Hen­gis­sä sel­vin­nyt mies

Varjo aukesi väärään suuntaan, suoraan kallioseinämään.

Silloin Paavo Pelto meinasi luovuttaa. Kuolema häämötti silmien edessä.

Kaikki tapahtui sekunnin murto-osassa. Klassisesti, mielessä kävi miljoonia ajatuksia ja vaihtoehtoja.

Kertaalleen miehen mieli jo päätti, että nyt valmistaudutaan osumaan. Toivotaan parasta. Ehkä henki säilyisi sittenkin.

Pelto ei kuitenkaan luovuttanut. Hän päätti taistella. Jollain ihmeen ilveellä mies selvisi ehjin nahoin maan kamaralle.

– Tiesin, että joskus niin kävisi. Että tekisi mieli luovuttaa.

Tietenkin. Epätoivon hetkellä olisi helppoa vetää itsensä kerälle ja toivoa ihmettä.

Maa on kuitenkin se, joka tappaa. Pitää taistella loppuun asti.

– Aina. Koskaan ei tiedä, milloin selviää. Jos tappelee loppuun saakka, tilanteen voi saada pelastettua. Sitten ei käykään mitään.

Pelto kertoo rauhallisesti elämänsä yhdestä kovimmasta läheltä piti -tilanteesta.

Base-hyppääjä uhmasi kuolemaa yli kymmenen vuoden ajan.

Nyt hengissä selvinneen miehen on aika kertoa tarinansa.

Takapihan ikkunasta avautuvassa näkymässä ei ollut Tuula-äidille mitään uutta. Siellä se poika taas temmeltää!

Paavo kiipesi puissa. Tenava halusi korkealle.

– Varmaan se on jokin sisäänrakennettu juttu. Sellaista jännityksen kaipuuta. Korkeat paikat ovat aina kiehtoneet, Paavo Pelto, nyt 40, kertoo.

Poika kasvoi, ja temput muuttuivat hurjemmiksi. Pelkkä puissa kiipeily ei enää riittänyt.

Pekka-isän jalkapallotreenit olivat oiva tilaisuus. Kenttien laidalla oli usein korkeushyppypatjoja.

– Yhdessäkin paikassa patja oli katsomon takana. Kiipesimme ylös ja hypimme patjalle aina mahalleen. Ne olivat vapaapudotushyppyjä. Haaveilin hyppäämisestä jo pienenä.

Kakkosluokan jälkeisenä kesänä Pelto otti seuraavan askeleen, kun perhe oli lomareissulla Pohjois-Norjan Narvikissa.

Meren rannalle oli rakennettu hyppytorni, jolla oli korkeutta kymmenen metriä.

Isot pojat hyppivät alas pelottomasti. Totta kai Peltokin kiipesi ylös isänsä kanssa.

Kova tuuli vaimensi huudot. Äidin kehotukset alas tulemisesta eivät kantautuneet yläilmoihin saakka.

– Keräsin rohkeutta hirveän pitkään. Sitten vain tipuin alas. Siitä se lähti.

Hyppiminen ja viehätys korkeisiin paikkoihin pysyi pitkään aisoissa. Niin sanotuissa normaaleissa rajoissa.

Käänne tapahtui vuonna 2008. Pelto törmäsi Youtubessa Norjassa kuvattuun base-hyppyvideoon. Mies kelaili pätkää läpi yhä uudelleen ja uudelleen.

Sitten hän ilmoittautui laskuvarjohyppykurssille. Mielessä kyti ajatus base-hyppäämisestä.

Oulu oli base-hyppäämisen suhteen periferiaa. Laji oli uppo-outo pohjoisilla leveyspiireillä.

Pellon onneksi hyppykerholla oli puolalainen Marek. Kaverusten kiinnostuksen kohde oli identtinen.

– Reilun vuoden ajan vietin valehtelematta joka ilta tuntikausia netissä ja etsin tietoa base-hyppäämisestä, Pelto muistelee.

