Presidentti oli tiukan paikan edessä. Pöydällä oli hallituksen lakialoite kahdeksan luonnonsuojelualueen perustamisesta.
Ne olisivat Suomen ensimmäiset luonnonsuojelulain nojalla muodostetut suojelualueet. Keskustelu kansallispuistojen perustamisesta oli kestänyt jo vuosia.
Elettiin vuotta 1928 ja valtiota johti Lauri Kristian Relander, Suomen toinen presidentti.
Relander päätti olla allekirjoittamatta, ja pöydättynä lakialoite raukesi. Jos hän olisi päättänyt toisin, olisi Suomen suosituin kansallispuisto jäänyt perustamatta.
Tämä on tarina siitä, miten Suomen sai ensimmäiset kansallispuistonsa.
Ruotsi ensimmäisenä Euroopassa
Maailman ensimmäinen kansallispuisto, Yellowstone, perustettiin Yhdysvalloissa vuonna 1872. Pohjoismaihin ajatuksen kansallispuistoista toi tutkimusmatkailija Adolf Erik Nordenskiöld muutamaa vuotta myöhemmin.
Euroopan ensimmäiset kansallispuistot perusti Ruotsi. Yhdeksän kansallispuistoa avattiin vuonna 1910, joukossa esimerkiksi Abisko Pohjois-Ruotsissa.
Suomessa kansallispuistojen tai luonnonsuojelualueiden perustaminen ei ollut samassa ajassa edennyt ja sivistyneistö koki tämän merkittäväksi epäkohdaksi. Suomi oli kuitenkin yhä osa Venäjää, ja valtakuntansa kasvavien ongelmien kanssa painiskeleva keisari Nikolai II ei ollut erityisen kiinnostunut luonnonsuojeluasioista.
Myös kansaa oli vaikeaa saada luonnonsuojeluaatteen taakse. 1900-luvun alussa Suomi oli yhä maaseutuvaltainen maa, jossa suurin osa kansasta oli suoraan riippuvaisia luonnosta. Kun päivät vietti maa- tai metsätöissä eikä varsinaisia lomia ollut, tuntui ajatus retkeilyä varten varatuista luontoalueista kaukaiselta.
Luontoon oli vaikeaa suhtautua myöskään suojelevasti, kun yksi väärään kohtaan sattunut hallayö saattoi syöstä perheen nälkäkurimukseen ja kuolemaan. Tavallisen tallaaja mielessä olivat ennemmin työväenliike, kansallisuusaate, naisasiainliike ja jopa raittiusliike.
Komitea sooloili ja esitti kolmea kansallispuistoa
Maantieteilijä Johan Evert Rosberg oli kuitenkin kuullut luontoaatteen kutsun ja ehdotti Oulangan kansallispuiston sekä luonnonsuojeluyhdistyksen perustamista jo 1800-luvun lopussa.
Vuodesta 1907 hän oli istunut suojametsäkomitean jäsenenä. Se oli saanut senaatilta tehtäväkseen muodostaa Lappiin niin sanotun suojametsän rajan, jonka pohjoispuolella hakkuita ei voisi metsän uudistumisen turvaamiseksi tehdä. Tämän lisäksi komissio teki kuitenkin jotain radikaalia.
Se ehdotti osana mietintöään, että Pohjois-Suomen maa- ja metsätaloudellisesti tuottamattomille valtionmaille voitaisiin perustaa kansallispuistoja. Puistoja ehdotettiin perustettavaksi kolme: Yksi Oulangan alueelle, toinen Pyhä- ja Luostotunturien ympäristöön ja kolmas, kaikkein suurin, Pallas- ja Ounastuntureille. Samalla komissio piirsi ehdotettujen puistojen rajat kartalle.
Ensimmäiseen maailmansotaan syöksyvän Euroopan kuohut ja venäläistämistoimet olivat kuitenkin halvaannuttaneet Suomen eduskunnan ja senaatin. Kansallispuistot saivat odottaa.
Professori lähetettiin kairaan
Vuonna 1925 Pallastuntureiden alue on yhä tiettömien taipaleiden takana. Junalla pääsi Rovaniemelle tai nykyisin Tornioon kuuluvaan Karunkiin. Sieltä matkaa saattoi jatkaa jonkin matkaa autolla, mutta loppumatka piti joka tapauksessa taittaa jalan, hevosella tai venekyydillä. Talvella perille pääsi porolla tai hiihtämällä.
Hotelleja tai muuta matkailuinfraa ei ollut. Kulkijan piti yöpyä omassa majoitteessaan tai kysyä kortteeria seudun taloista, joita oli harvassa.
Tässä maisemassa taittoi kesällä 1925 matkaa Kaarlo Linkola, Helsingin yliopiston kasvitieteen professori ja luontoaktivisti Pentti Linkolan tuleva isä. Hän oli päätynyt sinne Suomen ensimmäisen luonnonsuojelulain seurauksena.
