Ra­kas­tet­tu luon­to­va­lo­ku­vaa­ja työs­ken­te­lee ai­nut­laa­tui­ses­sa bunk­ke­ris­sa.

Mestariluontokuvaaja Hannu Hautalan oikean etusormen pää palelee herkästi. Entisellä jauhelihalla on sellainen tapa.

Tämä Hannu Hautalan 80-vuotishaastattelu on julkaistu alun perin 12. toukokuuta 2021. Tänään Hautala täyttää 81 vuotta.

Onnettomuudessa olisi voinut käydä huonomminkin.

– Olin leikkaamassa ruohoa meidän pihalla. Leikkuriin tuli tukos. Kyllä mä tiesin, että ei siihen sormin pitäisi koskea, mutta mä, että jos sitä vähän nyppäisi.

Leikkurin terä alkoi pyöriä. Onneksi rauta ei yltänyt luuhun asti.

– Lääkäri sanoi, että ei tähän voi tikkejä laittaa. Annetaan luonnon hoitaa.

Tänään 80 vuotta täyttävän sormen tehtävänä on ollut liikahtaa ratkaisevalla hetkellä.

Nyt kuvaaminen on tauolla, josta voi tulla pitkä. Heikentyneet liikkumis- ja näkökyky rajoittavat. Hautala ja sormi ovat käyneet metsässä edelliset kerrat viime vuonna, italialaisten kuvaajien mukana kalasääski- ja karhukuvauskojuilla.

Kotioloihin keskittynyt Hautala on täystyöllistetty eikä hänellä ole ollut aikaa tai mielihalua tuskailla luopumista.

Verkkosivulla hannuhautala.fi esittely päättyy lainaukseen: "Kaikki aika minkä kuvaaja joutuu olemaan poissa luonnosta, on hukkaan heitettyä aikaa."

Ei se nyt siltä näytä. Haastattelua edeltävän päivän urakkana Kiestingintien bunkkerissa on ollut valita kuvat nimikkosäätiön ensi vuoden kalenteriin.

Diabetestä Hautala on sairastanut jo kolme vuosikymmentä. Pari vuotta sitten se löi kontalleen.

– Ajelin mettäautotiellä ja huomasin, että tuuli oli pyöritellyt jalkapallon kokoisia naavatötteröitä lumelle. Kun olin kuvannut ne, en jaksanutkaan nousta polviltani pystyyn. Kaaduin seljälleni. Mun piti kontata kymmenen metrin päähän autolle, ja siellä pääsin ylös.

Viime syksynä Hautala ei enää jaksanut kävellä raviradan ympäri. Nyt on saavutus käydä postilaatikkoa kauempana. Kuluneen talven aikana ilmestyivät öiset jalkasäryt, joihin tarvitaan kolmiolääkkeitä.

– Tuota yritän tuota helvetin vempelettä polkea, mutta hengästyn helposti. Autonasentajana sain jarruliinoista asbestia, ja keuhkoista on jo 40 prosenttia pois, Hautala sanoo ja viittaa crosstrainer-kuntoilulaitteeseensa.

Seitsemän vuotta sitten leikattiin eturauhassyöpä. Sairaus oli kolmisen vuotta hiljaa, kunnes tarvittiin sädehoitoa. Nyt menee hormonilääkettä ja pilleriä.

– Viimeisin on verenpaine. Huomasin tammikuulla päiväunien jälkeen, että piti haukkoa henkeä. Paineet olivat tuollaista 60 kautta 40. Samanlainen on tullut muutaman kerran uudestaan.

Tuonpuoleinen ei ole Hautalalle todellisuutta. Kirkkoon hän kuuluu, ja hän kunnioittaa niitä, jotka uskovat Jumalaan. Itsestään hän tietää, että se on sitten amalgaamipaikat pois ja loppu tuhkaksi.

– Mä oon nähnyt luonnon lainalaisuudet. Varpushaukka vie kuukkeliemon, ja kun poikaset jäävät ilman ruokaa, ne kuolevat nälkään.

