Neljä konstia ve­sis­tön yli­tyk­seen

Miten joki ylitetään, jos siltaa ei ole? Retkeilyreitillä voi päästä soutamaan tai kiskomaan lauttaa. Kahluuvaijerit ovat 1990-luvun keksintö.

Vaikka harrastaisi ainoastaan patikointia, retkeillessä saa kosketusta myös vesistöihin. Usein tulee tarve hankkiutua veden toiselle puolelle.

Esimerkiksi Oulangan ja Hossan kansallispuistot tunnetaan pitkistä riippusilloista, joita pitkin astellaan kuohuvan kosken tai kapean rotkojärven yli. Joka paikkaan ei kuitenkaan ole mahdollista tai järkevää rakentaa siltaa.

Merkityillä retkeilyreiteillä ei joudu uimasille, vaan tarjolla on erilaisia lihasvoimin toimivia ylitysvälineitä. Kokosimme tähän juttuun, kuinka niitä käytetään, ja missä niitä on.

Keino 1: Soutuvene

Suomessa on useita retkeilyreittejä, joilla pitää tarttua airoihin. Eräs näistä paikoista on Oulangan kansallispuiston itäosassa sijaitseva Keroharjun reitti. Kun retkeilijä saapuu reitin pohjoispäähän, edessä odottaa 60 metriä leveä Niitselysjoki. Vastarannalle päästäkseen kulkijan on soudettava tai huovattava virran yli.

Ylitysveneitä on ainoastaan yksi, joten rantautumisen jälkeen toimitaan toisin kuin kesämökillä. Venettä ei saa vetää maalle.

– Veneen voi jättää huoletta ihan reilusti veteen kellumaan. Silloin se on helppo vetää köydestä vastarannalle, jos seuraava kulkija tulee sieltä suunnasta, ohjeistaa Metsähallituksen kenttämestari Marko Niemelä.

Toisin kuin jotkut retkeilijät ovat luulleet, köyteen ei kosketa ylityksen aikana. Se on Niitselysjoen veneessä vain sen vuoksi, että aluksen saa tarvittaessa kiskottua omalle puolelle jokea.

Keino 2: Venelossi

Joistakin retkeilyreittien ylitysveneistä puuttuvat airot. Tällöin puhutaan venelossista. Soutamisen sijaan venettä liikutellaan kiskomalla sitä joen yli pingotetusta vaijerista.

Venelossia pääsee käyttämään esimerkiksi Lemmenjoen kansallispuiston pitkällä retkeilyreitillä. Lemmenjoella on kaksi lossia, joista valitaan jompikumpi. Kummassakin paikassa retkeilijän on seisottava lossin kyydissä ylityksen aikana. Vaijeri on ollut pakko ripustaa korkealle, jotta se ei haittaisi Lemmenjoella liikennöiviä matkustajaveneitä.

Lyhyille miehille ja keskimittaisille naisille voi suositella Searitnivan ylityspaikkaa, jonka luona vaijeri roikkuu vähän matalammalla. Mikäli patikoi Lemmenjoen itäpuolta Härkäkosken ylityspaikalle asti, pääsee tosin näkemään jylhemmät rantamaisemat.

Jos on liikkeellä kaverin kanssa, rannalla olija voi hoitaa venelossin kelauksen kyydissä matkustavan puolesta.

Keino 3: Vetolautta

Ylitysvälineiden kolmas alalaji on vetolautta. Ketteräliikkeinen ponttoonialus vedetään omalle rannalle alanarusta ja vastarannalle ylänarusta.

Vetolauttaan voi tutustua useissa retkikohteissa Etelä-Suomessa ja Pohjois-Karjalassa. Lautalla matkustetaan esimerkiksi Nälmänjoen yli Patvinsuon kansallispuistossa, osana Patvin kierto -nimistä reittiä.

Kaikkein erikoisin ylitysvempele löytyy Merenkurkun saaristosta. Björkö–Panike-vaellusreitillä retkeilijä saa tästä kesästä alkaen itse käyttää aurinkosähköllä toimivaa lossivenettä. Lossin kyydissä siirrytään Långgrundin niemeltä Stora Segelsören saarelle.

12 kilometriä pitkä Björkö–Panike-retkeilyreitti avattiin vuosi sitten. Reitin päätteeksi meri ylitetään uudelleen, tällä kertaa maksullisella taksiveneellä.

Keino 4: Kahluuvaijeri

Merkitty retkeilyreitti saattaa Lapin erämaassa johdattaa matalahkolle joelle, jonka yli pitää kahlata. Jotta ylitys sujuisi turvallisesti, kulkija voi ottaa tukea vaijeriin kiinnitetystä köydestä.

63 kilometriä pitkän Kevon reitin varrella on kahluuvaijeri peräti neljässä paikassa. Ne lisättiin reitille 1980- ja 1990-lukujen taiteessa, kun retkeilijöiden määrä kasvoi ja maastossa alkoi liikkua muitakin kuin kokeneita eräkulkureita.

Jos ei ole ikinä lampsinut tunturijokien yli, kahlaamista on hyvä harjoitella vaijerin avulla. Kokeneillekin vaeltajille vaijeriköydestä on apua etenkin veden ollessa korkealla. Matalan veden aikaan sen hyödyllisyys on makuasia: jos mukana on kaksi vaellussauvaa, kahlaaminen saattaa tuntua jopa helpommalta sauvojen tuella.

Vaijeri on laitettu hyvään ylityspaikkaan, jossa ei ole tiedossa äkkisyviä kohtia. Joessa saattaa silti olla teräviä kiviä. Siksi veteen ei kannata astua paljain varpain, vaan jalassa pitää olla kengät tai vähintään sukat.

Kahlaajan on huomioitava seuraavat retkeilijät. Jos kaikki köydet ovat ylityksen jälkeen kulkeutuneet joen omalle puolelle, muutama niistä pitää siirtää vastarannalle, vaikka se tarkoittaa edestakaista kahluukertaa.

Varmista etukäteen välivuodenaikoina

Kaikki kahluuvaijerit, ylitysveneet ja -lossit ovat käytössä ainoastaan kesäkaudella. Ne viritellään paikoilleen jäiden sulettua ja kevättulvien laskettua, ja talveksi ne kerätään pois.

Tarkka aikataulu riippuu luonnosta, ei kalenterista. Esimerkiksi Oulangan Keroharjulla vene laitetaan Marko Niemelän mukaan talviteloille useimmiten lokakuun alkupuolella, kun sääennuste alkaa lupailla pakkasta tai isoja lumisateita.

Jos retkelle lähtee syyskuun jälkeen tai varhain keväällä, ylitysvälineiden tilan voi varmistaa retkikohteen nettisivulta tai kysymällä Metsähallituksen Luontopalveluiden asiakaspalvelusta. Mikäli lautat ja veneet eivät ole käytössä, kyseisillä retkeilyreiteillä voi toki liikkua muilta osin.

Kevon luonnonpuiston kanjonireitti on erikoistapaus. Se on avoinna joka vuosi vain 15.6.–15.10. Retkeilijöiden on lisäksi hyvä tietää, että Kevojoki on altis tulvimaan myös kesällä. Joki on kapea ja sillä on iso valuma-alue, joten sen virtaama muuttuu nopeasti, jos sataa runsaasti.

– Kanjonireitti joudutaan sulkemaan muutamaksi päiväksi miltei vuosittain, koska vesi on noussut liian korkealle. Samaan aikaan on kuitenkin mahdollista patikoida Kuivin tunturireitillä, jolla kahlataan vain Fiellujoen yli, kertoo Metsähallituksen kenttämestari Martti Kyrö.