Koiranputki, niittyleinikki, ohdake, siankärsämö, hiirenvirna, maitohorsma, valko- ja puna-apila.
Ja niin edelleen.
Ei tarvitse tutkia montaakaan neliötä tien piennarta, kun kasvilajihavaintoja on kertynyt jo toista kymmentä.
Väyläviraston ympäristöasiantuntija Marketta Hyvärinen vahvistaa arkihavainnon: alkukesästä on tänä vuonna rehottanut.
Hyvärinen kuvailee, miten esimerkiksi Oulun ja Kajaanin välillä luonnon muuttumisen näkee selvästi: Paltamossa on jo valtavan rehevää, Oulun päässä karumpaa ja vähälajisempaa.
Rantavehnä on kiinnostava kasvi näiden teiden varsilla. Se on levinnyt meren rannalta ja viihtyy kuivassa ja karussa ympäristössä, jossa se saa talvisin myös suolaa.
Niitto vaalii monimuotoisuutta
Eihän se kauniilta näytä, kun niittokone kerran tai kaksi kesässä hurauttaa pientareet sileiksi, mutta se vain pitää tehdä.
Hyvä uutinen on, että niittäminen vaalii tieturvallisuuden lisäksi myös luonnon monimuotoisuutta.
Hyvärinen kertoo, miten vajaat kymmenen vuotta sitten niittojen aloitusaikaa myöhennettiin niissä paikoissa, missä se tehdään vain kerran kesässä, jotta niittykasvit ehtivät siementää paremmin.
Aikataulutus aiheuttaa nyt päänvaivaa, sillä vieraslaji komealupiini on hyötynyt nykytilanteesta.
– Pitäydytään näissä ajoissa, ei lähdetä enää myöhentämään, Hyvärinen miettii.
Säännöllisellä niitolla pajukot tai reheväkasvuiset lajit eivät pääse mellastamaan muiden kustannuksella. Vesakot raivataan muutaman vuoden kierrolla.
Hyvärinen kertoo, että niittojen ajoitusta on tutkittu Ruotsissa. Tekemistä myöhennettiin selvästi elo- ja syyskuulle, mutta monimuotoisuudelle kävi hassusti: niittyalat pienenivät ja lajisto köyhtyi. Puuvartiset pääsivät niskan päälle.
Pörriäiset viihtyvät
Maatalouden perinnebiotoopit eli luontotyypit ovat Suomessa vähissä.
Maantieverkkoa on sen sijaan 78 000 kilometriä ja se on jo sen verran vanhaa, että teiden liepeet ovat muodostuneet tärkeäksi niittykasvillisuuden biotoopiksi.
Maantienvarret ovat ja pysyvät. Säännöllisen niiton piirissä niitä on noin sata tuhatta hehtaaria. Vertailun vuoksi: maatalouden perinnebiotooppeja on Suomessa noin viidesosa tästä.
Uutta tienpiennarta rakennettaessa sille kylvetään matalakasvuista heinä- ja nurmiseosta. Rehevä kasvillisuus ei ole tavoitteena, ja niittykasvit leviävät ajan myötä. Osa kasveista on uhanalaisia ja suojeltavia.
Koiranputki on ollut nyt niin villinä, että Hyvärinen miettii, onko se enää hyväksi, vai viekö se elintilaa joltain muulta. Niittäminen tekee kuitenkin tilaa myös muille lajeille.
Entä pörriäiset?
Tien varsilla kukkivat niityt houkuttelevat pölyttäjiä sekä esimerkiksi sellaisia uhanalaisten perhosten toukkia, joille on tarjolla mieluisia ravintokasveja. Hyönteisiin pätevät samat lainalaisuudet kuin kasveihinkin: kun maatalouden biotoopit vähenevät, tienvarsien merkitys korostuu.
Isojen teiden pakokaasujen ja muiden epäpuhtauksien vaikutuksista pölyttäjiin ei Hyvärisen mukaan ole vielä riittävästi tutkimustietoa.
– Suomessa iso osa tiestöstä on kuitenkin verrattain vähäliikenteistä, hän huomioi.
Lupiinille kyytiä
Komealupiini leviää sellaista tahtia, että hyvät konstit sen torjumiseen ovat harvassa, toteaa Marketta Hyvärinen tilanteen.
Koska muita lajeja tukahduttava vieraslaji levittäytyy laajalle alueelle, on yhteistyö maanomistajien kanssa viraston ainoa mahdollisuus onnistua torjunnassa edes jotenkin.
Toimet kohdistetaan alueille, joilla on vielä luontoarvoja jäljellä, muttei enää valtoimenaan rehottaville lupiinipelloille.
Väylävirastolla on runsaina esiintyville komealupiinille ja kurtturuusulle oma vieraslajien hallintasuunnitelmansa. Jättiputkia virasto on torjunut maantie- ja rautatiealueilta jo vuosia.
Tienvarsiniittojen ajoituksella voidaan vaikuttaa haitallisten vieraslajien runsauteen, joten kukkivia lupiineja ei säästetä niitoissa. Tämä siksi, että niiden siemenet eivät leviäisi uusille kasvupaikoille.
Komealupiini on kansallisesti haitallinen vieraslaji, jota ei saa päästää ympäristöön eikä tuoda Suomeen, eikä sitä saa myöskään pitää hallussa, kasvattaa, kuljettaa, saattaa markkinoille, välittää, myydä tai muuten luovuttaa.
Haitalliseksi laji on luokiteltu myös Ruotsissa, Norjassa, Virossa, Latviassa, Liettuassa ja Tanskassa.
Komealupiini on monivuotinen hernekasvi, joka kasvaa noin 1–1,5 metriä korkeaksi.
Koska se pystyy muiden hernekasvien tapaan sitomaan ilmakehän typpeä käyttöönsä juurinystyröiden typpibakteerien avulla, se pystyy kasvamaan hyvinkin vähäravinteisella maalla.
Alaskanlupiinista sen erottaa lehtien perusteella.