Märkää, epämiellyttävää ja jopa vaarallista? Ajatus suolla liikkumisesta saati leppoisasta retkeilystä nevalla tuntuu monesta vaikealta. Yksi syy siihen voi olla tiedon puute.
Retkeilytoimittaja Päivi Mattila vaelsi 800 kilometriä Inarin Nellimistä Kilpisjärvelle ja tajusi, kuinka vieraita suot ovat luonnossa liikkujille. Kokemus inspiroi kirjoittamaan opaskirjan nimeltä Retki suolle – Vinkit ja kohteet luontoon lähtijälle. Teosta varten Mattila ja kirjan toinen tekijä, valokuvaaja Teemu Saloriutta, kiersivät kahden vuoden ajan Suomen soita.
Mattilan mukaan soista kannattaa kiinnostua kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että Suomessa vaeltaja ei voi välttyä soilta. Esimerkiksi Lapin takamailla suosituillakin retkeilyalueilla tulee pitkospuuttomia soita vastaan käytännössä aina. Toiseksi siksi, että suot ovat mahtavia retkikohteita myös mukavuudenhaluisille retkeilijöille.
– Suolta voi löytyä luontoelämyksiä, jollaisia ei ole ennen kokenut. Avosuot ovat monin paikoin luonnontilaisimpia paikkoja, joita Suomessa on säästynyt, Mattila sanoo.
Monia on lapsena peloteltu upottavilla suonsilmillä ja suohon juuttumisella. Siksi Mattilan mielestä on ymmärrettävää, että suuri ja tuntematon suo tuntuu monen mielestä jännittävältä retkikohteelta.
– Märemmässä paikassa saattaa löysä saapas irrota jalasta ja suosta nouseekin vain sukka. On helppo ajatella, että jos kenkä jää tänne, voiko käydä pahemminkin, voinko upota polvia tai napaa myöten.
Mutta ei huolta! Nyt Mattila kertoo meille, miten suosta saa irti muutakin kuin sukan.
1. Mertakin ihaillaan rannalta
Suomen suoluonto on poikkeuksellisen monimuotoista, ja tämä on häkellyttänyt Mattilaa retki retken perään. Kokemusten perässä ei suinkaan aina tarvitse lähteä suon keskelle.
– Jos ei ole kajakkia tai kanoottia, monesti mertakin ihaillaan rannalta, Mattila sanoo.
Myös avoin suomaisema näyttää ja kuulostaa upealta reunamiltakin käsin. Kiikareilla voi tarkkailla suolla viihtyviä lintuja – ja kauempaa ihaileva välttyy häiritsemästä pesintöjä tarpeettomasti.
Monilla soilla avaraa maisemaa voi ihailla lintutornista käsin sen kummemmin rehkimättä. Esimerkiksi Mattila mainitsee Oulun Hirvisuon.
– Sekin on hieno suoretki, ei ole mikään pakko mennä rämpimään suon märimpiin paikkoihin.
Jos suolle on rakennettu pitkospuut, on niitä syytäkin käyttää herkän suokasvillisuuden suojelemiseksi.
2. Valitse kengät rentous edellä – lumikengät kantavat kesälläkin
Usein suolla liikkumista rasittaa pelko kenkien tai sukkien kastumisesta. Siksi Mattila kehottaa murehtijoita käyttämään pitkävartisia saappaita: harvemmin suolla kulkija osuu vahingossa kohtaan, jossa saappaanvarsi ei riittäisi.
Voi myös miettiä, haittaako kenkien kastuminen sittenkään mitään. Mattila itse käyttää kesäisin suolla polkujuoksulenkkareita.
– Kun jalat joka tapauksessa kastuvat, voi lenkkarit jalassa mennä rennosti. Hyvin nauhoitettu lenkkari ei lähde jalasta samalla tavalla kuin saapas.
Erittäin märässä vetelikössä avuksi voi ottaa lumikengät – Mattilan mukaan ne kannattavat sulalla suolla kulkevaa yllättävän hyvin.
3. Varpuja pitkin pääsee kuivahkoin jaloin eteenpäin
Suolla kulkeminen on toki raskaampaa kuin kivennäismaalla, mutta polvia myöten turpeessa ei tarvitse tarpoa. Kokeilemalla oppii nopeasti, millainen kasvillisuus kantaa ihmistä ja millainen ei.
Varpujen päällä kulkiessa ei ole pelkoa kenkien kastelemisesta. Tiheä sarakasvustokin saattaa olla riittävän tukeva. Pelkkä märkä rahkasammal taas ei kanna ihmisen painoa, jolloin askel voi upota syvemmälle.
Marjakasvien tunnistamisestakin on hyötyä: soiden keltainen kulta, hilla, ei kasva kovin märässä paikassa ja karpaloidenkin luona pitkävartiset saappaat riittävät pitämään sukat kuivana.
4. Hae varmuutta sauvoista tai nappaa mukaan keppi
Vaellussauvat auttavat tasapainon säilyttämisessä. Niillä tai apukepillä voi myös kokeilla, kuinka märkää suota edestä löytyy. Jos sauva uppoaa syvälle, samoin saattaa käydä kävelijällekin. Märemmän paikan äärelle saapuminen ei kuitenkaan tarkoita väistämätöntä mutapainia, Mattila vakuuttaa.
