Onnea matkaan! Huudot kaikuvat satamassa. Veneet yksi kerrallaan poistuvat kohti lähtöpaikkaa.
On Bothnia Regatta -purjehduskilpailun toinen kisapäivä.
Purjevene Adagion kannella miehistö valmistautuu lähtöön. Veneen kippari Sanna Eteläinen, 47, yksi tapahtuman järjestäjistä, tutkii kartoista reittiä ja varmistaa, että kaikki on kunnossa.
Bothnia Regatta on viisipäiväinen purjehdustapahtuma Perämerellä. Tapahtuma syntyi vuodesta 1987 vuoteen 2001 järjestetyn Course Kemi -purjehdustapahtuman innoittamana. Eteläinen kertoo, että kaipasi purjehduskilpailuihin enemmän yhteisöllisyyttä ja oheisohjelmaa, jossa tutustua myös muihin purjehtijoihin.
Adagion on aika irtautua laiturista. Lähtö on kello 9.42 Iin Röyttästä. Määränpäänä on Kemin satama.
Kannelta vilkutetaan satamassa odottaville laivoille. Purjevene porskuttaa kohti vihreää tolppaa, josta kilpailu alkaa.
Adagion gastiin eli miehistöön kuuluvat Meri Manner, 55, Katja Orbinski, 47, ja Malviina Soini, 28. Mukana aloittelevia purjehtijoita ohjeistamassa on kokenut purjehtija Markku ”Väiski” Väisänen, 69. Hän on opettanut lähes kaikkia veneen purjehtijoita.
Merellä päivät ovat sellaisia, ettei koskaan voi tietää mitä reissu tuo tullessaan. Joskus sää on seesteinen ja kannella istutaan kuuntelemassa tuulta.
Joinain päivinä suuret aallot ja tuuli heiluttavat venettä, ja vastatuuli hankaloittaa purjehdusta.
Sellainen sää oli kilpailun ensimmäisellä kisataipaleella.
– Olosuhteet olivat haastavat. Isot aallot ja kova vastatuuli. Purjehdus oli todella fyysistä ja vaati taukoamatonta tarkkaavaisuutta, kertovat Eteläinen ja Manner.
Tämä on Adagion miehistön ensimmäinen yhteinen kilpailu. Purjeveneitä on yhteensä kolmetoista. Ensimmäisenä päivänä vene sijoittui viidenneksi.
– Ei olisi uskottu, että päästään noin mielettömän upeaan suoritukseen, Manner iloitsee.
– Ja vielä kun ottaa huomioon, että tällä miehistöllä emme ole ikinä purjehtineet yhdessä, Eteläinen huomauttaa.
Kun purjeet on nostettu, aikaa jää myös rentoutumiseen.
Myötätuuli vie venettä eteenpäin reilun viiden solmun nopeudella.
– Laitetaanko jotain musaa, joku ehdottaa.
Matkakaiuttimesta alkaa soida Arttu Wiskarin kappale Onko olemassa turhempaa kuin purjehdus? Miehistö laulaa mukana.
Soini innostuu tanssimaan, kun suomi-iskelmä vaihtuu salsaan.
Mikäli purjeveneessä ei ole yhteishenkeä, hankauksia tulee väistämättä. Väisänen kertoo, että sellaiset kokemukset ovat ikäviä. Varsinkin jos veneessä pitää viettää yhdessä aikaa pitkään.
Pienissä ja ahtaissa tiloissa hermo voi palaa helposti, jos päivät ovat pitkiä ja tekemistä on paljon. On todella tärkeää, että porukka hitsautuu yhteen ja selviää ääriolosuhteissakin.
– Monenlaisessa porukassa olen purjehtinut. Joskus on vähän vakavampaa, kun me kilpailemme oikein tosissaan, ja kelit ja olosuhteet on semmoisia kuin on. Hurtti huumori on ainut keino selvitä siitä. Mutta silloin ei varmaankaan kauheasti jutella niitä näitä, Väisänen sanoo.
Tämän porukan dynamiikka toimii ja naurunremakka kuuluu koko ajan.
Jokaisella on erilainen purjehdustausta. Monet heistä ovat tunteneet toisensa jo vuosia.
