Autoja niin paljon, että parkkipaikkaa ei meinaa löytyä. Ihmisiä jokaisen polun mutkan takana. Tupa ja grillikatos, jossa omaa vuoroaan saa lähes jonottaa. Tätä voi Riisitunturin kansallispuisto tarjoilla retkeilijälle etenkin ruuhkaisimpina sesonkiaikoina.
Riisitunturi onkin komeiden maisemiensa ja helpon saavutettavuutensa takia noussut monen suosikkikohteeksi. Kansallispuistoon tehtiinkin vuonna 2023 yli 60 000 käyntiä.
Ylivoimaisesti suurin osa näistä käynneistä kohdistuu Riisitunturin huipun tuntumaan, Riisin rääpäsy ja rietas -päiväreiteille. Noin neljän kilometrin rääpäsy ja kymmenen kilometrin rietas ovat lähes kauttaaltaan sorastettuja, varustettu hyvillä retkeilypalveluilla ja vievät kulkijansa Riisitunturin näköalapaikkojen äärelle.
Ne kattavat kuitenkin vain murto-osan kansallispuistosta.
Tätä juttua varten lähdettiin ottamaan selvää, mitä on Riisitunturin takana. Sieltä löytyy upean erämaan halki kulkeva retkeilyreitti, joka tarjoilee mielenkiintoisia maisemia lähes joka mutkan takana.
Silti reitillä ei kulje juuri ketään. Kaiken nähdyn perusteella sitä on vaikea ymmärtää.
Eräretkeilyn tunnelmaa hyvin merkatulla reitillä
Helpoiten Riisitunturin takaisiin maastoihin tutustuu kansallispuiston halki kulkevalla 26 kilometrin mittaisella Riisitunturin reitillä, joka kulkee kansallispuiston lähtöpisteeltä Posion Kirintövaaraan.
Reitin voi kulkea kumpaankin suuntaan ja sen aikana kuljetaan niin Riisitunturin kansallispuiston, kuin Karitunturin soidensuojelualueen halki. Sen varrella on yksi autiotupa, yksi päivätupa ja 4 laavua.
Patikoinnin voi aloittaa kummasta suunnasta tahansa, mutta tässä jutussa se ajatellaan aloitettavaksi Riisitunturilta.
Tunnelmaltaan reitti on kuin poluksi kirjailtu rakkausruno menneiden vuosikymmenten eräretkeilyperinteille.
Riisitunturin taakse jäämisen jälkeen ei polulta löydä soran murentakaan, mutta juurakoita, havunneulasia märkiä painanteita senkin edestä.
Pitkospuut ovat puisia ja reitin ainoalla autiotuvalla harmaantunut puinen kyltti toivottaa tervetulleeksi tulille. Niitä ei sytytetä hienoon grillikatokseen, vaan harmaiden penkkien kiertämään kivikehään.
Taukopaikoilta puuttuvat koivuhalot siisteissä klapisäkeissä. Sen sijaan liiteristä löytyy pokasaha, kirves ja pitkää puutavaraa.
Reitillä ei muiden retkeilijöiden ääniä juuri kuule, mutta kapustarinnan piippausta ja kuukkelien kiljahduksia senkin edestä.
Erämaisuudestaan huolimatta polku on kuitenkin hyvin merkitty oransseilla maalimerkeillä, eikä merkinnässä ole katkoksia. Polkua on myös helppo seurata koko ajan, vaikka se toisinaan lähes katoaa sen ylle kaareutuvien mustikanvarpujen sekaan. Reitin kävely ei siis edellytä erinomaisia suunnistustaitoja, vaikka perus kartanlukutaito onkin hyvä olla olemassa.
Riisitunturin reitti sopiikin parhaiten paitsi erämaista luontoa hakeville tunnelmoijille myös retkeilijöille, jotka ovat kyllästyneet jo kaikkein helpoimpiin ja läpikolutuimpiin reitteihin, mutta eivät ole vielä valmiita siirtymään poluttomiin erämaihin.
Kauas avautuvat maisemat ja aarnimetsät ovat reitin parasta antia
Tunnelman lisäksi reitillä on paljon nähtävää.
Vaikka Riisitunturin laella voi olla ruuhkaista, on siltä eittämättä kauniit maisemat. Laskeuduttaessa laelta Uudellelammelle, jossa on reitin ensimmäinen laavu, alkaa ruuhka jo helpottaa. Matkalla ylitetään myös viehättävä Riisijoki.
Pari kilometriä Uudenlammen laavun jälkeen tulee yksi reitin kiinnostavimmista nähtävyyksistä, kun polku nousee Hevonharja-harjulle. Tämä jyrkkä harju todella muistuttaa hevosen harjaa, minkä voi todeta vilkaisemalla sitä harjun jälkeiseltä suolta. Harjun laelta aukeaa kauniit maisemat yli kansallispuiston kuusikoiden.