Itsenäistymisen melskeissä Suomi oli läpikäynyt verisen sisällissodan ja säätänyt lait kahdeksan tunnin työpäivästä, tilattoman väestön mahdollisuudesta hankkia maata, vuosilomasta ja naimisissa olevien naisten oikeudesta käydä töissä ilman aviomiehen suostumusta.
Vuonna 1923 oli vuorossa luonnonsuojelulaki, joka mahdollisti kahdenlaisten suojelualueiden perustamiseen: Yleisten ja erityisten.
Yleinen luonnonsuojelualue tarkoitti tiukasti suojeltua ja erityisesti tieteellisiin tarkoituksiin perustettavaa luonnonpuistoa ja erityinen löyhemmin suojeltua ja nähtävyys- sekä matkailuarvoja sisältävää kansallispuistoa.
Sama perusjako on yhä voimassa, vaikka jotkin asiat ovat muuttuneet: Esimerkiksi metsätalous oli ennen sallittua kansallispuistoissa.
Kun suojelualueiden perustaminen oli nyt laissa, piti löytää enää sopivat alueet. Hallitus antoi tehtävän Metsähallitukselle, josta se delegoitiin Linkolalle. Tutustuminen Pallakselle oli osa kahden kuukauden kenttämatkaa potentiaalisiin suojelukohteisiin, joihin kuului myös Pyhätunturi ja Oulanka.
Linkolan mietintö rajua luettevaa
Linkolan suunnitelmaa voi pitää aikaansa nähden radikaalina: Pääpaino oli luonnonpuistojen perustamisessa. Siinä ehdotettiin myös karhun ja ilveksen suojelua sekä rajoituksia metsästykseen, poronhoitoon ja heinäniittyjen käyttöoikeuksiin.
Tällainen julkilausuttuna oli ennenkuulumatonta maassa, joka parhaallaan teollistumisen huumassa ja uskossa ihmisen ylivertaisuuteen patosi jokiaan ja ulotti metsähakkuita yhä kauemmas salomaille.
Vahvana eli myös ajatus, jonka mukaan ei ollut vain luvallista, vaan enemmin kansalaisvelvollisuus ottaa henki kaikilta ihmisen kanssa kilpailevilta ja haitalliseksi koetuilta eläimiltä. Tuollaiseksi eläimiksi luettiin kaikki pedot, mutta myös monet linnut ja kalastajien kanssa kilpaileva saimaannorppa, josta maksettiin yhä tapporahaa. Karhun suojelu oli siis jotakin aivan poikkeuksellista.
Pallakselle Linkola esitti tiukkaa suojelua. Sinne olisi on perustettava luonnonpuisto, jonka lähtökohtana oli ehdoton rauhoitus. Tämä tarkoitti, että poikkeuksia lukuun ottamatta kaikki ihmisen toiminta alueella olisi kiellettyä.
Tiettyjä poikkeuksia Linkola oli valmis sallimaan: Esimerkiksi kasveja sai yhä kerätä tieteellisiin tarkoituksiin ja maata viljellä puistonvartijoiden tarpeisiin. Paikkakuntalaisille sallittiin hyötyriistan metsästysoikeus joinakin vuosina, joskin rajoitetusti ja viranomaisten harkinnan mukaan. Luvattomasta metsästyksestä taas olisi seurannut totaalinen metsästyskielto.
Linkolan suhtautuminen metsästykseenkin oli hyvin luontolähtöistä ja ankaraa, sillä metsästystä pidetään niin tärkeänä osana pohjoisen elämää. Se on nykyäänkin paikkakuntalaisille sallittua tietyissä osissa pohjoisen kansallispuistoja. Myös Pallaksella.
Paikalliset eivät tästä innostuneet, ja kenties metsästystäkin enemmän kiukkua nostattivat poronhoitoon ja karjanpitoon liittyvät rajoitustoimet. Linkola halusi lopettaa porojen pidon Pallas- ja Ounastuntureilla kokonaan kesäaikana ja kieltää myös erotusaidat, lypsykaarteet ja luppopuiden oton suojelualueilla.
Porokysymykseen liittyi Linkolan ajattelussa myös selkeästi kolonialistisia piirteitä. Vaikka hän halusi rajoittaa porojen laidunnusta, ehdotti hän myös pienen porokarjan ja sitä hoitavien saamelaisten tuomista näytille, jotta yleisö voisi tutustua ”Lapin huomattavimpaan kansantieteelliseen ja taloudelliseen erikoisuuteen, lappalaisiin ja poroihin”.
