Monet retkietikettiin liittyvät asiat ovat itsestään selviä: roskat viedään mukana pois, luonnonmarjoja ja -sieniä saa lähes aina poimia ja koirien on oltava hihnassa lähes aina lähes kaikkialla.
Ihan kaikkea ei sääntöihin voi kirjata, ja välillä erilaisista tulkinnoista syntyy kiistaa.
Loimme muutamia esimerkkitilanteita ja pyysimme Suomen Ladussa aikuisten ulkoiluasioista vastaavaa Susanne Blomqvistia pohtimaan niitä kanssamme.
– Kyllä metsään ääntä mahtuu, eikä huutamiselle mitään kieltoa ole. Sekä luonnon eläimet että kanssakulkijat on kuitenkin syytä ottaa huomioon, Blomqvist painottaa.
Jos huutaminen helpottaa huonoa oloa, se voi tehdä hyvääkin. Mutta jos on niin täynnä raivoa, että tekee mieli rikkoa rakenteita, repiä oksia tai paiskoa kiviä, apua kannattaa hakea muilla keinoin. Blomqvist muistuttaa, että raivonpuuskassakaan paikkojen rikkominen ei ole soveliasta. Riehuessaan voi syyllistyä ilkivaltaan tai luonnonsuojelurikkomukseen, ja ne ovat poliisiasioita.
– Luontoympäristö voi itsessäänkin rauhoittaa pahimman terän. Voi vaikka juosta tai marssia niin kauan, ettei jaksa enää kiukuttaa.
Esimerkiksi banaaninkuori kyllä maatuu, mutta ei kovin nopeasti. Blomqvist neuvoo, että parasta on viedä kaikki tuomansa jäte myös mennessään. Maatuvan jätteen voi hänen mukaansa tarvittaessa viedä kompostoivaan käymälään, jos sellainen matkan varrella on. Vähintään se täytyy piilottaa vaikkapa pieneen kuoppaan niin, ettei mitään jää esille.
Blomqvist korostaa, että hautaajan on oltava varma, että kyse on maatuvasta ja metsän asukkaille vaarattomasta tuotteesta. Kaikkea maatuvaakaan ei kuulu piilottaa: esimerkiksi pilalle sulanutta suklaata ei saa mennä hautaamaan, koska suklaa voi olla vaaraksi kätkön löytävälle koiralle.
Mitään metrimäärää eläimistä pidettävään etäisyyteen ei voi antaa. Blomqvist sanoo, ettei eläimiä saa edes kuvan takia häiritä, oli kyse sitten kuinka harvinaisesta, söpöstä tai eksoottisesta tapauksesta hyvänsä. Jos haluaa valokuvata villejä eläimiä, on syytä hankkia kameraan pitkät putket ja pohtia kuvauspaikka niin, ettei ole eläimille häiriöksi.
Suomessa suhtaudutaan alastomuuteen melko suvaitsevaisesti. Blomqvist korostaa hyvien tapojen mukaista käytöstä: julkisella paikalla taajama-alueen ulkopuolella voi kyllä vilvoitella tai pulahtaa uimaan ilkosillaan, jos tietää olevansa yksin.
– Mutta jos auringonottokalliolla on samaan aikaan viisi muuta perhettä, ei sinne kuulu mennä nakuilemaan.
Perusperiaate on, että mitään ylimääräisiä pesuaineita ei vesistöön kuulu päästää, ei hiustenpesussa eikä tiskaamisessa. Metsähallitus neuvoo retkietikettiohjeessaan, ettei suoraan vesistössä tai kaivon kannella saa tiskata tai peseytyä, vaan käytetty pesuvesi kuuluu imeyttää maahan riittävän kauas vesistöstä.
Myös Blomqvist korostaa, että vesistöjä pilaavien aineiden joutumista veteen on vältettävä viimeiseen asti. Pitkillä vaelluksilla yksittäinen pulahdus biohajoavalla sampoo hiuksissa voi houkuttaa, mutta silloinkin suositeltavaa on Blomqvistin mukaan huuhdella hiukset maan puolella esimerkiksi retkiastian avulla.
Blomqvistin mukaan puissa kiipeily on mukavaa puuhaa. Oleellista on, että puu ei saa millään tavalla vahingoittua, eli oksien on oltava riittävän tukevia. Oksien katkominen on puun vahingoittamista, ja siihen tarvitaan aina maanomistajan lupa. Jos näkee jonkun muun kiipeilevän välineiden kanssa, mallia ei saa mennä ottamaan – kyse saattaa olla luvallisesta kiipeämisestä esimerkiksi lintujen rengastusta varten.
Lintujen pesimäaikaan puihin kiipeämistä on syytä välttää tai kiipijän on vähintään varmistettava etukäteen, ettei tule häirinneeksi lintuperheitä.