Hevonharjan jälkeen kuljetaan vielä hauskan avokallioalueen halki ja ohitetaan jopa pieni vesiputous ennen Liittolampien laavulle saapumista. Laavu sijaitsee aivan kauniin erämaalammen rannassa ja siitä aukeaa kaunis näköala.
Laavulle on Riisitunturilta noin 10 kilometrin matka, joten se sopii hyvin ensimmäiseksi yöpymispaikaksi. Ympäristössä on myös sopivia paikkoja teltan pystytykseen.
Liittolammilta matkaa jatketaan Koljatin laavulle. Heti lampien jälkeen ohitetaan taas vesiputous, jonka jälkeen reitti puikkelehtii halki komean kuusimetsän ja Kirkkotunturin lakisoiden. Hetki ennen Koljatin laavua kuljetaan pitkospuilla rinnesuon halki, josta avautuvaa maisemaa kannattaa pysähtyä ihailemaan.
Koljatti saattaa olla Suomen kauneimmalle paikalla pystytetty laavu. Näkymät aivan Koljatinlaen reunalta ylitse metsä-, suo ja järvimosaiikin ovat mieleenpainuvat. Jos laavulla ei malta yöpyä, kannattaa pitää ainakin lounastauko.
Laavun ainoa huono puoli on, että vettä on sen ympäristöstä vaikea löytää. Pitkoksilla ylitetyn rinnesuon laidasta löytyy kuitenkin lähde, josta saa erinomaista vettä. Lähteen koordinaatit ovat 66°11.914’, 28°21.587’.
Pian Koljatin laavun jälkeen reitti siirtyy Riisitunturin kansallispuistosta Karitunturin soidensuojelualueelle. Muutoksen näkee kuitenkin vain rajamerkistä, luonto säilyy yhtä koskemattomana.
Tällä reitinosuudella kiinnostavinta antia on Rytitunturin alue, jota ei nimestä huolimatta erota tunturiksi. Maasto on siellä muusta reitistä poiketen rakkakivikkoista. Polkua reunustavat paikoin jyhkeät männyt, joista voi erottaa leimakirveen vanhoja merkkejä. Puut ovat kuitenkin saaneet jäädä pystyyn – luonnon ja retkeilijöiden onneksi.
Etapin huipentaa nousu itse Karitunturiin, jonka rinteillä kannattaa jo vilkuilla takana aukeavaa maisemaa. Huipulta näköala on vielä komeampi ja sitä saa halutessaan ihailla päivätuvan ikkunasta.
Riisitunturin alueelle on ominaista hyvin korkealla vaaroilla ja tuntureilla sijaitsevat lähteet. Sellainen löytyy myös Karitunturin päivätuvan takaa, joten halutessaan tuvan pihapiiriin voi jäädä vaikka telttailemaan näköalapaikalle.
Hieno yöpymispaikka on myös kilometrin päässä alarinteessä sijaitseva Karitunturin Ahmatupa. Tämä autiotupa on vanhan liiton hirsikämppä, jossa tavoittaa tupatunnelmaa aidoimmillaan.
Tuvan ympäristön ikikuusikko sammalen peittämine maapuineen, solisevat purot ja pulppuavat lähteet ovat kuin suoraan muumien maailmasta.
Ahmatuvalta Kirintövaaraan on vielä reilu kuusi kilometriä. Sen saa taittaa niin ikään hienossa metsässä, vaikka suojelualue taas vaihtuukin Riisitunturin laajennus -nimiseksi. Matkalla voi vielä halutessaan pysähtyä Kuoppavaaran laavulla.
Erämaisuus ei ole vain ihanuutta
Patikointi Riisitunturin reitillä ei ole kuitenkaan pelkkää retkitunnelmointia ja kauniita maisemia.
Monet reitin pitkospuista ovat jo melko huonossa kunnossa ja niillä liikkuminen kysyy tarkkuutta. Reitillä on myös paikka paikoin hyvin märkiä osuuksia ja välillä saa tarpoa pohkeita myöten upottavassa mutavellissä.
Juttua varten tehdyn vaelluksen aikana Koljatin laavulla oli saha käyttökelvoton katkenneen terän takia ja Liittolampien laavulla taas kirveen varsi poikki. Kun puutavara on liitereissä pitkinä riukuina, hankaloittivat nämä tulien tekemistä merkittävästi.
Reitille onkin syytä varustautua niin, että kulkiessaan on omavarainen. Esimerkiksi oman sahan mukaan ottaminen voi olla järkevää, jos haluaa varmistua liiterien puutavaran käytettävyydestä kaikissa tilanteissa. Syyssateella illankähmässä laavulle saapuessa rikkinäinen saha on ankea kokemus.