Karjan laiduntamisen suojelualueella Linkola halusi lopettaa kokonaan. Tämä ja muut rajoitukset olivat ilmiselvästi jo nostattaneet paikalliset asukkaat vastarintaan, sillä Linkola toteaa raportissaan, että Pallastunturilla asukkaat ovat suojelualuehankkeen ilmitultua alkaneet kokea alueen merkityksen itselleen hyvin suureksi. “Näihin väitteisiin ei mielestäni tarvitse ainoassakaan tapauksessa kiinnittää pienintäkään huomiota”, kuittasi Linkola.
Perkeleen petosiittolat
Vaikka Linkolan esitys otti tuulta alleen hallituksessa, Pallaksen alueen asukkaat suhtautuivat tiukkaan suojeluun sekä metsästyksen, niiton ja laiduntamisen kieltoihin kuin myrkkyyn.
Kansallispuistojen eduista matkailussa ja turistien tuomista rahavirroista oli jo 1920-luvun puhuttu, mutta nyt Pallas- ja Ounastuntureille ehdotettiin tiukkaa ja erityisesti tiedettä palvelevaa suojelua. Niinpä koko hanke näyttäytyi paikallisille Helsingistä perustettavana petosiittolana, joka uhkasi viedä heiltä elämisen edellytykset.
Esitys herätti vastustusta myös maan itäosissa, kuten Oulangalla. Ihmiset pelkäsivät heille kuuluvien maiden joutuvan nyt suojelun varjolla valtion haltuun, sillä maan omistussuhteet olivat vielä epäselvät.
Korkein oikeuskin (KKO) kritisoi esitystä siitä, että Isojako oli yhä kesken Pohjois- ja Itä-Suomessa. Oli riski, että luonnonsuojelualueille olisi voinut päätyä yksityisille kuuluvia maita.
Kun vastustus kansalaisten keskuudessa oli näin voimakasta, niin miksi asia kuitenkin eteni hallituksen lakiesitykseksi saakka? Oma osuutensa oli varmasti Linkolan auktoriteetilla ja sillä, että hän kuittasi kansalaisten pelot vain luulotteluksi.
Asian käsittely alkoi hallituksessa vuonna 1927. Väinö Tannerin johtaman vähemmistöhallituksen kaikki jäsenet olivat SDP:n edustajia. Demareiden kannatus taas tuli ennen muuta kaupungeista ja työväestöltä, ei niinkään harvaan asutusta Pohjois-Suomesta. Asian edistäminen muutamista pohjan perukan soraäänistä huolimatta oli tälle hallituspohjalle melko helppoa. Etenkin, kuin luonnonsuojelu ylipäätään koettiin suureksi sivistyskysymykseksi.
Täysin toisenlainen tilanne oli maalaisliitolle, joka oli myös presidentti Relanderin puoluetausta. Suojeluasia, maiden menetykset ja maanviljelyn sekä karjanpidon rajoitukset osuivat juuri sen ydinkannattajakuntaan.
Siksi asian pöytääminen saattoi olla helppoa. Jäi lopulta yhden allekirjoituksen päähän, että Suomen ylivoimaisesti suosituin kansallispuisto ei olisi koskaan syntynyt.
“Ei luonnonsuojelun kannalta käytännön merkitystä”
Kun Linkolan raportin pohjalta tehty hallituksen lakiesitys kaatui, oli suojelualuehanke taas lähtöpisteessä. Tehty esitys oli saanut niin paljon kritiikkiä sekä kansalaisilta että myös eduskunnan sisältä, ettei siitä ollut uuden lähtokohdaksi.
Myös hallitus ja koko eduskunta oli vaihtunut kesän 1929 vaaleissa. Nyt valtaan oli tullut Kyösti Kallion johtama ja maalaisliittolaisten sekä ammattiministerien muodostama hallitus.
Sen verran polttavaksi suojelualueet kuitenkin koettiin, että tämäkin hallitus otti asian työlistalleen. Se nimitti maaliskuussa 1930 professori Kyösti Haatajan, kokoomuksen puheenjohtajan, johtaman komitean asiaa ratkaisemaan. Komitea pureutui maaoikeuskysymyksiin ja myös jalkautui käymään keskusteluja paikallisen väestön kanssa.
Jo komitean kokoonpanosta näki, että tieteellinen kysymys oli vaihtunut poliittiseksi kysymykseksi. Tieteilijä Linkola oli nyt vain rivijäsen ja hän oli saanut seurakseen kansanedustajat kokoomuksesta ja maalaisliitosta. Politisoituminen näkyi myös uuden komitean työssä.
Ehdotettu suojelualue pienenee 300 neliökilometrillä
Komitean lempilausahdus mieitinnössään olikin: “Ei luonnonsuojelun kannalta käytännön merkitystä”. Tämän lausahduksen siivittämänä monet Linkolan aiemmin tiukat ehdotukset kumottiin: Porojen ja muiden eläinten laiduntaminen suojelualueella sallittiin ja alueet, joiden haluttiin erityisesti säilyvän luonnontilaisena tuli aidata.
