Näkö on ihmisen aisteista hallitsevin. Silmät tarkkailevat ympäristön lisäksi jatkuvaa kuvavirtaa sosiaalisessa mediassa. Katsellaan elokuvia, taidenäyttelyitä, ilmeitä ja muotoja niissä. Töllistellään jotakuta, joka huusi keskellä katua. Katsotaan merta ja tuntureita. Kun eroaa ystävästä, hänelle huikataan, että nähdään taas. Asioilla on näkökulma.
Näkökeskeisyys korostuu myös retkeilyssä. Muistat ehkä, miltä viimeisimmällä vaelluksellasi näytti, mutta muistatko, miltä retkelläsi tuoksui? Hajuaisti on kenties arvoituksellisin aistimme. Keskellä päätä on tuulenhalkoja, jolla on oma villi elämänsä, vaikka sitä ei usein ajattelekaan.
Luonnossa on paljon tuoksuja, joita tervehtii kuin vanhaa tuttua. Otetaan vaikka hetki, jolloin saapuu metsästä aukealle ja edessä pitkospuut johtavat jonnekin kauas. Samalla nenään kohoaa jotain suorastaan huumaavaa. Suopursusta on mahdoton erehtyä. Askeleet pitkospuilla sujuvat päihdyttävässä karkelossa valkokukkaisten varpujen kanssa.
Ei ihme, että suopursua käytettiin ennen muinoin rohdoskasvina ja karkottamaan lutikat ja koit tiehensä. Nykyään muistutetaan, että suopursu on myrkyllinen.
Suopursun ja esimerkiksi kielon tuoksu on helppo tunnistaa, mutta sen lisäksi on suuri joukko epämääräisiä hajuyhdistelmiä, joita on vaikea edes kuvailla.
Osallistuin joitain vuosia sitten NUTS-polkujuoksukisaan Ylläksellä, ja juoksu oli ollut ahkerasta harjoittelusta huolimatta raskas. Erityisen inhottava oli Pirunkuru juoksureitin loppupäässä.
Kamppailin väsyneenä pitkin kivirakkaa, joka nousi äkkijyrkästi Kesänkitunturin laelle.
Kun pääsin ylös Kesängille, tunnelma muuttui kuin taikaiskusta. Viiletin alamäkeen ja tunturin laella tuoksui jokin sellainen, jonka voi kokea elämässä vain hetkittäin. Tuoksussa yhdistyivät auringon painuminen mailleen, viilenevä ilta ja hiekkapohjainen tunturimaasto.
Muistan haistaneeni saman tuoksun eräänä kesäyönä erämaajokea meloessani. Se tuntui levittyvän hiekkatöyräistä, joissa pääskyt pitivät majaansa.
Mistä tuon tuoksun sekoitus tarkalleen ottaen koostui? Sitä on hankala eritellä, mutta sen voi haistaa vain viilenevässä kesäillassa. Tuoksu toi selittämätöntä hyvän olon tunnetta.
Hajuaistille erityistä onkin sen suora ja voimakas yhteys muistiin ja tunteisiin.
Tuoksumuistot ovat kiinnittyneet meihin ilman tietoista ponnistelua. Vaivihkaa tallentunut tuoksumuisto voi yllättää hetkessä. Lapsuudesta tuttu tuoksu levittää menneisyyden elävänä eteemme.
Ilmiötä kuvaili kirjailija Marcel Proust klassikkoteoksessaan Kadonnutta aikaa etsimässä.
Proustin romaanissa simpukanmuotoiset madeleineleivokset sysäävät liikkeelle muistojen ja mielikuvien vyöryn: ”Mutta heti kun kakunmurut ja tee koskettivat kitalakeani, minä hätkähdin, jännityin ja tarkkasin mitä eriskummallista minussa tapahtui. Minut oli vallannut, eristänyt suloinen nautinnon tunne, ja ilman mitään näkyvää syytä.”
Suomalaisille ehkä vielä Proustia läheisempi on selkosten kirjailija, edesmennyt Kalle Päätalo, jolle tervaspuu oli sama kuin madeleineleivos Proustille. Ihmisiä telineillä -kirjassa Päätalo kuvaa runollisesti lastujen vuolemista ja niistä leijuvaa voimasta tervan tuoksua, joka vapauttaa sisimmän kätköistä lapsuuden muistot.
Päätalon tuotantoon perusteellisesti perehtynyt, Päätalo-tohtoriksikin kutsuttu Ritva Ylönen kuvaa, kuinka tervan tuoksu oli kaikkialla kirjailijan lapsuudessa. Tervalla käsiteltiin ennen sukset, reet ja veneet. Kun tervatut sukset paahdettiin ulkona nuotiolla, tuoksu leijui kotikylän yllä kuin suojaava verho.
Tuoksujen nuuhkiminen juurruttaa ympäristöönsä.
Jos on joskus reppureissannut Kaakkois-Aasiassa, paitsi kuulee korvissaan paistilastan kumisevan alumiiniseen wokkipannuun, tuntee nenässään valkosipulin ja rasvan yhdistelmän, jota käytetään katukeittiöissä säästelemättä.