Riisitunturin suunnasta tultaessa Liittolampien jälkeen siirrytään tosin kansallispuiston luontomatkailuvyöhykkeeltä syrjävyöhykkeelle. Siellä saa leiriytyä vapaasti ja tuletkin tehdä maasta löytyvistä kepeistä, risuista ja pienistä juurakoista, joten aivan huollon varassakaan ei omalla majoitteella ja erätaidoilla varustettu retkeilijä ole.
Reittiä vaivaa Suomen vaellusreittien perusongelma
Eräs Suomen vaellusreittien yleinen ongelma on riesana Riisitunturissakin.
Reitin kumpaankaan päähän ei pääse julkisilla kulkuneuvoilla. Myöskään autonsiirtopalvelua ei ole vähän kuljetulla reitillä tarjolla. Niinpä reitin yhteen suuntaan vaeltavan vaihtoehdoksi jääkin taksin käyttäminen.
Jos polun taittaa kaverin kanssa ja on mahdollisuus saapua kahdella autolla, voi ne ajaa reitin molempiin päihin. Maanteitse lähtö- ja päätepisteellä on etäisyyttä 28 kilometriä ja sen ajamiseen kuluu puoli tuntia. Urakka ei siis ole mahdoton.
Kolmas vaihtoehto on tehdä kuten tätä juttua tehtäessä ja vaeltaa reitti edestakaisin. Silloin aikaa kannattaa varata 3–5 päivää.
Käännöspisteenä voi käyttää esimerkiksi Ahmatupaa, jolloin retken lakikohdassa saa nauttia tupayöstä. Samalla tunnelma pysyy koko ajan erämaisena, kun ei käydä parkkipaikalla kääntymässä.
Edestakaisin vaellettaessa loppua voi muuttaa niin, että Riisitunturille palaa Riisin rietas -reittiä pitkin Soilun laavun ja Pikku Riisitunturin kautta. Silloin matka on vähän pidempi, mutta alkua ja loppua ei tarvitse taittaa samaa polkua myöten.
Lisäksi Pikku Riisitunturin laelta aukeaa vielä retken lopuksi hieno maisema ylitse koko sen erämaan, jossa on juuri saanut kulkea.
Kansallispuistojen vyöhykkeet
Pohjoisen Suomen kansallispuistot on tyypillisesti jaettu erilaisiin retkeilyvyöhykkeisiin, joissa pätevät hieman toisistaan poikkeavat säännöt.
Retkeily- ja luontomatkailuvyöhykkeellä on parhaat retkeilypalvelut, kuten merkityt ja kestävöidyt reitit sekä runsaasti taukopaikkoja. Kansallispuistojen kuuluisimmat nähtävyydet sijaitsevat yleensä myös tällä vyöhykkeellä.
Hyvien retkeilypalveluiden ja nähtävyyksien takia retkeily- ja luontomatkailuvyöhykkeelle tehdään suurin osa kansallispuiston käynneistä. Siksi liikkuminen ja oleskelu siellä on rajoitettua. Yleisesti leiriytyminen on sallittu vain olemassa olevien taukopaikkojen yhteydessä ja tulet saa tehdä vain valmiille tulipaikoille siihen tarkoitettua puuta käyttäen. Liikkumista suositellaan vain merkityillä reiteillä.
Syrjävyöhykkeellä taas palveluita on vähemmän tai ei ollenkaan. Merkityt reitit saattavat puuttua tai niitä on hyvin vähän. Vyöhykkeet ovat usein laajoja ja erämaisia. Liikkuminen niillä perustuu omatoimiseen eräretkeilyyn.
Palveluiden ja suosituimpien nähtävyyskohteiden puuttuessa kulkijoita on vähemmän, joten oleskelu ja toiminta voi olla hieman vapaampaa. Leiripaikan saa valita useimmiten vapaasti, mutta luontoa ei saa leiriytyessä vahingoittaa tai muuttaa. Joissakin kansallispuistoissa syrjävyöhykkeillä voi tehdä myös tulet maasta löytyvistä risuista, kepeistä ja pienistä juurakoista.
Rajoitusvyöhykkeellä liikkuminen on kielletty kokonaan tai osan aikaa vuodesta. Rajoitus voi myös sallia liikkumisen, mutta vain merkityllä reitillä. Tyypillisesti rajoituksen aiheuttaa esimerkiksi lintujen pesintä tai lajiston suojelu.
Eri kansallispuistoissa vyöhykejaot ja niiden säännöt poikkeavat jonkin verran toisistaan. Niinpä syrjävyöhykkeellä liikkuminen ei automaattisesti tarkoita esimerkiksi tulenteko-oikeutta. Helpoiten vyöhykejaon ja niitä koskevat säännöt löytyvät kansallispuistojen järjestyssäännöistä. Ne löytää luontoon.fi -sivustolta tai hakukoneesta kansallispuiston nimeä ja järjestyssääntöä etsimällä.
