Tänä kesänä Tiina-Mari Kärnä lähtee joelle jo 40. kerran.
Vauvana hän katseli tapahtumaa rannalta äitinsä sylistä. Kun ikää kertyi riittävästi, hän pääsi joelle veneiden kyytiläisenä ja isänsä kanootissa. Jossain vaiheessa Kärnä tarttui airoon ja melaan itsekin.
– Vuosien saatossa opin tuntemaan tapahtumaan osallistuvat ihmiset, ja heistä tuli minulle eräänlainen soutuperhe, Kärnä kuvailee.
Iijokisoutua alettiin järjestää vuonna 1983, koska tekoallashanke uhkasi tuohon maailmanaikaan joen keskijuoksua. Tänä vuonna tapahtuma järjestetään 26.–30. kesäkuuta.
Ensimmäisenä kesänä soututapahtumaan osallistui oululaisesta Kärnän perheestä isoveli ja isä, joille seutu oli tullut tutuksi kesämökin kautta. Kun Tiina-Mari Kärnä syntyi seuraavana vuonna, hän pääsi heti mukaan. Siitä asti hän on ollut läsnä miltei jokaisessa Iijokisoudussa, vain pikkuveljen syntymävuosi jäi väliin.
Hänelle on ollut tärkeää päästä tapaamaan tuttuja soutajia joka kesä. Aina hän ei ole kyennyt olemaan mukana koko aikaa, mutta osan ainakin.
– Joki tuo ihmisten parhaat piirteet esille. Olen saanut soudulta valtavan hyviä ystäviä, ja heitä on kutsuttu omiin kotijuhliimmekin.
Nykyisin Kärnä osallistuu Iijokisoutuun yhdessä omien lastensa ja miehensä kanssa.
Huoli joesta yhdisti ihmiset
Kärnästä on hienoa, miten monenlaisiin ihmisiin hän on Iijokisoudun myötä tutustunut.
– Kun joen rakentamista vastaan alettiin taistella 1980-luvun alussa, niin tapahtumaan osallistuneet ihmiset eivät suinkaan olleet samoista puolueista tai yhteiskuntaluokista. Joki yhdisti hyvin erilaisista taustoista tulevia ihmisiä.
Kärnä kertoo, että hän on saattanut vuosikymmenien ajan jutella joella jonkun kanssa arkipäiväisistä asioista tietämättä lainkaan, mikä ihmisen sukunimi on tai mitä hän tekee työkseen.
– On todella virkistävää, että soudulla ihmisillä ei ole arjen rooleja, vaan ihmiset ovat siellä ihmisinä. Koen suureksi rikkaudeksi näyttää omille lapsillenikin, että maailma on täynnä erilaisia ihmisiä, ja kaikkien kanssa voi tulla toimeen. Kaikkien kanssa voi löytää jotain yhdistävää.
Soututapahtuma on Pudasjärven luonnonsuojeluyhdistyksen talkoolaisten järjestämä, mutta myös paikalliset kylätoimikunnat kantavat kortensa kekoon. Kärnä mainitsee, että hänelle tärkeä osa reissuelämystä on esimerkiksi käydä Parviaisen rantaan pystytetyssä pressusaunassa. Kyläläiset hoitavat saunan lämmityksen ja myyvät osallistujille illallista.
Rankan liikuntarupeaman vastapainoksi Iijokisoudussa on aina ollut myös kulttuuriohjelmaa. Kuren koululla on toisinaan vieraillut suuria juhlapuhujia, ja siellä on tanssittu monet bändien säestämät soututanssit.
Tänä kesänä tapahtumassa voi osallistua räppäri Rauhatädin työpajaan.
Koskenlasku on hauskinta
Lapsena Kärnä tykkäsi kaikkein eniten koskien laskemisesta. Oli mahtavaa, kun Iijoen vesi pärskyi naamalle.
Joki ei ole ikinä pelottanut häntä, mutta jännittäviä hetkiä se on välillä tarjonnut.
– Joki elää vesitilanteen mukaan. Vähällä vedellä reitinvalinnassa pitää olla tarkempi, mutta runsasvetinenkin joki voi huijata kulkijaansa, ja kohta vene saattaakin olla kiipelissä karikolla.
Säätkin vaihtelevat.
– Olen laskenut koskea raekuurossa, ja toisinaan pakosta ukkosessakin.
Iijoessa Kärnää viehättää varsinkin maisemien monipuolisuus. Nelipäiväisen tapahtuman aikana joen keskijuoksulla kuljetaan yhteensä noin 120 kilometriä Taivalkosken Jokijärveltä Pudasjärven keskustaan.
Ensimmäisenä soutupäivänä jokivarsi on erämainen ja asumaton, Iijoki mutkittelee paljon ja siinä on runsaasti kivikkoisia koskia. Sen jälkeen joki muuttuu hiljalleen rauhallisemmaksi ja lempeämmäksi, ja rannoilla alkaa olla vähän peltomaisemaakin.
