Tämä erämaa on tunnettu vaikeakulkuisista rakkakivikoistaan ja kymmenistä järvistään.
Seikkailunhaluisen kanoottiretkeilijän unelmamaastoa siis!
Ajatus melontaretkestä tutkimusmatkailijoiden tai alkuperäiskansojen tapaan on kiehtonut jo kauan.
Minulle se tarkoittaa intiaanikanootilla kulkemista vesistöstä toiseen, melomista vastavirtaan pienissä latvavesissä ja kanootin uittamista sekä kantamista silloin, kun melominen ei onnistu.
Nykyään tällaisen retken voisi tehdä helpommin packraftilla, mutta avokanootissa kiehtoo ennen muuta sen tunnelma ja perinteikkyys. On kutkuttavaa ajatella, että jo tuhansia vuosia sitten kanootin keksineet alkuperäiskansat käyttivät sitä juuri samalla tavalla.
Yhtä kauan mielessäni on väikkynyt täydellinen kohde tällaiselle retkelle: Vätsäri. Se on erämaa, joka sijaitsee Näätämön maantien ja Inarijärven pohjoisosien välissä.
Viime elokuussa toteutimme retkihaaveen työkaverini ja ystäväni Annu Tuohiluodon kanssa.
Vätsärin erämaa
Vätsärin erämaa on 1573 neliökilometrin laajuinen alue, joka rajoittuu idässä Norjan ja Venäjän rajoihin, etelässä ja lännessä Inarijärveen ja pohjoisessa Sevettijärvi–Näätämö -maantiehen.
Vätsärin tavoittaa helpoimmin veneellä tai kanootilla Inarijärveltä. Erämaahan jalkaisin suuntaavaan kannattaa lähteä alueen itä- ja eteläosiin Kessin tieltä ja pohjoisosiin Sevettijärveltä tai Näätämöstä.
Laajat rakkakivikot ja lukemattomat järvet ja lammet ovat alueen luonnolle tyypillistä. Itäosia hallitsee Vätsärin puuton tunturiylänkö ja eteläosaa Inarijärven vuonot ja saaret. Luonnoltaan ja eläimistöltään Vätsäri on karu, joskin lintujen muuttoaikaan siellä voi tavata Jäämeren lajeja.
Retkeily Vätsärissä perustuu omatoimisuuteen, sillä palveluita on vähän. Alueella on kaksi virallista reittiä, lyhyt Nellimin uittorännin polku ja Piilolan Polun vaellusreitti, joka jatkuu Norjan puolella.
Autiotupia on viisi, joskin Sollomusjärven autiotupa jää juuri erämaan virallisen rajauksen ulkopuolelle. Rajapään autiotupa on avoinna vain kesäkuun alusta syyskuun loppuun.
Liikkuminen ja leiriytyminen on sallittua jokaisenoikeuksien mukaan. Tulet saa tehdä maasta löytyviä oksia ja keppejä käyttäen silloin, kun metsäpalovaroitus ei ole voimassa.
Veneteitä pitkin Vätsäriin – tai ainakin piti mennä
Venetiet ovat kuin maata pitkin rakennettuja leveitä tikapuita. Ne on tarkoitettu helpottamaan veneen tai kanootin siirtämistä vesistöstä toiseen.
Venetiet näkyvät Vätsärin kartoissa, mutta juuri muuta tietoa emme niistä löydä. Netin vanhat keskustelupalstat kertovat, että ainakin osa teistä on jo huonossa kunnossa.
Toivomme osan olevan myös käyttökelpoisia, sillä veneteitä on valitsemallamme reitillä paljon.
Aluksi reitti kulkee Sevettijärveltä Čolmašjuuhaa ylävirtaan, kunnes saavutamme Sollomuslompolon ja Sollomusjärven.
Niistä alkaa varsinainen järviylänkö, jossa järvet ovat suurempia ja maakaistaleet niiden välissä pienempiä. Siellä melominen helpottuu ja toivomme olevamme siellä retken toisena päivänä.