Poroaitoja ja lypsykaarteita sai rakentaa ja niihin ottaa puuta. Paikkakuntalaisten oikeudet alueen sisälle jääviin niittyihin jäivät voimaan ja puuta sai ottaa myös heinätöitä varten. Enontekiön puolen asukkaille sallittiin metsästys, kittiläläisillekin riekonpyynti.
Muutoksia tehtiin myös suojelualueen rajaukseen. Siinä missä Linkolan lähtökohtana oli erilaisten luontotyyppien edustavuus ja jatkuvuus, otti uusi komitea lähtökohdakseen ennen muuta oikeudet maankäyttöön ja elinkeinojen harjoittamiseen. Niinpä esimerkiksi monta niittypalstaa rajattiin kokonaan puiston ulkopuolelle.
Huomattavin muutos oli Ounasjokivarressa. Kun Linkolan suunnitelman mukaan suojelualue olisi rajautunut jokeen, siirrettiin rajaa nyt kilometri joesta länteen. Näiden muutosten seurauksena Linkolan ehdottama 800 neliökilometrin alue supistui 500 neliökilometriin.
Suurin muutos oli kuitenkin se, että Pallas-Ounastunturista ehdotettiin nyt muodostettavan tiukasti suojellun luonnonpuiston sijaan kansallispuisto. Se mahdollisti paremmat oikeudet paikallisille ja turistien tuomisen puistoon.
Lopullisesti asian kuitenkin ratkaisi luonto itse. Puiston sisälle ja valtiolle lunastettavaan Pallasjärven tilaan kuului näet komea metsä, johon komitea halusi mahdollisuuden tehdä tulevaisuudessa hakkuun. Koska kansallispuistossa tämä oli vuoden 1923 luonnonsuojelulain perusteella mahdollista, sopi se paremmin suojelualueen statukseksi.
Halu hakata metsää oli yksi syy, joka mahdollisti Suomen suosituimman kansallispuiston perustamisen.
Pallaksen luonnonpuisto olisi ollut hyvin erilainen
Haatajan komitean pohjalta tehty hallituksen lakiesitys hyväksyttiin lopulta eduskunnassa 1937 ja Pallas-Ounastunturin kansallispuisto perustettiin seuraavana vuonna. Mukana olivat myös Pyhätunturin, Heinäsaarten ja Stora Träskön kansallispuistot sekä Kutsan, Pisavaaran, Mallan, Pääskypahdan, Pumangin ja Hiisjärven luonnonpuistot.
Näin Suomen luonnonsuojelualueverkostosta tuli selkeästi tieteeseen painottavien luonnonpuistojen vetoinen, kun taas retkeily ja kansallispuistot jäivät vähemmistöön. Tämä ensimmäinen luonnonsuojelualueverkosto oli tosin lyhytikäinen, sillä 1944 päättyneen jatkosodan jälkeen Suomelle jäi vain Pallas-Ounastunturin ja Pyhätunturin kansallispuistot sekä Mallan ja Pisavaaran luonnonpuistot.
Jos presidentti Relander olisikin allekirjoittanut lain jo vuonna 1928 olisi syntynyt Pallas-Ounastunturin luonnonpuisto. Niinpä puistossa liikkuminen olisi todennäköisesti rajoitettu muutamalle merkitylle polulle ja palveluvarustuksen määrä olisi radikaalisti pienempi, puiston sisällä jopa olematon.
Kun Pallas-Ounastunturin suojelun muoto vaihdettiin kansallispuistoksi, alkoi turismi ja sitä varten perustettu infra kehittyä alueelle nopeasti. Suomen suosituin vaellusreitti Hetta-Pallas linjattiin 1934. Samoihin aikoihin tunturihiihtäjät löysivät Pallaksen talven. Muutamaa vuotta myöhemmin aukeni komea funkkishotelli tunturiin.
Tästä alkaen Pallastunturien alue on ollut kenties Suomen luontomatkailun kirkkain tähti ja eräänlainen kansallispuistojen lippulaiva. Metsähallituksen mukaan nykyiseen Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon tehdään vuodessa noin 500 000 käyntiä ja sen arvioidaan tuovan alueelle yli 80 miljoonaa euroa.
Samalla juuri kansallispuistosta ja sen elävälle luonnolle luomasta arvosta on kehittynyt Suomen suosituin luonnonsuojelubrändi, joista kunnat nykyään kilpailevat. Tässä mielessä kansallispuiston arvo suomalaiselle luonnonsuojelulle on mittaamaton.
Luonnonpuistossa tämä ei olisi ollut mahdollista.
