Mikä aiheuttaa luontokatoa Pohjois-Pohjanmaalla, ja miten se vaikuttaa jokaisen elämään? Tämä juttusarja hakee ratkaisuja luontokatoon talven ja kevään aikana.
Talvi on laskeutunut aivan Oulun ydinkeskustan tuntumassa sijaitseville Hupisaarille. Vesi virtaa saaren puroihin Oulujoen vesivoimalan vierestä välillä vuolaasti, välillä säännöstellen.
Perämeren suistoon laskevien purojen sorakoissa on hedelmöittynyttä mätiä, josta toivon mukaan kuoriutuu keväällä taimenen poikasia.
Aina ei ole ollut näin.
Taimenen palauttaminen urbaaniin ympäristöön on oikeastaan ollut pieni ihme. Vielä muutama vuosi sitten Hupisaarten purot tunnettiin lähinnä teekkareiden vappujuhlien likaviemäreinä.
Nyt Luonnonvarakeskuksen tutkija Laura Härkönen katselee kauniisti virtaavia puroja tyytyväisenä.
– Reilut neljä vuotta sitten teimme ensimmäiset istutukset ja seuraavana keväänä pääsimme jo toteamaan niiden onnistuneen.
Taimenet ovat hyväksyneet kovalla työllä kunnostetut purot. Puroihin nousee kutevia kaloja mereltä ja istutetut kututaimenet ovat tyytyväisiä oloihinsa.
Hupisaarista on tullut sekä kaupunkilaisten että tutkijoiden riemun ja ylpeyden aihe. Ne ovat kuitenkin pieni valo pimeässä, sillä sympaattisten Hupisaarten ulkopuolella tarunhohtoisen täpläkyljen tilanne on karmea.
Lähes kadonnut aarre
Vielä 1950-luvulla Pohjois-Pohjanmaan kymmenissä virroissa riitti polsketta.
Merilohet ja -taimenet nousivat jokiin ja puroihin kutemaan. Osa palasi merelle tankkaamaan ravintoa, osa jäi ylemmäs muodostamaan omia paikallisia kantojaan.
Sitten tulivat padot, ojitukset ja ylikalastus. Ja aivan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, on pohjoispohjalainen maaperäkin taimenta vastaan.
Tässä jutussa tarkastellaan yhtäältä sitä, millaisessa kunnossa maakuntamme virtavedet ovat ja toisaalta sitä, mitä se tarkoittaa lukuisten virkistyskalastajien unelmasaaliille, taimenelle
Tarkastelun painopisteenä eivät tällä kertaa ole ylikalastus tai vesivoimalat. Niillä on ollut – ja on edelleen – valtavan suuri merkitys taimenen ahdinkoon, mutta ylikalastukseen liittyvät ongelmat ovat vähentyneet ja vesivoimaloita tuskin tullaan ihan heti purkamaan.
Tässä jutussa selvitämme, mikä tekee maakuntamme vesistä niin huonokuntoiset, että ne eivät kelpaisi jalosukuisille kaloille, vaikka kaikki padot purettaisiin niiden tieltä.
Mikäli siis haluamme ymmärtää, miksi taimen voi niin huonosti, pitää tarkastella niiden elinympäristöä eli vettä.
Ojat pilaavat vesiä monin tavoin
Yksi suurimmista syistä taimenkantojen huonolle tilalle on jokivesien, erityisesti purojen huono kunto.
Menestyäkseen taimen tarvitsee jokia ja puroja, joissa on viileää, puhdasta, happirikasta ja luonnollisen rytmin mukaan virtaavaa vettä. Veden pitää olla sellaista, että luonnottoman suuret virtaamat ja maaperästä irtoava kiintoaine eivät pääse pilaamaan kutusorakoita.
Ojitukset heikentävät virtavesien laatua ravinteiden, humuksen, kiintoaineen ja happaman huuhtouman lisääntymisen sekä virtaamien muutoksen kautta.
Avohakkuista ja soiden kuivatuksista irtoaa vesiin humusta ja ravinteita.
– Fosfori ja typpi rehevöittävät vesistöjä. Kiintoaine taas tukkii sorakoita ja on haitallista kudulle. Orgaaninen hiili eli humus tummentaa ja lämmittää vettä, Luonnonvarakeskuksen metsänhoidon erikoistutkija Hannu Hökkä sanoo.