Kaksikko kulutti päivät ja illat Marekin asunnolla. Miehet opettelivat pakkaamaan hyppyvehkeitä, tutustuivat välineisiin, miettivät mahdollisia hyppypaikkoja ja niin edelleen.

Varjon käyttöä harjoiteltiin antaumuksella lentokoneesta hyppäämällä.

– Onnettomuuksia syntyy, kun ei osata laskeutua oikein. Lentokoneesta hypätessä joka puolella on nurmialue laskeutumisalustana. Muissa paikoissa hypätessä joudutaan ahtaisiin paikkoihin, joten varjolla lentämistä, ohjausta ja jarruttamista pitää harjoitella.

17. lokakuuta 2010. Paikkana Kolarin hylätty kaivostorni, korkeutta 86 metriä.

Oli aika leiskauttaa ensimmäinen base-hyppy.

Ankarasti paukkunut pakkanen pureutui luihin ja ytimiin. Torniin kiipeäminen oli tuskien taival.

Ensimmäiset 25 metriä ylös noustiin tikapuita pitkin ilman turvavaljaita. Ruskeat, liukkaat nahkakintaat tekivät matkasta hankalan.

Pelkkään tikapuurupeamaan kului yli 20 minuuttia.

– Kädet olivat aivan puhki puristamisesta. Pystyin ottamaan kaksi askelta ja olin aivan hapoilla. Hommassa ei ollut minkäänlaista rentoutta. Myöhemmin olen kiivennyt 500-metriseen mastoon, mutta silloin oli jo rutiinia, ja vuodenaikana oli kesä, joten näpit eivät jäätyneet.

Sekä Pelto että Marek pääsivät Kolarissa ylös ja alas naarmuitta.

Samalla alkoi kymmenen vuoden rupeama, jonka aikana Pelto liiteli varjonsa kanssa erinäisistä kohteista maan pinnalle noin 700 kertaa.

Varsinkin alkuvaiheessa kynnys hyppäämiselle oli korkealla.

– Tolskasimme Marekin kanssa kahdestaan ensimmäiset 50 hyppyä. Kahdestaan homma oli helppoa, kun ulkopuolista painetta ei ollut. Olosuhteiden piti olla täydelliset, että uskalsimme hypätä.

Uskallus kasvoi pala palalta.

Pelto kuvailee toimintaa fiksuksi, vaikka noin 700 hyppyyn mahtuu lukuisia hurjia suorituksia.

– Niitä on aina mietitty kunnolla ja riskit ovat olleet tietoisia. Toki aina hypätessä ottaa riskin.

Jokaisen hyppääjän riskitaso on henkilökohtainen.

– Näin paljon sellaisia tyyppejä, joille oma henkikulta ei ollut kovin kallis. Elämässä pyyhki ehkä muuten niin huonosti, että hyppääminen oli ainut asia, joka antoi jotain. Sellaiset ihmiset ehkä kokivat, ettei heillä ole mitään menetettävää.

Base-hyppääminen on laji, jossa omia rajoja ei voi ruuvata ylöspäin virheistä oppimalla.

Eräs Pellon kollega puhui kahdesta ämpäristä: taitoämpäriä voi täyttää, mutta tuuriämpärissä tavaraa on rajallinen määrä.

– Kun toisen ämpärin käyttää kerralla loppuun, se on siinä. Minulla tuuria onneksi riitti loppuun asti.

Pelto kaivaa esiin hyppyuransa aikaisia varusteita. Varjo, apuvarjo ja reppu.

Kuolleen miehen reppu.

Suomalaisen base-hyppäämisen pioneeri Rami Kajala menehtyi alkuvuodesta 2016 Kalifornian Montereyssa.

Pelto katsoi ystäväänsä silmiin vain pari päivää ennen tapahtunutta.

– Lähdin reissulta pois, mutta Rami jäi hyppäämään jonkun naisen kanssa. Nainen hyppäsi ensin ja laskeutui jostain syystä mereen. Rami laskeutui onnistuneesti rannalle ja lähti uimaan hänen peräänsä.

Tyynen valtameren merivirrat eivät antaneet armoa.

