiinnittänyt kummempaa huomiota, kun Hopiaojan alajuoksulla, lähellä nykyistä Nelostietä, jymähti elokuun viimeisenä torstaina vuonna 1946.

Sinä päivänä Max Peronius kaivoi siellä yksin. Muu porukka oli samalla ojalla, vähän ylempänä.

Kun isäntä ei palannut illalla leiriin, häntä alettiin kaivata.

39-vuotias kullankaivaja löytyi kuolleena. Viime töikseen Max Peronius oli käsitellyt panssarimiinaa, joka oli ollut todennäköisesti ansoitettu.

Juttuun ja kuviin on antanut tietoja Max Peroniuksen pojanpojan Antti Peroniuksen lisäksi myös tietokirjailija Seppo J. Partanen, joka on perehtynyt Lapin matkailuun ja kultahistoriaan.

Muokattu 3. marraskuuta klo 8.30: Elina Peronius ei ostanut taloa nykyisen Vaalan Säräisniemeltä Lapin sodan jälkeen, vaan jo 1943.