Kuka tahansa voi opetella tunnistamaan sieniä niin syvällisesti, että voi tehdä tieteellisesti merkittäviä havaintoja.
Näin vakuuttavat oululaiset Matti Kulju ja Aki Moilanen. Miehet ovat mukana tutkijaryhmässä, joka on juuri julkaissut tiedot 26:sta Suomelle uudesta sienilajista. Kaksi lajeista löytyi Oulusta.
Samassa artikkelissa julkaistiin myös pitkälti toistasataa havaintoa sellaisista harvinaisista lajeista, joista tunnettiin Suomesta aiemmin enintään kymmenen havaintoa. Löydöt täydensivät siis merkittävästi tietoa sienilajistostamme.
Oululaismiehet eivät ole biologeja. Kulju on tehnyt työuransa pääosin puutarhurina, Moilanen puolestaan on palkkatyössään turvallisuuspäällikkö. Sieniharrastuksessaan he ovat erikoistuneet orvakoihin.
Orvakat näyttävät äkkiseltään kääviltä, mutta niillä ei ole pillejä. Useimmiten orvakoiden itiöemät ovat ohuita ja kasvavat pinnanmyötäisesti, tavallisesti kuolleen puun pinnalla.
– Yhdestä rungosta voi löytyä monta lajia, Kulju kertoo käännellen pientä oksanpätkää.
Hietasaaressa metsänpohjalla makaa monenlaisia oksia. Kulju ja Moilanen kertovat erilaisten orvakkalajien esiintyvän erilaisilla alustoilla.
Osa on ohuissa ja osa paksummissa oksissa, osa puiden rungoilla. Osa tuoreemmissa, osa pitkälle lahonneessa puussa. Ja tietysti eri puulajeilla on omat orvakkalajinsa.
– Vielä on aika niukkaa, Moilanen pohtii orvakoiden tämänsyksyistä esiintymistä.
26 Suomelle uutta lajia saattaa kuulostaa paljolta, mutta Hietasaaresta löytyy myös sellaisia lajeja, jotka ovat tieteelle kokonaan uusia. Niillä ei siis ole vielä nimeä.
Parhaillaan on tekeillä lajinkuvaus Polyozellus-sukuun kuuluvasta lajista, jonka Kulju on löytänyt Hietasaaren länsiosista.
– Tieteelle uusien lajien löytäminen on arkipäivää. Joissakin sieniryhmissä kuvaamattomien lajien osuus on suurempi kuin kuvattujen. Emme tunne vielä lajistoa kunnolla, Kulju pohtii.
Huonosti tunnettujen lajiryhmien kerääminen ja tutkiminen on eräänlaista sattumankauppaa. Kuljun ja Moilasen mukaan toimiva metodi on kerätä retkellä paljon näytteitä, jotka tutkitaan myöhemmin.
Orvakat ovat hankalia tunnistaa maastossa, ja lajinmääritys pitää pääsääntöisesti varmistaa mikroskoopilla. Toki kokemus opettaa erottamaan yleiset ja helposti paljain silmin tunnistettavat lajit, joita ei tarvitse joka retkellä huomioida.
– Kerään massana mahdollisimman paljon, kuivaan näytteet ja talvi-iltoina määritän, Moilanen kertoo.
Maastossa tehdään kerätessä tarkat muistiinpanot muun muassa kasvualustasta ja kuvataan löydöt.
2000-luvulla dna-analyysien käyttö on auttanut lajien määrityksessä, mutta toisaalta mullistanut käsityksiä sienten sukulaisuussuhteista. Lisäksi dna-menetelmät ovat auttaneet osoittamaan aiemmin yhtenä lajina pidetyn sienen ryhmäksi useita, samannäköisiä lajeja.
Sieniharrastajille yhteistyö tutkijoiden kanssa on mahdollistanut näytteiden lähettämisen dna-tutkimuksiin.
Oulun Hietasaarta miehet kehuvat monipuoliseksi ja lajirikkaaksi ympäristöksi. Moilanen mainitsee erikoisuutena maankohoamisrannan leppävaltaiset metsät, jollaisia on harvassa.
Rehevyys ja kuolleen puun runsaus luovat hyvät ja ainutlaatuiset olosuhteet sienilajiston monimuotoisuudelle.
– Jo Sanginjoella on erilainen lajisto, Kulju havainnollistaa.
Orvakoihin keskittyminen takaa, että ennemmin tai myöhemmin tulee tehtyä arvokkaita havaintoja. Moilanen kertoo kuitenkin kiinnostuksensa olevan myös esteettistä.
– Niissä on hienoja solurakenteita, hän kuvaa mikroskooppista kauneutta.
Tuoreen tutkimusjulkaisun kirjoittajissa on sekä ammattibiologeja että lajinmääritykseen syventyneitä sieniharrastajia.
– Pitkälle edenneet harrastajat ovat äärimmäisen tärkeässä roolissa, sillä Suomessa on vain kourallinen ammattisienitutkijoita, julkaisutyötä koordinoinut maatalous- ja metsätieteiden tohtori Panu Kunttu Luontotietopalvelu Taigasta kertoo.
Kuntun mukaan Suomesta tunnetaan noin 8 000 sienilajia, ja tästä runsaudesta johtuen lajintuntemuksesta kiinnostuneet sieniharrastajat keskittyvät usein johonkin tiettyyn ryhmään. Nyt julkaistujen lajilöytöjen takana on kääväkäslajiston selvittämiseen erikoistunut ryhmä, johon kuuluu 10–20 alan harrastajaa.
Vastaavia julkaisuja on tehty jo aiemmin useita. Biologin työssään Kunttu kertoo periaatteekseen sen, että mitään tietoa ei saa jäädä pöytälaatikkoon.
– Pidän tärkeänä, että kun havaintoja alkaa kertyä, niistä kootaan julkaisuja.
Tiedolle on myös käyttöä. Kuntun mukaan sienet jäävät usein hyvin vähälle huomiolle esimerkiksi lajistoselvityksiä tehdessä. Tämä on iso epäkohta, sillä sienten lajistollinen monimuotoisuus on suurta.
– Osaajia tarvittaisiin lisää. Sienet ovat jääneet kasvien ja eläinten varjoon niin tutkimuksessa kuin viranomaisten mielenkiinnossakin, Kunttu pohtii.
Sienten määritys lajilleen on usein hidasta, sillä monet tuntomerkit vaativat mikroskopointia tai laboratoriotyöskentelyä.
– Esimerkiksi käävistä pystyy lajilleen määrittämään maastossa ehkä noin puolet, Kunttu kertoo.
Kääväkkäissä, joihin kuuluvat kääpien lisäksi muun muassa haarakkaat, orvakat ja nuijakkaat, tämä osuus on vielä pienempi.
Määrittämisen verkkaisuutta kuvaa se, että nyt julkaistussa artikkelissakin on mukana neljä vuotta sitten tehtyjä löytöjä.
Kunttu painottaa, että Suomen sienilajisto tunnetaan yhä puutteellisesti ja uusia löytöjä on luvassa aivan varmasti.
