Tämä oli tur­ve­suo

Maisema yllättää.

Yli-Iin Latvasuota ei ensikatsomalta tunnistaisi entiseksi turvesuoksi.

Turveruukin tuotanto loppui vuonna 2015. Marraskuussa 2017 perustettiin ensimmäiset kokeet. Seitsemässä vuodessa luonto on ottanut omaansa takaisin.

Oppainamme ovat Luonnonvarakeskuksen erityisasiantuntija ja päättyneessä Turveporo-hankkeessa tutkijana toiminut Oili Tarvainen sekä erikoistutkija ja Systeemihiili-hankkeessa työskentelevä Aleksi Räsänen.

Meneillään olevassa hankkeessa kehitetään keinoa vertailla soiden erilaisia jatkokäyttötapoja ja tunnistaa kullekin alueelle parhaiten sopiva tapa tai niiden yhdistelmä.

Reuna on entistä auma-aluetta ja ympäristöään korkeammalla. Maa pukkaa timoteitä, jota on kylvetty porojen ravinnoksi. Puna-apilaakin on kylvetty, mutta sitä ei näy.

Paikalla on mukava kosteikko. Ilman jonkin matkan päähän rakennettua patoa vettä olisi vielä runsaammin. Luontainen kehitys on lähtenyt käyntiin.

Pehmeässä maassa näkyy poronjälkiä ja -kakkaa. Avarat, tuuliset ja kasvittomat pläntit ovat keskikesän räkkäaikaan varmasti niiden mieleen.

Kasvit ja eläimet palaavat

Oikeastaan porot eivät ole missään vaiheessa täältä tyystin kadonneetkaan.

Ennen turvetuotantoa Latvasuo oli porojen kesälaidunta.

Tupasvilla heiluu vienossa tuulessa. Kasvia tulisi alueelle luontaisestikin, mutta tutkimuksen myötä näin on käynyt vähän nopeammin.

Kukinnot nousevat jo, kun maassa on vielä lunta ja ne maistuvat poroille aikana, jolloin muu ravinto on niukkaa.

– Tupasvilla tykkää häiriöistä, joten se tulee nopeasti häirityille soille, Oili Tarvainen kertoo ja silmäilee ympärilleen.

– Aikaisemmin en ole nähnyt sitä näin hyvin kuin tänä vuonna.

Tämän tupsukkaan lisäksi Latvasuolle siirrettiin tutkimuksen nimissä kortetta ja raatetta. Luhtavilla tuli paikalle omin avuin. Osmankäämi näyttää yleistyneen, Tarvainen havainnoi.

Normaalisti suolle kuulumattomia rikkakasveja tulee aluksi, mutta niiden määrä taantuu ajan kuluessa.

Metristä pajua ja koivua puskee jo nyt, mäntyä tulisi aikanaan ylemmille alueille. Puuston ilmaantuminen reheville soille on ihan tavallista.

Vesilinnut tykkäävät kosteikosta ja Tarvainen kertoo, miten joutsenpari pesii suolla nytkin. Liekö lymyilemässä jossain ruovikossa, sillä paria ei näy. Ehkä kuuluu.

Oletettavasti myös sorsalintuja on, sillä ainakin niiden metsästäjien hylsyjä lojuu maassa.

Hitaasti, hitaasti

Tuhkaaminen edistää kasvittumista. Keskellä suota on parikymmenmetrinen sarka, joka alkuunsa tuhkattiin ja lannoitettiin ja johon kylvettiin puna-apilaa ja timoteitä. Sarka erottuu selvästi, sillä sen vihertyminen on alkanut ympäristöään nopeammin.

Latvasuo on lähteistä aluetta, joten Oili Tarvainen varoittaa vetisten alueiden nopeista syvyydenmuutoksista.

Kulkiessa kannattaa astua mieluummin nurmiturppaille kuin löllöön, jos ei halua juuttua kumpparistaan kiinni.

Maksasammal ja rahkasammal aloittelevat kasvuaan.

– Hirveän hitaasti tulevat. Eivät ole juuri silmin havaittavissa, Tarvainen huomioi.

Metsittäminen, vettäminen kosteikoksi, maatalous, tuuli- ja aurinkovoiman tuotanto.

Jatkokäyttötapoja on monia. Haasteensa tuo, että yksi tapa sopii yhdelle suolle, toinen toiselle, ja vielä samankin suon eri osat voivat soveltua erilaiseen jatkokäyttöön.

Vaikka tuotantokäytössä oleva turvesuo vaikuttaa päällisin puolin samalta ruskealta aakealta pellolta, se ei sitä kuitenkaan ole.

Siksi eri käyttömuotoja pystytään harvoin tutkimaan ja vertailemaan toisiinsa samoissa olosuhteissa.

Jatkokäyttöön vaikuttavat myös erilaiset turpeennostomenetelmät.

Menikö kaikki pieleen?

Eihän tässä näin pitänyt käydä.

Vesi on vallannut tutkimusaitaukset ja tarkkailun alla ollut suopohja on peittynyt kokonaan. Alkujaan puolitoista metriä leveät ojat ovat laajentuneet moninkertaisiksi.

Heinä–elokuun vaihteessa olisi kuivinta, muttei tarpeeksi kuivaa silloinkaan.