Ravinteiden ja humuksen lisäksi soista valuu vesiin valtava määrä kiintoainetta, kuten kuollutta kasviainesta, savea tai hiesua. Se tukkii kutusorakot ja tekee vedestä sameaa.
Käytännössä ojat kaksinkertaistavat vesistöihin päätyvän kiintoaineen määrän luontaiseen kehitykseen verrattuna. Pelkästään Pohjois-Pohjanmaalla ojien kautta päätyy vesistöihin ja edelleen Perämereen joka päivä useita kuorma-autollisia kiintoainetta.
Esimerkiksi Kiiminkijoen kiintoaineen ainemäärä on noin 11 000 tonnia vuodessa, josta ihmistoiminnasta on peräisin noin 1 000 tonnia vuodessa. Oulujoen määrät ovat nelinkertaiset.
Ylimääräisen kuormituksen lisäksi ojat sotkevat virtavesien luonnonmukaisen virtaaman vaihtelun.
Ojitetulta alueelta vedet pääsevät huomattavan nopeasti pääuomaan, ja tulva-aikana ilmiö korostuu. Osin juuri tästä syystä esimerkiksi Kiiminkijoessa nähdään joka kevät valtavia tulvia. Toisaalta ojitukset voivat pienentää alimpia virtaamia ja lisätä kuivuutta vähäsateisina kesinä.
Tällä on vaikutusta myös kaloihin, sillä liialliset virtaamat siirtävät ja muokkaavat kutusorakoita, ja tekevät kalojen lisääntymisen vaikeaksi.
Satoja ojituksia vuosittain
Sotien jälkeiset vuosikymmenet olivat metsänistutusten ja ojitusten kulta-aikaa. Ojitukset eivät suinkaan ole muisto menneisyydestä.
Umpeen kasvaneita ojia ruopataan jatkuvasti auki ja uusiakin ojia kaivetaan. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskukselle on tehty vajaat 4 500 metsäojitusilmoitusta. Pelto-ojitusilmoituksia tehdään parikymmentä vuosittain.
– Uusia ojitusilmoituksia on aivan valtava määrä. Lähes kaikki ovat kunnostusojituksia, ELY:n vesistöyksikön biologi Mirja Heikkinen sanoo.
Ojan kaivavalle tai avaavalle kiinteistönomistajalle riittää, että toimenpiteestä tehdään ilmoitus viranomaiselle eli paikalliselle ELY-keskukselle.
– Jos ojitus aiheuttaa vesistön pilaantumista tai muita merkittäviä haittoja, tarvitaan aluehallintoviraston lupa.
Viranomainen voi antaa ilmoittajalle ohjeita ja tiedoksi ojituksessa huomioitavia seikkoja. Lausunnon ELY antaa silloin, jos hanketta on syytä rajoittaa esimerkiksi vesiensuojelullisista tai luonnonsuojelullisista syistä. Valvontavastuu on ELY-keskuksella ja kunnan ympäristöviranomaisella.
Ojitusten suuren määrän vuoksi viranomaisilla ei ole mahdollisuutta valvoa kaikkia kohteita. Maanomistajalle itselleen jää siis iso vastuu toimistaan.
– Kaikilla kohteilla ei valvontaa ole mahdollista tehdä, Heikkinen sanoo.
Tähän saakka maanomistajat ovat voineet saada kunnostusojituksiin kestävän metsätalouden rahoitustukea, mutta uudessa metsätalouden kannustejärjestelmässä tukea saa ainoastaan suunnitteluun ja vesiensuojelurakenteisiin.
Vesiensuojelun kannalta on olennaista, että ojia ei kaiveta ja kunnosteta yhtään enempää kuin on aivan välttämätöntä, sanoo Luonnonvarakeskuksen Hannu Hökkä.
– Jos kunnostusojitusta kuitenkin tarvitaan, on erilaisia menetelmiä kuormituksen kiinnisaamiseksi.
Hökän mukaan yksi tehokas keino on ohjata ojitusalueen valumavedet pintavalutuksen kautta vesistöön.
Ojista ei myöskään saisi tehdä Hökän mukaan kaivaa tarpeettoman syviä.
– Helppo tapa vähentää kuormitusta olisi tyytyä matalampiin ojiin, koska ne riittävät. Esimerkiksi Metsähallitus on jo yli kymmenen vuotta tyytynyt matalampiin ojiin.