– Isän veli oli 11 vuotta sängyssä halvaantuneena. Vain silmiä räpäyttämällä tai räpäyttämättä hän pystyi kommunikoimaan. Mikä on elämän tarkoitus, että sellaista Jumala pitää hengissä?

Hautala sanoo olevansa hyvin pitkälle fatalisti eli kohtalonuskoinen.

– Ei tämä tästä parane. Ihmiset sairastavat paljon pahempiakin tauteja kuin mä.

Elämän rajallisuudesta Hautala puhuu tasaisesti, mutta ääni värisee, kun hän kysyy, tietääkö haastattelija kirjan "Metsä meidän jälkeemme".

– Se pitäisi jokaisen lukea. Siinä on loppuun asti ajateltuja ajatuksia, Hautala sanoo.

Tuo neljän pohjoissuomalaisen journalistin teos sai vuoden 2019 Tieto-Finlandia-palkinnon.

Kuvat ja kirjat ovat Hautalalle rakkaimpia. Hyvän kuvan saaminen on tuottanut hänelle suurta tyydytystä.

Maan päällä on paratiisi nimeltä Kuusamon luonto. Hautalan työ on tuonut maailman verkkokalvolle etenkin koillismaalaista kuvastoa.

Pariskunta on asunut täällä yli puolet elämästään. Irma Hautalallakin täyttyy 80 tänä vuonna.

– Meillä oli Helsingissä 39 neliön kaksio. Siellä oli hyllyt kattoon asti täynnä. Nousi pian ajatus, että en halua asua Helsingissä koko elämää.

Syksyllä 1978 ruskan aikaan Hautalat ajoivat maailman parhaalla autolla, siis rättisitikalla, Kilpisjärven kautta Hammerfestiin. Pykeijan ja Näätämön kautta takaisinpäin.

Asunto piti löytää kävelymatkan etäisyydellä kirkonkylästä, Irman työpaikasta apteekissa. Aluksi Hannu Hautala kävi kaverinsa, maanmittausinsinööri Heikki Seppäsen kanssa etsimässä taloa pakkohuutokaupoista. Käytännöksi osoittautui, että velkojapankki huusi kohteet ja asukkaat saivat jatkaa niissä vuokralaisina.

Kiestingintien omakotitalossa, joka oli vuodelta 1956 ja jäänyt hieman keskeneräiseksi, asui Armas Kallungin leski Lotta Kallunki. Kaupat tehtiin nopeasti, ja jo marraskuussa 1978 uusi isäntä aloitti siinä remontin. Muuttokuorma tuotiin helmikuussa 1979.

Muitakin ammattiluontokuvaajia on asettunut Kuusamoon. Olli Lamminsaloa Hautala kiittelee siitä, että tämän työ on innostanut luontoharrastuneisuutta.

Karhujen kuvauksesta Hautala on huolissaan. Itse hän ei ole siihen innostunut, sillä häntä ovat kiinnostaneet aiheet, joita muut eivät kuvaa.

Toinen ajankohtainen aihe: Juhlavuoden omakuvapostimerkissä Hautala on Kitkajoen törmällä Pähkänänkallion kohdalla, mutta vastarannalla. Metsähallituksen Pähkänälle ajama liikkumisrajoitus on hänen mielestään typerä ajatus.

– Muuttohaukan pesintä ei mitenkään häiriinny, jos siellä ihminen käy. Aika keveillä perusteilla tehdään tällaiset päätökset. Vaikka sanon näin, kyllä mä Mettähallituksen kanssa oon välilöissä.

Bunkkeri on vuonna 1987 omakotitalon jatkoksi tehty iso huone. Siinä on tiiliseinät, paksu betonikatto ja palonkestävä ovi. Sisällöltään tila näyttää valokuvastudiolta, kirjastolta, arkistolta, korttimyymälältä ja toimistolta sen mukaan, minne katseen antaa pysähtyä.

Yhden metallisen arkistokaapissa laatikon keulassa paperilla on motto: "Viisas pitää yllä järjestyksen – nero hallitsee kaaoksen."