Kristallinkirkas Čolmašjuuha osoittautuu pian varsin hankalaksi melottavaksi. Jo ensimmäisten mutkien jälkeen joki madaltuu ja kanootti karahtaa pohjaan.
Suurimman osan ensimmäisistä kilometreistä vedämme kanoottia perässämme joessa kahlaten. Tasaisella hiekkapohjalla se on helppoa, mutta pienissä virtapaikoissa on toisin. Ne ovat todella matalia ja kivisiä, joten joudumme nostamaan ja heijaamaan kanoottia.
Jos tulimme hakemaan seikkailua ja tutkimusmatkan tunnelmaa, sitä todella saamme jo ensimmäisillä kilometreillä.
Saavuttaessamme ensimmäisen venetien petymme pahoin. Se on lähes koko matkalta umpilaho. Pienat ovat katkeilleet tai painuneet maan sisään ja kivien väliin. Kanootin vetäminen sillä olisi sama kuin kanootin vetäminen kivikossa.
Päätämme kantaa kanootin ja tavarat.
Toinen venetie tulee näkyviin lyhyen melonnan jälkeen ja saa meidät masentumaan entisestään.
Joki katoaa täysin rakkakivikkoon, mutta tie alkaa vasta kaukaa kivikon takaa. Niinpä kannamme tavaroitamme ja kanoottia liukkaassa ja terävässä lohkareikossa ennen venetielle pääsyä.
Kunnoltaan se on yhtä huono kuin edellinenkin. Kaiken lisäksi se on 800 metriä pitkä ja kulkee paikoin todellisessa louhikossa.
Taitamme matkan kolmesti: ensin viemme tavarat, sitten palaamme takaisin ja kannamme kanootin.
Tämän kaavan toistamme kymmeniä kertoja retken aikana, sillä kaikki venetiet ovat purkukuntoisia. Niistä ei ole melojalle juuri apua.
Enemmänkin ne ovat haitaksi.
Kanootin kantaminen jalkoja pienojen väliin tikaten käy parhaasta rytmiikkaharjoituksesta. Välillä koitamme astua pienoille, mutta usein ne katkeavat jalan alta aiheuttaen loukkaantumisriskin.
Retken loppupuolella aiheutuu todellinen vaaratilanne, kun yksi lahonnut parru katkeaa jalkani alla. Sen sisällä on ampiaispesä ja ampiainen pistää nilkkaani. Selviän lopulta yhdellä pistolla.
Vätsärissä melojan ei kannata laskea mitään veneteiden varaan, vaan paras tapa vesistöstä toiseen siirtymiseen on kantaminen.
Oikea kanootti, väärät kengät
Kannamme kanoottia vielä kolmannen venetien, mutta sen lopussa huomaan jalkojeni tärisevän jo holtittomasti.
Energiat ovat yksinkertaisesti loppu, olemme syöneet viimeksi päivällä. Olen myös pudonnut kerran jokeen kanoottia uittaessani ja kastellut vaatteeni.
Leiriydymme ja sytytämme nuotion.
Seuraavana aamuna aurinko saa mielialan nousuun.
Sään suhteen olemme onnekkaita, sillä muutamaa lyhyttä sadekuuroa lukuun ottamatta saamme nauttia jatkuvista yli 20 asteen lämpötiloista ja auringosta.
Pääsemme myös hetkellisesti eroon veneteistä. Varsinaista melonnan riemua emme silti koe, sillä joki on yhä niin kivinen, että melonta on usein mahdotonta.
Usein keskelle jokea jämähtänyt suuri lohkare estää etenemisen kokonaan. Silloin nostamme kanootin ensin kiven päälle ja sitten vedämme sen alas.
Kanootin pohja joutuu koville, mutta muovinen kanootti kestää hyvin. Olen tehnyt kölin alle ja kylkiin vahvikkeet Gorilla-teipistä. Ne suojaavat pahimmilta naarmuilta, vaikka osumia kanootti ottaa.
Uusin ja kiiltävälakkaisin kanootti kannattaakin jättää Vätsäriin lähtiessä kotiin.
Kenkävalintamme on sitä vastoin aivan väärä.