Soinille purjehduksia on kertynyt yhdeksän ja työskentely veneellä sujuu jo varsin mallikkaasti.
– Käsittämätön pikkugepardi! nauraa Manner.
Kilpailussa ei ole kyse pelkästään siitä, kuka on nopein purjehtija. Osallistujia palkitaan muustakin. Yksi palkintokategoria on purjehdushenkisin miehistö. Siihen Adagion porukka on satsannut.
– Meri keksi tosi hyvän geparditeeman meille edellisenä viikonloppuna. Meillä on tiimiasut eli leopardimekot. Ja sitten tämmöisiä kynsihommia. Olennaisia asioita, Eteläinen nauraa.
Hänen kynsiensä nimettömiä koristaa kaunokirjailtu A-kirjain, viitaten veneen nimeen, Adagioon.
– Tämä on just tätä yhteisöllisyyttä, että jotain älytöntä keksitään. Ei millään muulla veneellä ole tämmöistä.
– Sehän tässä parasta on, ettei tämä ole niin totista hommaa.
Mannerin ensimmäiset purjehdusmuistot ovat varhaislapsuudesta. Hän purjehti jo 4-vuotiaana kahdestaan isoveljensä kanssa vanerisella optimistijollalla.
Purjehdus oli leikkiä.
Mannerin lapsuudesta kytemään jäänyt kipinä syttyi purjehdukseen uudestaan vuonna 2017 päiväreissulla veljen kanssa Sipoon saaristossa.
–Mietin, että miksi minä en ole ollut juuri täällä, missä minun pitää olla. Se oli niin voimakas se tunne, että olen oikeassa paikassa. Sinne olen koko ajan ollut matkalla, Manner kuvailee.
Myös Orbinskin purjehdusmuistot vievät lapsuuteen. Hän vietti lapsuudessaan kesät merellä perheensä kanssa.
– Ne ovat niin hyviä muistoja. Ei tarvinnut ulkomaanreissuille lähteä. Oltiin viikkotolkulla, välillä käytiin hakemassa syötävää ja varastoja lisäilemässä. Sitten mentiin taas, Orbinski muistelee.
Hän kävi vuosia sitten purjehduskurssin mutta purjehtiminen silti jäi. Viime kesänä Orbinski laittoi Eteläiselle viestiä nähtyään tämän ilmoituksen sosiaalisessa mediassa.
– Mie olin, että ei helvetti, onko sillä purjevene? Mahtavaa, Orbinski nauraa.
He tuntevat toisensa jo lukioajoilta Torniosta.
Vaikka kaikki tiedot ja taidot eivät ole tuoreessa muistissa, se ei haittaa. Eteläinen on halunnut aina toivottaa kaikki halukkaat mukaan veneelle.
– Tässä kiehtoo valtavasti se, että ollaan luonnonvoimien kanssa tekemisissä. Kaikki mitä Väiski selittää tuulenkynsistä, maatuulesta ja merituulesta. Miten kaikki syntyy. Miten syntyy tuuli ja miten syntyy myrskyt. Luonto on niin lähellä tässä, Eteläinen kuvailee.
– Tuo merituuli se on kyllä niin uskomaton. Se on vaan niin mahtava fiilis. Ne aallot ja miten vene keikkuu, Orbinski sanoo.
Mannerille taianomaisin on hetki, jolloin nostetaan purjeet. Kun sammutetaan moottori ja tulee ihan hiljaista. Kuuluu laineen liplatus.
– Se on jotain niin käsittämätöntä. Se on joka kerta yhtä ihana tunne.
Purjehdukseen ei aina vaadita omaa venettä.
Adagiolla mukana olevalla Väisäsellä on vuosien kokemus purjehduksesta ja hän toimii veneen teknisenä neuvonantajana. Hänen purjehdusuransa alkoi jo 1967. Väisänen on vuosien varrella purjehtinut noin 60 erilaista purjevenetyyppiä ja toiminut purjehduksen opettajana 44 vuotta.
Matkan varrella hän on toiminut myös meripelastusaluksen päällikkönä ja tuomaroinut purjehduskilpailuja.
