Mys­tee­ri – ja kuinka se ratkesi

Tuntemus on erikoinen: heinäkuisella avovesiuintiretkellä Oulun Valkiaisjärvellä jossain kohtaa uintireittiä iholla tuntuu jotain. Paljon jotain.

Kun yritän saada selkoa tuntemusten aiheuttajasta heti tuoreeltaan, kourallisessa vettä ei vain näy kerrassaan mitään.

Koko asia olisi ehkä jäänyt sikseen ja unohtunut, ellei kahvipöytäkeskusteluissa olisi tullut esille kahden muun uimarin samanlainen kokemus toisesta järvestä, Taivalkosken Soiperoisesta, vajaat pari sataa kilometriä Oulusta koilliseen.

Toimituksen biologin koulutuksen saaneen kollegan ensimmäinen vastaus on, tässäkin asiassa: tarvitaan näyte.

Uimaan siis!

Onneksi alue on helppo paikantaa, sillä järveen on asennettu poijut matkauimareita varten. Alkuperäinen reitti on siis selvä, ja lähden kauhomaan samaan suuntaan.

Varan vuoksi näyteastia on iso, litran vetävä läpinäkyvä rasia.

Ensimmäiselle poijulle mennessä mitään ei tunnu. Herää jo ajatus, onko tilanne jotenkin muuttunut ja olenko myöhässä.

Matka jatkuu. Toisen poijun lähestyessä havainnot vahvistuvat. Tämä saattaa onnistua!

Kauhaisen purkilla noin käsivarren syvyydestä. Auringonvaloa vasten ne näkyvät: pienet, pyöreät läpikuultavat hippuset, karvoineen kaikkineen.

Kuljetan aarteen talteen ja säilytän sitä huolella.

Kirjaimellisesti vesiperä

Ensimmäinen asiantunteva veikkaus on, olisivatko eläjät sulkahyttysen toukkia. Tohtori ja luonnontieteen amanuenssi Jukka Salmela Lapin maakuntamuseosta tietää lajista jokseenkin kaiken, joten soitan hänelle.

Salmela kyselee lisää: minkäkokoinen järvi on, onko siinä kaloja, johtaako siihen puroja? Sulkahyttysen toukkia voi todellakin olla miljoonia, vastakuoriutuneet toukat ovat pieniä ja ne elävät pintakerroksessa, mutta kuva pitäisi saada.

Oulun yliopiston yli-intendentti, hyönteistutkija Marko Mutanen lupaa auttaa.

Näytteelle käy huonosti.

On ehtinyt kulua kaksi viikkoa, ennen kuin näyte päätyy laboratorioon mikroskoopin alle.

Ja sitten siinä ei näy enää mitään. Otukset ovat odotellessa hajonneet jokseenkin atomeiksi.

Koska mysteeri on ollut mielessä jo noin kuukauden, enää ei voi antaa periksi. Uusi näyte vaatii jälleen uuden uimareissun.

Järven selällä jututan muita polskijoita. Ja kyllä: vastaavia havaintoja on heilläkin. Yksi heistä osaa neuvoa paikan, johon tällä kertaa kannattaa suunnata.

Määrät tuntuvat nyt, päiväaikaan, iltauinteja pienemmiltä. Näyteputkia on kuitenkin mukana kaksi, ja kun ensimmäisen sisällössä näkyy edes jonkin verran kaivattua eloa, voi toisella huoletta tavoitella suurempaa saalista.

Osa otuksista on tuttuja pyöreitä, osa pitkulaisia.

Tunnen voitonriemua, kun kauhon putkineni takaisin rantaan.

Runsaushuippu selittää havainnot

Toisella käynnillä laboratoriossa on paikalla muitakin aiheesta kiinnostuneita. Ja nyt eläimet näkyvät – meidän kaikkien iloksi!

Tutkittavilla on hienot tuntosukaset. Pitkulaiset otukset vipeltävät ympäri petrimaljaa vikkelästi.

Ne ovat vaaleanruskean läpikuultavia ja niistä erottuu monenlaista: raajat, silmät, pyyntielimet, suolisto. Pigmentoituneet pistesilmät, jotka aistivat valoa ja liikettä.

Miksi toiset ovat sitten pyöreitä? Niillä on poikasia sisässään.

Yhdellä näkyy kolme munaa, toisella kaksi Muumien mörön näköistä hahmoa, kolmannella yksi pitemmälle kehittynyt vauva, jolla on jo muun muassa pikkiriikkiset mustat silmät.

Asiantuntijat kertovat, että eläjät ovat vesikirppuja. Vesikirput ovat tavattoman yleisiä ja niitä on Suomessa noin 90 lajia. Maassamme elää myös yli senttimetrin mittainen laji.

Vesikirppuja on aina pieniä määriä, mutta nyt olosuhteet ovat olleet niin suosiolliset, että niitä on poikkeuksellisen runsaasti. Ravintoa eli kasviplanktonia on ollut tarjolla reilusti ja vesi on sopivanlämpöistä.

Vesikirput kuuluvat keijustoon ja ne liikkuvat vedessä ylös ja alas vuorokauden rytmin mukaan. Tyypillisesti ne viihtyvät päivällä pimeässä eli syvällä vedessä, joten se selittää, miksi havainnot pinnan läheltä olivat yleisempiä ilta-aikaan.

Ilta on vesikirppujen ruoka-aikaa pinnan tuntumassa.

Lisääntymiskausi on menossa. Näin tapahtuu myös silmiemme alla, sillä opiskelija Mikko Vallinmäki huomaa, miten isommasta yksilöstä irtoaa pienempi.

– Tuollaisillakin voi kasvaa monikiloiseksi, sanoo Marko Mutanen tarkoittaen vesikirppuja syöviä kaloja.

Sellaisia ovat esimerkiksi salakat sekä pienet särjet ja ahvenet ja ihan pienet kalat, kuten mutu.

Nämä tyypit eivät kuitenkaan näytä ihan tyypillisiltä vesikirpuilta, sillä näillä on pitkät tuntosarvet, antennat.

– Tämä ei ole perus-Daphnia, miettii väitöskirjatutkija Niina Kiljunen.

Tutkijatohtori Jussi Jyväsjärvi virtavesiekologian tutkimusryhmästä tulee hätiin.

Holopedium gibberum, Jyväsjärvi määrittää. Suomeksi hyytelövesikirppu.

Laji.fi-sivustolle siitä on kirjattu vain kolme havaintoa Suomesta: Raaseporista, Ranualta ja Inarista. Se ei kuitenkaan tarkoita, että laji olisi harvinainen, sillä eläinplanktonille ei ole seurantaa, Jyväsjärvi huomioi.

Mysteeri on ratkennut. Sitä selvittäessä yksi kuvaan päätyneistä yksilöistä ehti jo saada nimenkin. Jää hyvästi, Alma!