"Itkin, itkin ja itkin vaan."
Näin purkautuvat tunteet sosiaalisessa mediassa, kun maailman paras, rakas lemmikki on kuollut.
Lemmikin menetys ja sitä seuraava aaltoileva suru, kipeä kaipaus ja lohduton tyhjyys on monelle tuttua. Ikävä kalvaa, eikä karvakaverin tai muun rakkaan kotieläimen leluja, petiä, juomakuppia tai kuljetinta kestä enää nähdä.
Mutta saako lemmikkiä tosissaan surra vai onko se kiellettyä?
Diakonia-ammattikorkeakoulun opiskelijat Henna Tyni ja Viivi Välijärvi perustivat Ouluun kokeiluna vertaisryhmän lemmikkinsä menettäneille ja tekevät menetyksen kokemuksesta opinnäytetyönsä.
– Haluamme purkaa aiheeseen liittyvää stigmaa, Tyni kertoo.
– Eläinten rooli on muuttunut yhteiskunnassa paljon viime vuosina. Lemmikin kuolemaa tai lemmikistä luopumista seuraava suru ehkä tunnistetaan paremmin, mutta se on edelleen vähän tabu.
Tynillä ja Välijärvellä on molemmilla melko tuore omakohtainen kokemus lemmikistä luopumisesta, mutta ei kuoleman kautta. Heidän koirilleen etsittiin muuttuneissa elämäntilanteissa uudet kodit.
– Sekin oli jo tosi raskasta. Pintaan nousi vanhojakin menetyksiä ja vaikeita tunteita. Onneksi saimme toisistamme vertaistukea. Löysimme myös Facebookista suljetun ryhmän, missä ihmiset jakoivat omia menetyksen kokemuksiaan.
Vähättely voi johtaa surun peittelyyn
Kansainvälisissä tutkimuksissa Tyni ja Välijärvi törmäsivät usein termiin disenfranchised grief. Sillä tarkoitetaan sosiaalisesti epäoikeutettua tai kiellettyä surua.
– Yhteiskunnan sosiaaliset normit eivät välttämättä tunnista lemmikin menetyksestä johtuvaa surua, Tyni toteaa.
Ystävät, työkaverit tai muu perhekään ei välttämättä ymmärrä, kuinka merkityksellistä lemmikistä luopuminen voi henkilölle olla. Kun itku vaan jatkuu tai alkaa taas yhtäkkiä pienestäkin syystä, kanssaihmiset ehkä kokevat olonsa kiusaantuneeksi tai jopa tuomitsevat eläimen takia vuodatetut suolaiset kyyneleet.
Silloin surija joutuu ymmälleen ja kokee itsensä eristetyksi, koska hänen tunnekokemuksensa kuitenkin on vahva ja todellinen.
– Ymmärtämättömyys voi ilmetä vaikka niin, että joku vähättelee kokemustasi tai vertaa sitä ihmisen menetykseen, Välijärvi sanoo.
– Silloin voi alkaa peitellä surun tunteita, koska arastelee muiden reaktiota, että kohtaako joku sinut jotenkin epäkunnioittavasti tai kuulet loukkaavia sanoja.
Löytyy vähättelijöitä, joiden mielestä tällainen suru on aivan turhaa ja typerää.
Ihmisen suhde muunlajisiin on kuitenkin selvästi alkanut muuttua ja saada uudenlaisia sävyjä.
Suru voi olla syvempää kuin ihmisestä
Koiransa menettäneiden saama sosiaalinen tuki ja selviytymiskeinot surussa kiinnostivat Jasmin Vesteristä, joka tekipro gradu -tutkielman Koiran kuolema surukokemuksena Itä-Suomen yliopistossa vuonna 2020.
Vaikka katse oli rajattu koiraan, havainnoilla on kosketuspintaa lemmikkeihin yleisemminkin.
Vesterisen mukaan koiran kuoleman suremista pidetään yhteiskunnallisella tasolla vähäpätöisempänä suruna kuin ihmisen kuolemaa. Useat hänen haastattelemistaan henkilöistä olivat kuitenkin kokeneet koiransa kuoleman syvempänä suruna ja vaikeampana kuin vaikka oman vanhemman tai muun sukulaisen menetyksen.
Koiraan muodostunut mutkaton, ristiriidaton ja molemminpuolisen kiintymyksen täyttämä suhde voi erota suuresti ihmissuhteista, joihin voi liittyä ristiriitoja, Vesterinen selittää.
Jo uuden kodin etsiminen voi olla musertava kokemus
Oulussa kokoontuneen vertaisryhmän vetäjät Henna Tyni ja Viivi Välijärvi analysoivat myös omia luopumisen tunteitaan.
– Koiralleni tuli vaikeita haasteita asuinympäristössäni, eikä minulla ollut mahdollisuutta muuttaa. Jouduin etsimään koiralle uuden kodin. Se oli tosi musertava kokemus. Siitä tuli huonommuuden tunne, syyllisyys, häpeä ja katumus, Tyni kertoo.
– Oli hyvin erilainen kokemus, kun toinen koirani menehtyi vanhana. Silloin olin ehtinyt varautua tilanteeseen. Siitä sai helpotustakin, kun vanha koira pääsi pois eikä sen tarvinnut enää kärsiä.
Viivi Välijärvi joutui elämäntilanteensa radikaalisti muututtua antamaan 3-vuotiaan koiransa pois, koska sille kehittyi voimakas eroahdistus. Koira stressasi, kun se joutui olemaan yksin kotona.
– Oli se ihan hirveä paikka. Koirani oli semmoinen äidin poika, jonka olin ihan pennusta asti kasvattanut, Välijärvi sanoo.
– Koin syyllisyyttä, häpeää ja kauheaa epävarmuutta, että teenkö nyt oikein, ja eikö tätä jotenkin muuten voisi ratkaista. Toisaalta nyt, kun aikaa on kulunut, voin tuntea jo hiukan helpotusta ja iloa koiran puolesta. Tiedän, että koirallani on koirakavereita ja ihana, toiminnantäyteinen elämä, jollaista minä en olisi pystynyt hänelle tarjoamaan.