Kymmenen, kymmenen pilatun virran maa
Vesistöjä kuormittava maankäyttö luonnollisestikin näkyy myös pienten virtavesien elinvoimaisuudessa.
Vuosi sitten syksyllä Suomen ympäristökeskus julkaisi ensimmäistä kertaa maastokartoitusaineistoon ja paikkatietopohjaisiin mallinnuksiin perustuvat arviot siitä, missä kunnossa Suomen pienet virtavedet, kuten purot ja luonnon muovaamat ojat ovat.
Syken Purohelmi-hankkeen havainnot osoittavat Pohjois-Pohjanmaan vesien suorastaan hätkähdyttävän huonon tilan. Maakunnan koillisosista löytyy joitain laajempia hyväkuntoisia virtavesialueita, mutta Oulun eteläpuolella luonnontilaisia virtavesiä ei juurikaan ole.
Hankkeen loppuraportin viesti on selvä: virtavesien tilaa ovat heikentäneet laaja-alainen maa- ja metsätalouden maankuivatus, uomien perkaukset, näistä toimista aiheutuva kiintoaine- ja ravinnekuormitus sekä erilaiset vesirakenteet ja metsien hakkuut.
Jyväskylän yliopiston yliopistonlehtori ja suojelubiologi Panu Halme uskoo, että suurin osa suomalaisista on sitä mieltä, että vesistöongelma pitäisi saada hallintaan.
– Edes vanhempi väestö ei enää muista, millaista oli, kun vedet virtasivat puhtaina ja vapaana.
Halme on erityisen huolissaan siitä, että Suomesta alkaa olla vaikeaa löytää yhtään isompaa latvapuroa, joka ei olisi kärsinyt ojitusten päästöistä.
– Vesistöjen kokonaisvaltainen muutos on ollut valtava, ja suuri yleisö ei oikein edes ymmärrä sen merkitystä.
Aivan kaikki ongelmat eivät ole ainakaan täysin meidän ihmisten tekosia. Pohjois-Pohjanmaan länsiosissa nimittäin myös maaperän luontaiset ominaisuudet vaikeuttavat tilannetta, ja se on yksi syy virtavesien huonoon kuntoon juuri rannikolla.
Pohjois-Pohjanmaan maakunnan rannikkoalue on muinaista merenpohjaa. Siitä seuraa se, että maaperä on luonnostaan sulfaattipitoista, eli niin sanottua hapanta sulfaattimaata.
Normaalitilanteessa pohjavesi estää tämän happaman maaperän hapettumisen ja pitää rikkihappopitoisuudet aisoissa. Mikäli pohjaveden pinta laskee esimerkiksi ojitusten seurauksena, maaperä hapettuu. Uudelleen vettyessään - esimerkiksi runsaiden sateiden vuoksi - siitä huuhtoutuu rikkihappoa vesistöihin.
Juuri Pohjanmaan vesistöissä on käynyt ilmi, että pitkäkestoinen tai hyvin äkillinen happamuuden nousu voi näkyä laajoina kalakuolemina.
Kaksi jokea, osin eri ongelmat
– Kyllähän se on heikko ja synkkä.
Näin kuvaa Pohjois-Pohjanmaan taimenen tilaa Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija Jarno Turunen. Villit sekä meri- että järvitaimenkannat ovat erittäin uhanalaisia aivan pohjoisinta Suomea lukuun ottamatta.
Turusen mukaan pieniä meritaimenkantoja pidetään hengissä Pohjois-Pohjanmaan rannikon virtavesialueilla pääasiassa istutusten turvin, luontaista lisääntymistä on hyvin vähän.
– Koillismaalla on vielä jonkin verran paikallisia järvi- ja purotaimenkantoja. Järvitaimenkantoja on erityisesti Vienanmeren suuntaan laskevissa joissa. Sielläkin ojitukset ovat aiheuttaneet ongelmia, mutta tilanne ei ole niin paha kuin rannikon suunnalla.
Tämän vahvistaa myös Luonnonvarakeskuksen kahdessa maakunnan joessa tekemä seuranta. Pohjois-Pohjanmaalta pitkän ajan seurantatietoa löytyy Kiiminki- ja Lestijoesta. Molemmissa on tehty systemaattisesti sähkökoekalastuksia 1990-luvulta lähtien.