– Täällä on nyt kuvat ja kirjat. Kun musta aika jättää, säätiö jatkaa kuvien myymistä. Kirjat siirretään Kuusamon pääkirjastoon omaksi kokoelmaksi yleiseen käyttöön. Niissä on myös paljon japanilaisia valokuvakirjoja, joita mä oon kerännyt.

Hautala on suunnitellut paljon. Hän on myynyt moottorikelkan, auton peräkärryn ja kameroita.

– Testamenttia pitäisi miettiä, hän sanoo.

Muita perheenjäseniä ovat olleet vain karkeat saksanseisojat Hiski, Heta ja Alli, yksi vuorollaan. Ne oppivat kulkemaan metsässä vierellä.

– Irman kanssa tavattiin Helsingissä 1970-luvun alussa mun hyvän ystävän luona. Hän oli vähän puhemiehenä. Irman kanssa sovittiin alussa, että lapsia ei hankita. Molemmat oltiin jo yli kolmikymppisiä.

– Mä oon pohjalainen ja Irma on savolainen. Kyllähän niitä heimosotia välillä käydään. Savolaiset on vähän johtajia, mutta pohjalaiset on ittepäisiä.

Poikaikäisenä Töysässä Etelä-Pohjanmaalla Hannu Hautala saattoi mennä pyhäaamuna kolmen, neljän aikaan metsään ja tulla iltapäivällä takaisin. Vanhempien harmiksi hänen vaatteensa olivat retken jäljeltä sottaiset, kun hän antoi pyhävieraille käsipäivää.

– Mettässä kattelin ja kuuntelin lintuja, jopa rengastin. Mulla oli korkealla puissa muutamia istumalautoja. Porkkanoita söin siellä evääksi.

Joulupukki toi Allan Paulinin teoksen "Kameramme luonnon kätköillä", joka ilmestyi vuonna 1957. Kameraa pukki ei osannut tuoda, mutta Hannu Hautala osti sellaisen omilla puolukanpoimintarahoilla viidentoista ikäisenä.

Julkaistuja luontokuvateoksia on noin 60. Kova suosio alkoi vuoden 1984 värillisestä "Kuukkelin maasta", joka kertoi kuvaajan vuodesta Kuusamossa.

– Alalla oli markkinarakoa. Moni myös muisti mun kuvat esitelmistä, joita aloin pitää jo Helsingissä asuessa. Kun kuvasin seittemän vuotta kirjaa Suomen kololinnuista, pidin vuodessa jopa yli 80 esitelmää ympäri Suomen.

Hautalan ensimmäinen ammatti oli autonasentaja. Dieselmoottorin ääressä hän sai paineisen vesisuihkun silmään, niin että lasiainen halkesi eikä se korjautunut koskaan.

– Sain vuonna 1970 valtion valo- ja elokuvataiteen puolivuotisen apurahan kololintujen kuvausta varten. Vappuna nostin Seinäjoella asentajan haalarit naulaan. Sen jälkeen kuvailin ja tein vähän juttuja lehtiin. Kävin siihen aikaan jo Kuusamossakin.

Vuonna 1987 Hannu Hautala sai 15-vuotisen apurahan, ja sen turvin Irma Hautala irtisanoutui farmaseutin työstään ja tuli miehelleen töihin.

Vanha mestari on kuvannut ainoastaan filmille. Toistakymmentä vuotta sitten hän mietti kolme yötä, kunnes päätti, että ei rupea käyttämään digitekniikkaa.

– Kadehdin kyllä sitä, kuinka paljon mahdollisuuksia digikuvaus tarjoaa.

Syyskuussa Kuusamon Nature Photossa on monipäiväinen Hannu Hautala -juhlaseminaari. Tulossa on myös Docendon kustantama "Hannu Hautala – Legendan perintö" ja säätiön ja Siltalan yhdessä kustantama Sata parasta.

– Onhan se aika mahtava päätös vanhalle autonasentajalle, että ennen kuolemaa vielä kaksi kirjaa julkistetaan, Hautala sanoo.

Näin Hannu Hautala kertoo juhlavuodestaan Facebook-sivunsa videolla: