Vaih­to­eh­to Haltin vi­li­näl­le

Kokosimme Pohjoisen Polkujen parhaita aikaisempia ruskajuttuja. Tämä juttu on julkaistu alunperin 8. lokakuuta 2022.

Polku alkaa lupaavasti. Syyskuinen maisema on maalattu väripaletin räikeimmillä sävyillä.

Tunturikoivikko on imenyt itseensä niin syvää keltaista, ettei sen luulisi kuuluvan luontoon lainkaan. Mustikanvarvut loistavat punaisina, mutta häviävät kisan riekonmarjojen lehdille, jotka ovat niitäkin hehkuvampia. Ruska panee parastaan, eikä luvattua sadettakaan näy.

Euforiaa riittää viitisen minuuttia, minkä jälkeen katse on laskettava jalkoihin. Kulku-ura muuttuu suojuotin yli kulkevaksi mönkijän renkaiden kurajäljeksi.

Eeva Korjamo hyppelee vaellussauvojen avulla mättäältä toiselle suon vetisimmät lämpäreet vältellen. Perässä tallustaa toimittaja Maija Arosuo.

Kenkien vedenpitävyys testataan parin päivän rankkasateiden kyllästämässä maastossa. Toisen kulkijan kenkäpari läpäisee testin, toisen ei. Suokin hehkuu kauniisti, mutta näkyä ei hyppyjen välissä ehdi arvostamaan. Oman reitin valinnut kulkija ei kuitenkaan valita.

Miksi Ropille, kun vieressä on Halti?

Kun Korjamo kertoo lähtevänsä Käsivarteen retkeilemään, on oletuskohde Halti. Syykin on selvä: Suomen korkeimmalla kohdalla vierailee vuosittain yli viisi tuhatta retkeilijää.

1 324 metriä korkea kiintopiste ei kuitenkaan ole tunturin huippu, vaan ainoastaan Suomen puoleinen rajapyykki. Sinne vievä Kalottireitti on kivinen ja ennen kaikkea kansoitettu.

Haemme retkikohteeksi haastavan polveilevaa, hauskaa maastoa, josta löytyy rauhallinen 360-asteen näköalahuippu. Loppusyksystä tupien tuoma turva on lisäplussa.

Korkeustilastoista sijaluvulla 22 löytyy ensimmäinen Suomen suurtunturialueen ulkopuolinen huippu, Ropi. Se on malliltaan kavuttavan kartiomainen ja mököttää yksinään noin kuusikymmentä kilometriä Haltilta etelään.

Ropi, tai pohjoissaameksi Roahppi, on Käsivarren tuntematon helmi, jossa saa retkeillä ilman ihmismassoja. Sen kainalosta löytyy samanniminen autiotupa.

Edessä on reitinvalinta

Ropille ei merkittyjä reittejä kulje, mutta helpoiten perille pääsee Käsivarrentien varrella olevasta Iiton kylästä. Palsasuota esittelevän luontopolun parkkipaikalle sopii kymmenkunta autoa. Se ammottaa nyt tyhjyyttään, vaikka ruska-aika on parhaimmillaan.

Matkaa Iitosta Ropin huipulle tulee viitisentoista kilometriä. Vaikka polku helpottaa matkantekoa, kuluu siihen helposti päivä aikaa. Kaikki ei nimittäin ole aivan sitä, miltä kartassa näyttää.

Alkumatkan suon ylityksen jälkeen tunturikoivikko lepyttelee jälleen kulkijaa ja mönkijäura vie reippaasti eteenpäin. Kun Akkisjarven lävitse kulkeva kannas avaa järvimaiseman retkeilijän molemmille puolille, ovat märät kengät jo unohtuneet. Akkispahtan jyrkkä seinämä saattelee vaeltajaa oikeaan suuntaan, kunnes tulee reitinvalinnan aika.

Kartan mukaan Ropin autiotuvalle pääsee pahdalta polkua pitkin sekä suoraan suon yli että pohjoisen kautta muutaman kilometrin kiertäen. Tunturin rinteestä katsoen suo näyttää laajalta, ylitsepääsemättömältä ja Ropijoen halkomalta. Viime päivien sateet ovat antaneet joelle lisää vauhtia ja syvyyttä.

Suora polku on vain veteen piirretty viiva. Päätämme suunnata tuvalle omaa reittiämme oletettujen polkujen välistä.

Vaivalloisesti suon yli

Pudotamme korkeutta ja maasto käy vaivalloisemmaksi. Jokainen hyppy suomättäältä toiselle rinkka selässä vie veronsa. Tingimme muutaman kilometrin kierroksesta suon ympäri ehkä liikaakin, mikä kostautuu yhä raskaampana ja vetisempänä maastona.