Olemme liikkeellä kumisaappailla ja Crocseilla. Crocsit toimivat leirissä ja kanootissa hyvin, mutta kumisaapas on virhe. Siitä huolehtii Vätsärin loputon louhikko.
Joessa kanoottia uittaessa voi vettä olla nilkkaan ja seuraavalla askelella vyötäisiin. Se saa saappaat täyttymään vedellä, jolloin niillä kävely muuttuu mahdottomaksi.
Päädymme tekemään koko viikon retken kymmenen euron Crocs-jäljitelmillä. Ne toimivat yllättävän hyvin.
Järviylänkö palkitsee kanootin kantajan
Viimein saavutamme Sollomuslompolon ja retkemme muuttuu.
Ensinnäkin melontataipaleet pidentyvät ja kantaminen vähenee. Samalla opimme kantamaan kanoottia kahdestaan hartioillamme nurinpäin käännettynä.
Alkuun kannoimme sitä kuin ostoskassia käsillämme riiputtaen, mikä väsytti meidät hetkessä. Uudella taktiikalla kantotaipaleet eivät tunnu edes raskailta.
Myös maisemat muuttuvat huikeiksi. Melomme halki kristallinkirkkaan Sollomusjärven ja rantaudumme pienelle hiekkarannalle sen pohjoiskärjessä. Täällä on järven mukaan nimetty autiotupa, yksi Vätsärin harvoista.
Iltapuhteeksi narraamme komeat ahvenet. Loikoillessamme Kurttejärven rannalla makuualustoilla iltanuotiota ja auringonlaskua katsellen, totean, että tämän lähemmäksi paratiisia en tule pääsemään.
En, koska pääsin itse paratiisiin.
Retkielämyksistä hienoimpia
Seuraavat kaksi päivää ovat yhdet hienoimmista, jotka olen saanut retkeilijänä kokea.
Reittimme kulkee Kurttejärvestä Paatsekotajärven ja Pahtareikäjärven kautta Tuulijärveen. Siellä vietetyn yön jälkeen jatkamme Pikku-Tuulijärveen.
Näiden päivien aikana lämpötila pysyttelee hellelukemissa jatkuvasti. Myös vedet ovat lämpiä ja pulahtelemme kanootista uimaan vähän väliä.
Lämpimät säät ja vedet eivät ole kuitenkaan yksin ilon asia. Pohjoisen kesän muutos alkaa näkyä. Paatsekotajärvellä ohitamme toinen toistaan upeampia hiekkarantoja, joiden päälle kurottelevat männyt tuovat mieleen Karibian saaret.
Kantomatka Pahtareikäjärveen on yksi retken rankimpia, kun 60 metrin matkalla nousua on 35 metriä 28 asteen lämpötilassa.
Pahtareikäjärvellä katselemme niin turkoosia ja kirkasta vettä, että sellaista en ole muualla Suomessa nähnyt. Piekana lehahtaa kiljuen lentoon järven itäpään kalliopahdalta ja kiertelee kanootin yllä.
Tuulijärveä reunustaa kilometrejä jatkuva hiekkaranta. Vesi on tässä osassa järveä matalaa ja hiekkapohja kimaltelee kanootin alla.
Poikkeamme pieneen lahteen ja katselemme, miten neljä haukea paistattelee päivää matalassa vedessä. Pikku-Tuulijärven pohjukasta löydämme idyllisen hiekkarannan, jonne perustamme leirimme.
Illalla sytytämme nuotion ja tuijotamme tunteja sen liekkejä ja tyyntyvää järvenselkää. Jossakin kauempana kuikka tulkitsee erämaan hiljaista säveltä ääniksi.
Vastakohtien viehätys saa palaamaan Vätsäriin
Paluureittimme kulkee Peten Harrijärven, Saarijärven ja Kantapääjärven kautta takaisin Sollomusjärveen.
Autolle palaamme samaa reittiä Čolmašjuuhaa ja veneteitä pitkin. Nyt kantotaipaleet menevät kuitenkin jo rutiinilla. Kierrämme venetiet, sillä kanootin kantaminen on helpompaa metsässä.