Aitaaminen pitää kasveja napsivat porot lohkojen ulkopuolella. Tällä oli aikomus vertailla, miten laidunnus vaikuttaa.

Viimeinen inventointi tehtiin vuonna 2019, mutta nyt kolme tutkimuslohkoa ja merkkikepit ovat enemmän vedessä kuin maalla.

Raate kasvaa ja kukkii märkyydessä iloisesti. Pitkulainen luhtavilla ja pyöreäpäisempi töppövilla viihtyvät sulassa sovussa.

Onko tutkimus epäonnistunut, jos vesi valtaa tutkimusalueet?

– Koe tuottaa sen, mitä tuottaa. Latvasuolla nähtiin, miten korkea vedenpinta vaikuttaa kasvustoihin. Se oli onneksi vain puolet kokeesta, Oili Tarvainen vastaa.

Metsitys kiinnostaa eniten

Yleensä turvetta on Suomen soilta nostettu niin pitkään, että sitä on jäänyt jäljelle noin 30 senttimetriä. Alla on kova kivennäismaa.

Kun tuotanto loppuu, pitää turvetuotantoyrittäjän tehdä omat toimenpiteensä. Sen jälkeen alue siirtyy maanomistajan kontolle. Omistajan päätettäväksi jää, valjastetaanko alue johonkin muuhun tuottavaan toimintaan vai annetaanko sen olla ja kasvittua.

– Yleensä maanomistajalla on taloudellinen intressi saada se tuottamaan jotain, Aleksi Räsänen sanoo.

Ilmastonmuutoksen hillinnän ja luonnon monimuotoisuuden kannalta parhaat toimet, kuten ennallistaminen ja kosteikoksi muuttaminen, ovat niitä vähemmän tuottoisia.

Nekin kelpaavat, jos maksaja löytyy. Se voisi olla julkinen sektori, tai sitten vaikkapa yksityinen yritys, joka näin kompensoisi päästöjään.

Uudet energiantuotantomuodot ovat kiinnostava mutta toistaiseksi vasta vähän tutkittu vaihtoehto. Voi olla, että jatkossa entisillä turvetuotantoalueilla viuhuu tuulimyllyjä ja kerätään aurinkoenergiaa laajoilla aurinkopaneelirivistöillä.

Räsänen kertoo, että metsitys on maanomistajien selkeä ykköskiinnostuksenkohde. Viljely, energiantuotanto ja kosteikot tulevat seuraavina.

– Mitä kauempana suo on, sitä todennäköisemmin se metsitetään tai muutetaan kosteikoksi, Räsänen sanoo.

Maatilan vieressä oleva alue taas päätyy helpommin pelloksi.

Mikä on yhteenveto siitä, mikä Latvasuon tulevaisuus voisi olla?

– Kuivemmat laita-alueet voisi metsittää, Oili Tarvainen miettii.

– Ja ne metsittyvätkin, Aleksi Räsänen lisää.

Keskellä voisi olla kosteikkoa.

Tietoa tarvittaisiin nopeasti

Turvetuotantoalueita Pohjois-Pohjanmaalla riittää, samoin Etelä-Lapissa. Hankkeita on menossa esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaalla ja Ranualla.

Aihe on Suomessa niin pinnalla juuri nyt, että sen parissa puuhaa moni taho: Luonnonvarakeskus (Luke), Suomen ympäristökeskus (SYKE), Geologian tutkimuskeskus (GTK), Tapio Oy sekä Itä-Suomen yliopisto,  Seinäjoen ammattikorkeakoulu ja Helsingin yliopisto.

Laajasti kiinnostava aihe on tällä hetkellä hiukan sekava kokonaisuus, jota voisi koordinoida enemmänkin, Aleksi Räsänen arvioi.

Turveporo. Hankkeella oli hauska ja kuvaava nimi. Erityisesti eteläisellä poronhoitoalueella turvetuotanto ja poronhoito ovat kilpailleet samoista suoalueista, mutta hankkeen tavoitteena oli tutkia, miten suopohjat voitaisiin palauttaa takaisin porolaitumiksi.

Tämä onnistuu ruoan avulla: poroille mieluisten ravintokasvien siirtoistuttaminen tai kylväminen nopeuttaa uutta käyttöä.

Suokasvisilpun levittämistäkin on jossain päin Suomea kokeiltu soiden ennallistamiseen, mutta siinä on omat haasteensa.

– Jälleen kerran, Oili Tarvainen sanoo.

– Ei saa olla liian märkää, ei liian kuivaa eikä vedenpinnan korkeus saa vaihdella.

SysteemiHiili kokoaa yhteen eri hankkeissa saatua tietoa ja vertailee erilaisia maankäyttömuotoja, joista halutaan löytää kestävimmät ja ilmastoviisaimmat.

Maanomistajat janoavat tietoa. Loppuun kaluttu turvesuo ei enää tuota, jos sille ei keksitä jotain.

Kiirekin painaa päälle, sillä energiaturpeentuotanto lähti Suomessa hupenemaan rytinällä.

– Tietoa tarvittaisiin nyt heti, mutta sitä pystytään tuottamaan hitaammissa sykleissä, Räsänen kuvaa dilemmaa.