– Ymmärtääkseni he ovat edelleen hukassa, Pelto huokaisee.

Pelto ei koskaan nähnyt kenenkään kuolevan. Kavereita ja tuttuja menehtyi kuitenkin useita.

Oululaisen lähtö oli lähellä huhtikuussa 2014, kun laskuvarjohyppääjiä Jämijärvellä kuljettanut pienkone putosi maahan ja syttyi palamaan.

Turma vaati kahdeksan henkilön hengen.

– Hyppylippukin on varmaan yhä tallessa. Olin menossa sille lennolle, mutta minua nukutti aamulla niin paljon, etten jaksanut lähteä. Sitten tuli puhelu, että kone on tippunut. Siinä varmaan kulutettiin tuuriämpäriä.

Pelto kuvailee itseään hyvähermoiseksi kaveriksi. Mies pystyy suoriutumaan tiukoissakin paikoissa.

Puntti tutisi kuitenkin useammin kuin kerran.

– Kyllä minua pelotti. Muistan erityisesti kiipeilyhommat seinämillä ja muissa paikoissa. Kun väsähdin fyysisesti, jouduin muutaman kerran pysähtymään ja kasaamaan itseni.

Väsymyksen iskiessä henkinen kapasiteetti on koetuksella. Vaihtoehtona on joko selvitä hengissä tai kuolla.

– Jos on esimerkiksi tikkailla, ei auta muu kuin pysähtyä, rauhoittua ja kerätä voimat uudelleen. Panikoinnista ei ole hyötyä.

Vaikka kiperistä paikoista selviäminen, korkeissa paikoissa keikkuminen ja hyppääminen tuottivat huumaavia adrenaliinipiikkejä, Peltoa kiehtoi lajissa eniten kokonaisuus.

Hyppypaikat olivat usein sellaisia, jotka eivät kestä päivänvaloa. Mastoja, piippuja, hotellirakennuksia ja niin edelleen.

– Tykkäsin hirveästi suunnitella hyppäämistä hieman kielletyissä paikoissa. Olo oli kuin pankkiryöstäjällä. Oma moraali kesti, sillä muille ei tehty mitään tai mitään ei hajotettu. Tarkoituksena oli vain hypätä.

Yksi hyppy saattoi vaatia tuntikausien valmistelut.

– Hyppypaikalla joutuu käymään väijymässä, että miten hommat toimivat. Täytyi keksiä keinot päästä ylös. Minua kiehtoi älyttömästi se, että lopulta hypyssä onnistuu siten, että kukaan ei tiedä siitä mitään.

Pankkiryöstökeikat vähenivät hiljalleen. Pelto leiskautti viimeisen hyppynsä muutama vuosi takaperin.

– En tiennyt, että se on viimeinen hyppyni. Hypyt vähenivät tasaisesti. Sitten touhu kuoli pois.

Kuusivuotiaan Alinan ja nelivuotiaan Sennin syntymät panivat ajattelemaan. Ikä teki tehtävänsä.

Riskit eivät enää olleet kaiken sen arvoisia.

– Olen onnellisempi ilman ylimääräistä stressiä.

Pelto ajatteli pitkään, ettei hän pystyisi ikimaailmassa elämään tylsää arkea.

– Niin se mieli vain muuttuu ja kehittyy. Ihminen oppii nauttimaan eri asioista. Nautin lasten ilosta ja surusta.

Base-hyppääjän status on vaihtunut perheenisään ja aviomieheen. Mies haastaa itseään golfviheriöillä.

– Katson iltaisin golfvideoita. Saan siitä lajista ihan riittävästi tuskan tuntemuksia ja satunnaisia onnistumisia. Ehkä se kertoo kaiken.

Hyppyhommiin ei ole minkäänlaista kaipuuta.

– Olen onnellinen, että elin sellaisen elämänvaiheen. Minun kohdallani se oli varmaan pakko elää, jotta oppisin nauttimaan arjesta ja tavallisista asioista.

Hengissä selvinnyt mies on puhunut.