Luken erikoistutkija Atso Romakkaniemen mukaan nämä kaksi jokea antavat totuudenmukaisen kuvan maakunnan taimentilanteesta.
– Seurantadataa on maakunnastamme suhteellisen vähän osittain siitä johtuen, että lohikalakannat ovat surkeassa tilassa.
Himangalla mereen laskeva Lestijoki on Pohjois- ja Keski-Pohjanmaan rajaseudulla kiemurteleva noin 100 kilometriä pitkä joki. Joessa elää vielä yksi maakunnan harvoista meritaimenkannoista.
Taimenten lukumäärät eivät Lestijoella päätä huimaa.
– Keskimäärin yksi kesänvanha poikanen aarilla. Etelä-Suomen vilkkailla taimenjoilla saattaa kaloja olla sata kappaletta aaria kohden.
Lestijoella olisi periaatteessa kaikki mahdollisuudet toimia kelvollisena meritaimenen ja lohen lisääntymispaikkana. Veden laatu yläjuoksulla on hyvää, koska Lestijoen yläjuoksu on hyvin pohjavesirikasta aluetta. Edes joen ainoa ihmisen rakentama este, Korpelan pato, ei ainakaan teoriassa estä kalojen liikkumista, koska se sai kalatien vajaat kymmenen vuotta sitten.
Atso Romakkaniemen mukaan tosiasiassa monet kaloista jäävät padon alapuolelle pyörimään eivätkä nouse kalatietä pitkin. Lisäksi joessa on melko vähän taimenen kutemiselle kelvollisia sivuhaaroja.
– Kolmas tekijä on sulfaattipitoinen maaperä. Kaloja kuolee happamuuspiikkeihin, varsinkin alajuoksulla.
Oulun Haukiputaalla mereen laskeva Kiiminkijoki on yksi harvinaisista valjastamattomista joista. Vapaana virtaavan veden lisäksi Kiiminkijoen etu on se, että vaelluskalojen, kuten meritaimenen lisääntyminen onnistuu ainakin jotenkuten koko pääuoman alueella.
Kiiminkijoesta on menetetty alkuperäiset lohi- ja meritaimenkannat, mutta lohi ja taimen pyritään palauttamaan sinne istutuksilla. Luontaisen elinkierron palauttamista hankaloittaa se, että istutetut kalat selviytyvät luonnossa luonnonkaloja heikommin.
Kerran menetettyä on vaikea palauttaa, Romakkaniemi sanoo.
– Istukkailla pitäisi saada luontainen lisääntyminen alulle ja sen seurauksena syntyvät luonnonkalat pystyisivät sitten käynnistämään kunnolla kalakannan elpymisen.
Pahin ongelma Kiiminkijoella ovat kuitenkin ojitukset. Suurten kiintoainemäärien lisäksi luonnottoman suuret virtaamavaihtelut tekevät tuhoaan taimenen kutupaikoilla.
– Se aiheuttaa sen, että mätiä jää kuiville lopputalvesta tai virtausnopeus kutualueilla ei riitä ja happea ei riitä mädille. Tulvahuippuina taas poikasilla on uhkana huuhtoutua virran mukana petojen suuhun.
Kiiminkijoen latvat ovat osin melko puhtaiden vesien alueella Koillismaalla ja Kainuussa. Sinne onkin syntynyt omia paikallisia taimenkantoja.
– Juorkunan ja Puolangan välimaastossa taimentilanteet ovat paremmat, mutta ei sielläkään hääviä ole.
Toivoa on, mutta töitä riittää
Ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin.
Maaperän ominaisuuksille ei ihminen voi tehdä muuta kuin huolehtia pohjaveden riittävästä korkeudesta, jotta happoa ei pääse jokiin.
Maankäyttöön sen sijaan voi jokainen maanomistaja vaikuttaa. Tukea tarjoaa sekä tiedeyhteisö että viranomaiset.
Tuloksiakin on jo nähtävissä. Ensinnäkin ojitusten määrä on lähtenyt selvään laskuun, kertoo Luonnonvarakeskuksen erikoistutkija Hannu Hökkä.
– Kunnostuspinta-alat ovat puolittuneet viiden vuoden aikana ja pelkästään jo se on vähentänyt kuormitusta.
Hökän mukaan nyt pitäisi panostaa siihen, että suot saadaan pidetyksi kosteampina.