– Iijokisoutuun osallistuminen avaa silmät sille, minkälaista joella liikkuminen ja jokiluonto voi olla. Vesivoimarakentamisen vuoksi esimerkiksi Oulujoki on hyvin erilainen, Kärnä sanoo.
Ensimmäinen päivä Jokijärveltä Taivalkosken keskustaan on usein kaikkein hankalin.
– Muutamissa koskissa saattaa tulla yllätyksiä konkareillekin, koska jäät voivat talvella siirtää kivien paikkaa. Meillä on tapana vitsailla, että kivet kelluu.
Tämän osuuden Kärnä on käynyt melomassa useamman kerran myös muulla vapaa-ajallaan.
Kokeneet melojat opettivat
Vaikka tapahtuman nimi on Iijokisoutu, joelle saa yhtä lailla lähteä omalla kajakilla tai kanootilla, jos taitoa riittää. Viime vuonna Tiina-Mari Kärnä kulki yhden päivän soutuveneessä, yhden päivän kanootissa 79-vuotiaan isänsä keulamelojana ja yhden päivän kajakissa.
– Tykkään mennä jonkin pätkän kajakilla, jotta saan olla välillä ihan yksin, muistella edellisiä tapahtumia ja nauttia Iijoesta omassa rauhassa.
Kärnä kertoo kiinnostuneensa kajakkimelonnasta 12 ikävuoden tienoilla, kun itsenäisempi joella liikkuminen alkoi houkutella. Ihan aluksi hän harjoitteli suvantopätkällä. Se sujui niin hyvin, että hän sai jatkaa kajakilla myös loppureitin kosket. Seuraavana vuonna hän meloi koko matkan.
– Meloin kokeneempien joukossa, ja sain heiltä ohjeistusta tarpeen tullen. Soudussa oli tuolloin mukana ihmisiä, joilla oli rautaista osaamista retki- ja koskimelonnasta.
Pääosa Iijokisoudun osallistujista tekee matkan perinteisillä tervantuoksuisilla jokiveneillä. Niiden muoto on juuri Iijokea varten suunniteltu.
– Jokiveneet kääntyvät näppärästi virtaavassa vedessä, ja niillä pääsee soutamaan tarvittaessa vauhdikkaastikin. Lasikuituvenettä on mielestäni raskaampi soutaa.
Pieni kiville karahtaminen ei riko puuvenettä, mutta on soudulla sattunut sitäkin, että vene alkaa vuotaa. Kärnä kertoo, että useimmiten vuoto on onneksi ollut niin pieni, että veneellä on voitu soutaa seuraavalle taukopaikalle. Siellä reikä on paikattu asianmukaisilla välineillä.
Joskus taas vene on kipannut. Silloin turvamelojat ovat rientäneet paikalle auttamaan veden varaan joutuneita henkilöitä ja noukkineet virran viemät tavarat talteen.
Omilla lapsilla on samat riemut
Reilun 40 vuoden aikana Iijokisoutu on muuttanut muotoaan ja kokoaan.
– Aivan kuten joessa itsessään, myös tapahtumalla on ollut suvanto- ja koskivaiheita. Koskivaiheella tarkoitan sitä, että aina välillä on jouduttu taistelemaan joen puolesta, Kärnä sanoo.
Huolissaan oltiin viimeksi 2000-luvun puolella, jolloin uhkana oli, että vuonna 1987 säädetty koskiensuojelulaki puretaan ja Iijokeen rakennetaan Kollajan tekoallas.
Nyt vaara on väistynyt, ja sen sijaan Iijokea on ennallistettu menestyksekkäästi. Moni toivoo, että vaelluskalat pääsisivät vihdoin palaamaan kotijokeensa. Se tapahtuu, kun alajuoksun voimalaitoksiin saadaan toimivat vaellusväylät kaloille.
Kärnä muistelee aiempia soutuja hieman haikeana. Jotkut hänelle rakkaiksi tulleet vanhat soutajat ovat vuosien varrella menehtyneet. Toisaalta, mukaan on tullut myös uusia ihmisiä, ja osa heistäkin palaa joelle kerta toisensa jälkeen.
– Nykyisin eräs nuorempi henkilö on alkanut tehdä lapsille pajupillejä. Perinteet säilyvät, vaikka niiden ylläpitäjät vaihtuvat.
Kärnästä on upeaa, että hänen omat lapsensa pääsevät nauttimaan Iijokisoudulla samoista asioista kuin hänkin aikoinaan.
– 8-vuotias esikoiseni on kertonut odottavansa koskien laskemista, kivan soutukaverin tapaamista sekä sitä, että siellä saa nukkua teltassa ja valvoa pitkälle yöhön.