– Suo ei ole heikkoa jäätä, vaan käytännössä aina pääsee pakittamaan. Usein märän kohdan voi hyvin helposti kiertää, sillä vetisyys vaihtelee ja vieressä saattaa olla hyvinkin kantavaa.
Kirjaa tehdessä Mattila hankkiutui tarkoituksella mahdollisimman märkiin paikkoihin kokeillakseen, kuinka pahasti suohon voi vajota. Ja vaikka hän kuinka yritti, varsinaista vaaratilannetta ei syntynyt.
Pelkkää märkää rahkasammalta kasvavissa kohdissa Mattilan jalka tapasi tukevamman kerroksen yleensä nilkan tai viimeistään polven syvyydestä. Upottavimmastakin sammalpuurosta – jollaiseen harva varta vasten hankkiutuisi – hän pääsi ylös lampareen reunassa kasvavista saratuppaista itsensä ylös kiskomalla.
Suon pinnalle poikittain asetettu keppi tai kävelysauva voisi olla myös oiva apu.
5. Jänteet ovat suolla kulkijan salattuja siltoja
Vaikeakulkuiseksikin merkityn suon ylitys voi olla helppoa, jos suon poikki kulkee jänteitä, eli eräänlaisia mätässiltoja. Mattilan mukaan jänteet ovat käsitteenä monelle kokeneellekin suosuunnistajalle vieraita.
Jos suolla on selvästi näkyviä jänteitä, moni toki kulkee niitä pitkin vaistonvaraisestikin. Jänteiden ulkomuoto kuitenkin vaihtelee seudusta toiseen. Joillain jänteillä kasvaa puita ja jotkut taas ovat matalampia ja vaikeammin hahmotettavia.
Suoretkeen voi valmistautua myös tutkimalla ilmakuvia suosta. Esimerkiksi Karttapaikka- tai Retkikartta-sivustojen ilmakuvista näkee suon parhaimmillaan puun tarkkuudella. Myös jänteet näkyvät ilmakuvista. Osa suon reunalta toiselle ulottuvista jänteistä on merkitty peruskarttaankin. Ilmakuva auttaa myös hahmottamaan, kuinka vaikea vaikeakulkuiseksi merkattu suo itse asiassa on.
Mattila kertoo hyviä kulkujänteitä olevan etenkin Peräpohjolan aapasoilla. Toisinaan jänne katkeaa keskellä avosuota. Silloin joutuu joko kääntymään takaisin suon reunaan tai etsimään läheltä toisen jänteen, jota pitkin matkaa voi jatkaa.
– Joskus suuren suon keskellä vieressä molemmin puolin on vesilampareet, ja itse voi mennä niiden keskellä kuivaa mätässiltaa pitkin. Siitä jos mistä tulee seikkailufiilis.
Päivi Mattila suosittelee retkikohteeksi esimerkiksi näitä kolmea pohjoisen suota.
Helposti lähestyttävä Martimoaapa
Simon Martimoaavan pitkillä pitkospuilla pääsee tutustumaan upeisiin, suuriin soihin. Suolakeutta reunustaa Kivalon vaarajonon siluetti.
Soidensuojelualue on hieno päivä- ja viikonloppuretkikohde, jonka hyvä pitkospuureitti ja autiotuvat varmistavat mukavan retken.
Alkukesällä Martimoaavalla voi bongata lintuja ja raaterimpiä, eli vetisiä alueita, joissa kasvaa alkukesällä valkoisena kukkiva kasvi nimeltä raate.
Keskivaikea Topsakka-aapa
Vaikuttavalla Topsakka-aavalla paksut jänteet lohkovat vetistä rimpinevaa. Alkukesästä maisema muistuttaa tulvitettua riisipeltoa.
Sallan kansallispuiston kupeessa sijaitsevaa aapaa voi ihailla Topsakkaharjulta, joka luikertaa käärmemäisesti suuren suoalueen poikki.
Suota voi lähestyä Sallan Hautajärveltä päin 45 kilometriä pitkää Topsakantaivalta pitkin, jolloin pääsee nauttimaan suoluonnon lisäksi vaaramaisemista. Reitti on hyvin merkitty.
Hieman vaativampi Liŋkinjeaggi (Linkinjänkä)
Utsjoen avounturimaisemassa sijaitseva palsasuoalue on Suomen laajin. Se vastaa kooltaan 1500 jalkapallokenttää.
Palsat ovat valtaisia mättäitä, joiden sydän on ikiroudassa. Palsat ovat satoja vuosia vanhoja, vanhimmat jopa 1500-vuotiaita, mutta kuumeneva ilmasto uhkaa sulattaa ne lopullisesti tulevina vuosikymmeninä.
Suomen päälaella sijaitsevalle suolle pääsee nykyään maastouraa pitkin – melko lähelle jopa pyörällä. Sinne voi myös patikoida rauhassa suunnistaen. Alkukesällä suolla voi kiikaroida uskomatonta lintupaljoutta, elokuun alussa paikalliset vaeltavat sinne hillojen perässä.