– Pidetään ojat matalina ja vältetään turhia uusia ojituksia, jotta pohjaveden taso saadaan vakautettua korkeammalle. Vanhoilla ojitusalueilla se voi olla ainoa keino, joilla voitaisiin puuttua ravinnepäästöihin.
ELY-keskuksessakin nähdään toivoa tilanteen parantamiseksi. Kansainvälinen sääntely on lisännyt myös kansallista ryhtiä. Esimerkiksi EU-direktiivien ratifioinneilla Suomi on sitoutunut entistä kunnianhimoisempiin vesistönsuojelutavoitteisiin.
– Vedet ovat arvokasta kansallisomaisuutta. Suomen puhtaat vedet saavat minut aina suoristamaan selkäni. Toki töitä vesiemme eteen on tehtävä laajalla rintamalla, Pohjois-Pohjanmaan ELY:n Tero Väisänen sanoo.
Taimenen osalta tilanne on todella vaikea, mutta ei täysin lohduton. Syken Jarno Turunen näkee esimerkiksi Kiiminkijoessa paljon mahdollisuuksia. Jopa niin paljon, että määrätietoisella työllä Kiiminkijoesta voisi tulla pohjoisen serkkunsa Simojoen kaltainen lohijoki.
– Kiiminkijoella voisi olla merkittävä sosioekonominen merkitys virkistyskohteena.
Töitä Kiiminkijoen tilanteen kohentamiseksi riittää. Tärkeimmät toimet Turusen mukaan ovat kalastuksen säätely ja veden laadun parantaminen.
Iso haaste on, että kunnostamistoimet ovat hitaita prosesseja ja työtä tehdään alueittain. Yhdellä projektilla voi olla paikallisesti isokin vaikutus, mutta joen mittakaavassa toimet eivät heti vaikuta.
– Se on väistämättä vuosien työ, ja toiminnan pitäisi olla jatkuvaa ja määrätietoista. Viranomainen voi tehdä suunnitelmat, mutta toteuttaminen jää paikallisten toimijoiden vastuulle.
Turuselle luonnolla, vesistöillä ja monimuotoisuudella on itseisarvo.
– Toimiensa vaikutuksen tiedostavana oliona ihmisellä on moraalinen velvoite huolehtia ympäristöstä. Meillä on upeat vesistöt, jotka voivat tuoda virkistystä ja elinkeinoa.
Oulun Hupisaarten puroissa taimenet jatkavat luontaista elämäänsä. Hupisaarten taimenprojekti on muistutus siitä, että asioiden tilaa voidaan muuttaa, jos halua on.
Luonnonvarakeskuksen tutkija Laura Härkönen muistuttaa, että paljon pitää tapahtua ennen kuin tulevat sukupolvet pääsevät kokemaan elpyneet lohi- ja taimenkannat Pohjois-Pohjanmaalla.
– Esimerkiksi Oulujoki on voimakkaasti rakennettu joki, ja yksi Merikosken kalaporras ei vain riitä.
Härkösen mukaan lupauksia antavaa on, että osa taimenista palaa talven jälkeen takaisin Hupisaarille, ja osa myös jatkaa matkaansa Merikosken kalatietä pitkin Monttaan Muhokselle. Sinne matkanteko viimeistään tyssää ilman ihmiskäden apua. Montasta kaloja pyritään keräämään ja ylisiirtämään voimaloiden yli kutualueille.
Samaan aikaan tiedossa on myös se, että monet Merikosken ja Muhoksen välille jäävät kalat kuolevat pois tai päätyvät kalastajien saaliiksi.
– Merikosken ja Montan välissä vaelluskalojen mahdollisuudet luonnolliseen lisääntymiseen on nykyisellään kovin heikot.
Haasteista huolimatta Härkönen on ylpeä ja tyytyväinen Hupisaarten projektista. Hupisaarilla kalat pääsevät edes johonkin kutemaan. Härkönen kertoo, että Hupisaarten taimenkannan ylläpidossa riittää ratkottavaa. Esimerkiksi sedimentin eli kiintoaineen kertymä tuottaa juuri nyt päänvaivaa.
– Jos halutaan saada taimenkanta pysymään Hupisaarilla, niin siitä pitää huolehtia. Haluan uskoa, että se saadaan pidettyä.