Viimeisen leirin perustamme samalle paikalle kuin retken ensimmäisen. Tunnelma on kuitenkin täysin toinen.
Väsymys on poissa ja rinnassa kuplii riemu yhden eräunelman toteuttamisesta.
Retkestä tuli lopulta sellainen, josta olimme haaveilleet. Ajoittain se koetteli fyysistä kestokykyä, mutta juuri rankat alkupäivät saivat kiireettömät hetket Vätsärin järvillä tuntumaan niin hyviltä.
Retkeilyn viehätys löytyykin usein juuri näistä vastakohdista ja yksinkertaisesta hetkessä elämisestä sekä hyvästä retkikaverista, joka löytää oikean vitsin hankalimpina hetkinä.
Nauttiessamme rommiryypyt onnistuneen retken kunniaksi teemme päätöksen. Vätsäriin aiomme vielä palata.
Ehkä kuitenkin hieman helpompaa reittiä.
Kulkeminen
Sevettijärveltä lähtemisen sijaan meloja pääsee Vätsäriin helpommin Inarijärven kautta. Erämaan eteläosiin voi suunnata Nellimistä, kun taas pohjoisosiin pääsee lähtemään Partakosta tai Nitsijärveltä, josta on yhteys Inarijärveen. Partakosta ja Nitsijärveltä lähdettäessä matkaa kannattaa jatkaa Suolisvuonon ja Suolisjärven kautta.
Sevettijärveltä lähdettäessä hyvä vaihtoehtoehto voi olla kanootin ja varusteiden kantaminen Semekurtan poroaidalta Sollomuslompoloon. Kantomatkaa kertyy kaksi kilometriä, mutta sillä välttää alun huonokuntoiset venetiet ja matalat joet.
Jos aikaa on vähän ja haluaa säästää erämaan ytimeen pääsyn vaivan, on Vätsäriin mahdollista päästä myös lento- tai venekuljetuksella, jota tarjoavat alueen yrittäjät.
Varusteet
Kumisaappaita parempi kenkävalinta Vätsäriin olisivat esimerkiksi polkujuoksulenkkarit, jotka pitävät hyvin kivillä ja kuivuvat nopeasti. Myös pitäväpohjainen neopreeninen melontakenkä tai pehmeäpohjainen vaelluskenkä ovat oivia vaihtoehtoja, joskaan niistä vesi ei pumppaudu polkujuoksukengän tavoin ulos, mikä voi altistaa rakoille.
Vaelluskengän kannattaa olla vuoriton, jotta se ei ime vettä ja muutu raskaaksi. Pehmeä pohja pitää kivillä kovaa paremmin. Leiriin on varattava kuivat vaihtokengät ja sukat.
Kylmällä säällä kahluuhousut tai -saappaat voivat olla hyvä varuste, sillä kanoottia uittaessa kastuu usein vyötäröä myöten. Jos housuissa on kiinteät huopapohjaiset kengät, on muistettava, että ne ovat kuivalla maalla hengenvaarallisen liukkaat.
Jos kahluuhousuja ei ole, kuorihousut tuovat suojaa ja lisälämmikettä. Väliaikaiset kahluusaappaat voi rakentaa vahvasta jätesäkistä ja kangaskuminauhasta.
Kanootin kantamisen vaivoilta säästyy, jos matkaan lähtee kevyellä packraftilla. Tällöin myös patikointitaipaleet voivat olla pidempiä.
Varusteet kannattaa suunnitella niin, että ne mahtuvat yhteen rinkkaan. Meillä oli aluksi mukana oma laatikko ruuille, mutta sen kantaminen oli kamalaa. Jätimme sen ensimmäiselle leiripaikalle piiloon viikoksi ja haimme pois lähtiessämme.
Ajankohta
Retkemme ajoittui elokuulle, jolloin monet joet ovat kuivimmillaan. Alkukesällä vettä olisi enemmän. Se voi helpottaa liikkumista joissakin kivisissä kohdissa.
Toisaalta vastavirtaan kuljettaessa koskien virtaus on voimakkaampaa, mikä aiheuttaa myös omat haasteensa uittamiseen.