Hyvä paikka on mahdollisimman sivussa esimerkiksi merkityistä reiteistä. Blomqvist neuvoo kaivamaan jätöksille kuopan – etukäteen, jos suinkin mahdollista – ja peittämään sen toimituksen jälkeen. Juuri tästä syystä puutarhalapio on retkeilijän perusvaruste lyhyilläkin retkillä.
Vessapaperia täytyy pitää mukana, sillä esimerkiksi sammalta ei saa repiä. Käytettyä paperia varten Blomqvist opastaa ottamaan mukaan vaikkapa minigrip-pussin. Jos metsäpalovaaraa ei ole, paperit voi myös polttaa.
– Lojumaan niitä ei jätetä.
Blomqvist huomauttaa, että niin ihmiset kuin eläimetkin haluavat yleensä kuunnella luonnossa luonnon ääniä. Siksi muuta kuuntelevan on käytettävä kuulokkeita eikä laittaa musiikkia raikaamaan kaikkien kuultaville.
Nuotioita ei saa perustaa itse, vaan on hyödynnettävä olemassa olevia nuotiopaikkoja. Muulloin tulentekoon tarvitaan maanomistajan lupa.
Vaikka kulkijoita olisi kuinka, Blomqvist sanoo, että tulta ei missään olosuhteissa jätetä kytemään valvomatta. Jos arvelee jonkun muun kaipaavan tulta, asia on varmistettava kysymällä, ei olettamalla. Metsähallituskin muistuttaa, että maastopalon aiheuttaja voi joutua rangaistus- ja vahingonkorvausvastuuseen.
Jo järjestys- ja metsästyslaki määrittelevät, että pääsääntöisesti koiran on oltava kytkettynä kaikkialla paitsi omalla pihalla ja koirapuistoissa. Blomqvist arvelee, että laki on yksi kaikista eniten rikotuista. Hän painottaa, että kilttikin koira reagoi riittävän vahvaan ärsykkeeseen, eivätkä luonnon eläimet tai koiria pelkäävät ihmiset tiedä, milloin kyse on koirasta, joka ”ei tee mitään”.
Autiotuvissa yleinen ohjenuora on, että aikaisemmin tullut tekee tilaa myöhemmin tulevalle ja tilaa raivataan aina. Blomqvist ei kuitenkaan pidä inhimillisenä sitä, että ihmisiä alettaisiin kesken yöunien häätää pihalle, eli arkijärkeä on silti noudatettava.
– Viisasta on pitää teltta tai muu majoite aina mukana siltä varalta, että tupa on täynnä. On kohtuutonta potkia väkeä ulos keskellä yötä.
Olemassa olevia polkuja kuuluu käyttää siksi, että niillä maaston kuluminen siirretään tiettyihin paikkoihin. Kesällä uutisoitiin, että Kolin kansallispuistossa virallisilta reiteiltä poikenneet ihmiset olivat tuhonneet suojellun neidonkengän kasvupaikan.
Jälleen Blomqvist painottaa arkijärjen tärkeyttä, sillä toki esimerkiksi marjastajat ja sienestäjät kulkevat polkujen ulkopuolella. Mutta jos tietää olevansa luonnoltaan herkällä alueella, poluilla on pysyttävä tavallistakin visummin.
– Ja jos joitakin alueita on rajattu kokonaan pois käytöstä, sinne ei todellakaan mennä. Rajoitukselle on aina jokin syy.
Blomqvistin mielestä on ihanaa, että lasten kanssa mennään luontoon tutkimaan ja temmeltämään. Lapsille on kuitenkin tärkeää opettaa, että luonnossa ollaan vieraana ja siellä käyttäydytään kuin kylässä: kenenkään kotia ei rikota, ketään ei jahdata eikä mitään revitä. Esimerkiksi koppakuoriaisen mönkimistä voi ihailla sivusta seuraten ja sammalta tutkia suurennuslasilla, ei repimällä.
Porojen elämää ei saa häiritä, mutta jos poro päästää häiriintymättä lähelleen, Blomqvist ei näe estettä valokuvan nappaamiselle. Mitään patistelua tai kulkemisen estämistä tilanteeseen ei kuitenkaan saa liittyä.
Luita tai kalloja ei luonnosta saa ottaa, jos kyse on rauhoitetusta eläimestä. Blomqvistin mukaan tämä tarkoittaa käytännössä, että minkään myyrää tai hiirtä suuremman luita tai luurankoa ei saa ottaa. Poikkeus on hirvieläinten jättösarvet, jotka löytäjä saa pitää.
On totta, että kivikasoja ei saa mennä rakentamaan. Blomqvist korostaa, että myös niiden purkaminen kuuluu ammattilaisille. Kivikasa saattaa nimittäin olla ikivanha rajamerkki tai muinaisjäännös.
– Sovitaan siis, ettei kosketa kiviin. Ei rakenneta eikä pureta.