Saavutamme äänestä päätellen joen uoman. Vettä ei näy, sillä jokivartta peittää läpitunkematon pajukko.

Taistelemme itsemme askel kerrallaan läpi sojottavien pusikoiden, jotka tuntuvat suojelevan virtaansa tunkeilijoilta. Riisumme housut ja etsimme joesta virtapaikan, jottemme uppoa suoperäiseen pohjamutaan. Vesi virtaa vuolaasti, mutta on onneksi vain reilun polven syvyistä.

Vastarannalla muistuu mieliin vanha totuus: joet ovat usein haaroittuneita. Painelemme läpi pusikkojen pikkuhousuissa ja Crocseissa, ja toden totta – seuraava, edellistä syvempi, joen haara on pian ylitettävänä.

Joen toisella puolella yhdymme jälleen polkuun, jota voi mieluummin kutsua puroksi. Ropin tupa lilluu edessämme Roabivuobmin, suuren suon suulla, jonne kulku on näillä säillä mahdollista vain pohjoisesta. Kuka keksi rakentaa autiotuvan tälle jumalan hylkäämälle paikalle?

Tunturi on kadonnut

Lämpimässä tuvassa vietetty yö, kuivat kamppeet ja ravittu ruumis antavat puhtia uuteen aamuun. Tänään on huippupäivä. Otan kartan ja kompassin ja lähden ulos paikantamaan muutaman kilometrin päässä olevaa lakea. Missä on Ropi, tuo valloitettava tunturin huippumme? Hävinnyt. Kerrassaan poissa.

Sumu peittää ympäröivät tunturit ja tuntuu kuin istuisimme pesuammeen pohjalla höyrysaunassa. Lähdemme kuitenkin kulkemaan koilliseen kohti Ropia. Kone lähtee käyntiin yskähdellen, sillä kuljemme jatkuvasti ylämäkeen pehmeässä sammalvarvikossa.

Tunturikoivikot ja avosuo jäävät taakse ja avotunturi avartaa mielen. Maasto on silti muodoltaan kaikkea muuta kuin tasaista. Kivikkoja, rinnesoita ja pajukkoja riittää kuljettaviksi tällekin päivälle.

Taivaan verho ei aukene. Päätämme jatkaa eteenpäin, sillä tänään ei ole panoraamapäivä. Onneksemme meillä on aikaa. Ehkä Ropi näyttäisi meille kasvonsa paluumatkalla.

Pikatalvi tekee täysosuman

Kiertelemme muutaman päivän tuntureilla ja palaamme Mársoaivin huipun kautta kesyttämään Ropia. Aurinkoisena päivänä saamme kauempaa todisteita, että se todellakin on olemassa.  Sen seinämät ovat kuin viivoittimella piirretyn tasaiset ja laki näyttää sopivan haastavalta kivikolta. Näkymiä huipulta pitäisi riittää Norjan lumihuippuisille tuntureille asti.

Leiriydymme jättiläisen etelärinteelle ja päätämme huiputtaa sen pirteinä seuraavana aamuna. Tuuli tyyntyy yöksi, joten uskaltaudumme kosteista joen uomista telttoinemme avotunturille. Ropi vartioi yöuntamme ja aamu näyttää kirkkaalta. Pakkaamme päiväreppuihimme eväät, kamerat ja taukotakit ja lähdemme kohti huippua.

Joko olemme tehneet syntiä tai kohtalo on meille ivallinen, sillä rinteen puoliväliin kuljettuamme alkaa maahan leijua hiljalleen keveitä lumihiutaleita. Pian taivas vetäytyy tummanpuhuvaan pilviverhoon ja lumisade sakenee.

Jatkamme rinnettä ylös etsien ruohokaistaleita kivirykelmien väleissä.  Huipun merkkinä olevan kivikasalla istumme katselemaan lumipyryä eri suunnista. Samanlaista se on. Ja sitten, tarpeeksi ympäri pyörittyämme, lähdemme paluumatkalle.

Puikkelehdimme alas reittiä, jolla säästyisimme nilkkavammoilta lumisilla kivillä. Kohtalon oikusta alarinteessä taivas jälleen selkenee. Avautuva maisema on aivan erinäköinen kuin lähtiessä. Se ei johdu vain lumihunnusta, vaan olemme lähteneet huipulla pyöriessämme väärään suuntaan tai ajautuneet matkalla tunturin toiselle kupeelle.

Paikannamme itsemme järvien avulla ja suunnistamme takaisin teltalle. Rangaistukseksi väliin jää kuljettavaksi vielä yksi rinnesuo. Sää on jälleen upea ja Ropi nauraa takanamme. Ei, emme kiipeä uudestaan.