Vanhat luut ker­to­vat en­tis­ai­ko­jen eläi­mis­tä

Piirroksessa on ahven ja toistakymmentä kalasta otettua mittaa. Oulun yliopiston eläinmuseon konservaattorin Jaakko Tauriaisen ottamat mitat ovat tarpeen, kun avannosta noussut ahven vaihe vaiheelta muuttuu tuoreesta täytetyksi.

– Tämä on asiakkaan itse pilkkimä, painoa oli kilo kolmesataa, Tauriainen kertoo ahvenesta, jonka nahkaa hän sovittelee lämmöneristelevystä veistellyn muotin päälle.

Ahven täyttyy Oulun eläinmuseon tiloissa, jossa pöydillä on iso kirjo erilaisia eläimiä. Nuolihaukka ei aivan ehtinyt valmistua Tietomaassa avattuun Eläinten jäljillä -näyttelyyn, mutta se pääsee esille, kun näyttely palaa Luupin uudisrakennukseen.

– Jonkin verran täyttöjä tehdään asiakkaille, mutta rajoitetusti, eläinmuseon johtaja, professori Jouni Aspi kertoo ahvenesta.

– Vain murto-osa täytetään, tutkimusteknikko Tuula Pudas kertoo puolestaan museon omiin tarpeisiin tulevista näytteistä.

Suurimmasta osasta museolle toimitetuista eläimistä Pudas kertoo otettavan talteen vain osia, esimerkiksi siipi- ja kudosnäytteitä tai luita.

Oulun yliopiston eläinmuseo ei ole enää vuosiin sijainnut vanhoissa tiloissaan Linnanmaan kampuksella. Työ on kuitenkin jatkunut entisellään, ja eläinmuseon tutkimuskokoelmat ja työskentelytilat sijaitsevat nykyään kasvitieteellisen puutarhan ja kasvimuseon yhteydessä.

Mielikuva museosta paikkana, jossa täytetään eläimiä vitriiniin kaikille avoimiin näyttelyihin on oikea, mutta kovin vaillinainen. Eläinmuseo on osa biodiversiteettiyksikköä ja museon perustehtävinä on hoitaa, säilyttää ja kartuttaa yliopiston tieteellisiä eläin- ja opintokokoelmia.

Kartuttamisessa ovat oleellisena apuna museon lahjoituksina saamat kokoelmat ja näytteet.

– Varsinkin laajat, systemaattisesti kerätyt kokoelmat ovat arvokkaita, yli-intendentti Marko Mutanen kertoo hyönteiskokoelmista.

– Se on kansalaistiedettä parhaimmillaan, Aspi tiivistää harrastajien ja lahjoittajien työn merkityksen.

Museolle on juuri saatu Guy Södermanin iso kokoelma, jota Mutanen on jo päässyt ihailemaan. Usein lahjoitukset tulevat kuolinpesiltä, mutta hyönteisammattilaisena työskennellyt Söderman päätti lahjoittaa kokoelmansa vielä eläessään.

– Pääasiassa luteita ja kaskaita, tuhansia näytteitä, iso ja arvokas lahjoitus, Mutanen kiittelee.

Samaan hengenvetoon museoammattilaiset kuitenkin muistuttavat, että kaikkea lahjoituksena saatua ei pystytä säilyttämään.

– Isoja kokoelmia ei pystytä ottamaan, Mutanen kertoo ja lisää tilanteen olevan sama muissakin Suomen luonnontieteellisissä museoissa.

– Ja esimerkiksi herbaarionäytteitä tulee niin paljon, ettei niitä pystytä kaikkea ottamaan, Aspi lisää.

Koulukasviot ja vastaavat sisältävät useimmiten enimmäkseen aivan tavallisia lajeja, joiden säilytys ei ole tarkoituksenmukaista, mutta näistäkin lahjoituksista osa saattaa silti päätyä esimerkiksi opetuskokoelmiin, joita on uudistettava säännöllisesti.

Eläinmuseo ei tallenna näytteitä itsetarkoituksellisesti, vaan siksi, että näytteet mahdollistavat monipuolisen tutkimuksen. Aspin mukaan vanhatkin näytteet ovat arvossaan.

– Esimerkiksi luut kertovat eläimen koko iän ajalta, mitä se on syönyt, Aspi kertoo moderneista hiilen ja typen stabiilien isotooppien määritykseen perustuvista menetelmistä.

Oulun yliopistossa tutkitaan parhaillaan muun muassa ahmaa ja sutta luu-, kallo- ja karvanäytteiden avulla.

Mutanen puolestaan kertoo biodiversiteettiyksikössä työskentelevän kolme väitöskirjantekijää niin kutsutun pimeän diversiteetin parissa.

– On paljon lajeja, joita ei ole vielä kuvattu tieteelle lainkaan, Mutanen kertoo ja lisää Suomestakin löytyvän lajiryhmiä, joissa lajiston selvittäminen on alkutekijöissään.

Uusien dna:n tunnistamiseen pohjautuvien menetelmien käyttöön otto on jouduttanut lajistotutkimusta ryhmissä, joiden ulkonäköön perustuva tunnistaminen on vaikeaa.

– Tähänkin tarvitaan näytteitä, siihen tutkimus pohjautuu, Mutanen tiivistää uusien teknologioiden perusvaatimuksen.