Vaikka hän on päässyt monipuolisesti kulkemaan merellä, hänellä ei ole koskaan ollut omaa venettä.
Aikooko Väisänen hankkia vielä jonain päivänä oman veneen?
– Älä vaan hanki! Sitten me olemme ongelmissa, Eteläinen nauraa.
– En hanki, sen voin luvata, Väisänen vastaa.
Orbinski korostaa, että veneen pitäminen vaatii aikaa ja omistautumista.
– Jos sulla on vene niin kyllä se tarkoittaa sitä, että olet oikeasti vesillä. Ei sitä ole muuten järkeä hommata, Orbinski kertoo.
Muiden purjeveneisiin voi liittyä gastiksi, eli miehistön jäseneksi, jos on vain viitseliäs etsimään.
– En olisi muuten päässyt purjehtimaan, jos en olisi avannut suutani ja kysynyt mihin veneeseen pääsen, Soini pohtii.
Sosiaalisen median gastirymissä ilmoituksia on paljon. Soinin kokemuksen mukaan porukka on rentoa ja on helppoa päästä mukaan myös aloittelijana. Varusteilla hienostelu on turhaa.
– Oikeanlaiset vaatteet ovat lämpimät vaatteet, sanoo Manner.
– Gepardivaatteet! Ainakin jos tälle alukselle astuu, Eteläinen huudahtaa.
Vene matelee matkan viimeiset tunnit.
Tuulta ei juuri ole. Miehistö vaihtaa genaakkeria, eli myötätuulipurjetta puolelta toiselle, jotta tuuli tarttuisi siihen. Sinnikkyydellä ja kärsivällisyydellä Adagio saadaan lopulta maaliin.
Joukko muita kisailijoita ja tapahtuman järjestäjiä odottaa laiturilla Adagiota. Queenin We are the champions soi.
Kun vene on laiturissa, on aika vielä vaihtaa päälle tiimiasut eli leopardikuvioiset mekot. Kuohuviini poksahtaa auki ja hymy on herkässä.
Merimaileja Iin Röytästä Kemiin tuli yhteensä 37,1 eli 68,7 kilometriä. Adagion miehistö sijoittui koko kisan viidenneksi.
Purjehdus antaa kokemuksia, joissa voi voittaa itsensä. Lopputuloksella ei ole väliä.
– Kaikki tietää, että olemme aloitteleva porukka. Tuolla laiturissa kaikki on meidän mukana ja oikeasti toivoo, että me pärjätään, Eteläinen sanoo.
Purjehduksesta muotoutunut kuva on ruusuinen ja suorastaan romanttinen. Matka sujui ilman suurempia ongelmia. Aikaa jäi kannella istuskeluun, säästä nauttimiseen ja ruoanlaittoon. Näin rentoa purjehdus voi myös olla. Väisänen rikkoo mielikuvan.
– Useammankin kerran olen sanonut jonkun reissun jälkeen, että se oli sitten siinä. Viimeinen kerta. Kun olet aivan märkä ja mustelmilla. Siitä kun menee viikko tai puolitoista ja joku kysyy että lähdetkö, vastaukseni on, että miksi en lähtisi.
Miksi purjehdus vetää puoleensa uudestaan ja uudestaan?
– Varmaan joku vapauden tunne. Kun on vähän huolehtijatyyppi niin tänne kun tulee, ei ihan oikeasti huolehdi, Orbinski pohtii.
Merellä työasiat kaikkoavat mielestä. Jopa kuluva viikonpäivä voi unohtua, kun purjehtimiseen uppoutuu.
Vaikka välillä purjehtiessa pelottaa, on tunne huikea, kun vaikeista tilanteista selviää.
– Voisi sanoa, että siitä päivästä, kun astuin Väiskin kurssille, minun elämääni tuli ihan kokonainen uusi sisältö. Se avasi kokonaisen luvun, joka on ollut yhtä suurta seikkailua mutta myös mielettömiä ihmisiä ja kokemuksia. Hyviä ja huonoja. Virheitä, iloa, oppimiskokemuksia, lannistumista, kyntämistä. Mutta aina on noustu, Manner sanoo.
– Purjehtiminen on ikuinen oppimismatka.