Entä miltä tuoksuu Kööpenhamina? Joulun lähestyessä ainakin paahdetuilta manteleilta, joita myydään kadunkulmien kojuissa. Kreikan saarilla leijuu lämmin yrttinen tuoksu, joka on peräisin auringon paahtamista oliivipuista.
Kun ajattelen Lappia, kuvittelen sen ei-minkään tuoksun, raikkauden. Ajattelen hiihtoretkiä Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa, jossa voi vetää keuhkoihin maailman puhtainta ilmaa ja jossa todisteena raikkaudesta liehuu luppo kuusien oksilla.
Lapilla on siis ominaistuoksunsa, toisaalta raikas ja toisaalta ei mikään.
Oivalsin sen, kun haastattelin taannoin Helsingin yliopiston geologi Arto Luttista, joka on matkannut useita kertoja Etelämantereelle tutkimaan alueen kallioperää. Maanosassa, jossa valkoinen lumipeite jatkuu silmänkantamattomiin joka puolella, ei Luttisen mukaan tuoksu miltään.
Ei-minkään tuoksu herätti hänessä lämpimiä muistoja, sillä hän oli kokenut Etelämantereella monia hyviä hetkiä tutkimusryhmän kanssa.
Tapasin hiljattain erään serbialaisen toimittajan, joka ihasteli kovin Helsingin ilmaa. Hänestä Helsingissä tuoksui hyvältä, ja olen taipuvainen ajattelemaan samoin.
Tunturin ja kaupungin hajumaailmojen välillä on vissi ero, mutta eivät suomalaisten kaupungit kovin pahalle haise, elleivät sitten sellaiset, joiden kupeessa on sellutehdas tai vastaava teollisuuslaitos.
Kaupunkien hajut on saatu kuriin, mutta toisin oli keskiajalla. Vaikka pahasta hajusta ei pidetty silloinkaan, oli eurooppalaisten kaupunkien jätehuolto alkeellinen.
Kaupungeissa asusti ihmisten lisäksi hevosia, lampaita, kissoja ja koiria, jotka juoksentelivat vapaina kaduilla jätöksiä jättäen. Eläimiä teurastettiin myyntipaikan vieressä, joten niistä syntyi ikävän hajuista teurasjätettä. Tunkiot olivat kaupungissa yleisiä.
Sekä ihmisten että eläinten ulosteiden haju kuumana kesäpäivänä lienee ollut puistattava cocktail, ja kaupunkien oloihin alettiinkin kiinnittää enemmän huomiota myöhäiskeskiajalla, 1300- ja 1400-luvuilta lähtien.
Suomen olosuhteet eivät tainneet olla sen hienommat. Tämän voi käydä itse toteamassa Kaarinassa Kuusiston piispanlinnan raunioilla.
Linna edusti myöhäiskeskiajalla aikansa luksusta, joten siellä on oletettavasti ollut Suomen ensimmäinen sisävessa. Herrasväelle olikin oikein kätevää, että vessa sijaitsi sisätiloissa, eikä pihalla. Hienon innovaation hohdetta himmentää hieman se, että jätökset päätyivät suoraan yläkerrasta esilinnan pihalle.
Lähihistoriassa ei niin miellyttävää hajumaailmaa voi kuvitella olleen pohjoisen vanhoissa savottakämpissä, jotka toimivat nykyään latukahviloina.
Kämppien tunnuspiirteitä olivat elämänluukut, joista emäntä jakoi savottamiehille ruokaa, ja kerrossängyt, joihin kellahdettiin raskaan työpäivän jälkeen kuorsaamaan.
Voi vain miettiä, kuinka kitkerä hien haju tiiviissä nukkumahuoneessa on vallinnut.
Työmiehiä itseään haju tuskin on sen enempää vaivannut, koska ajan hengen mukaisesti tuoksujen käytön katsottiin olevan feminiininen piirre. Miesten deodorantti löi Suomessa kunnolla läpi vasta 1970-luvulla.
Hien haju ei toki maailmasta katoa, vaikka kosmetiikkajätit ovat kehittäneet antiperspirantteja, jotka mainoslupauksissa antavat ”kuivan, raikkaan ja varman tunteen koko päiväksi.”
Tiedostin tämän tuntuvasti Norjan-vaelluksella, jossa varaustupaan tuli illalla ryhmä nuoria retkeilijöitä. He ovat kastuneet päivän etapilla ja ryhtyvät oitis ripustamaan vaatteitaan tuvan orsille lähelle kamiinaa.
Pian puilla roikkui kuoritakkia ja housua. Hienoa, että kanssavaeltajat saivat vaatteensa kuiviksi seuraavaa päivää varten.
Oli vain yksi ongelma. Vaatteista levisi niin kuvottava pinttyneen hien haju, että se sai lähes yökkäilemään. Varaustupa oli sen verran pieni, että ruokapöydän äärellä joutui väkisinkin hajupommivyöhykkeelle. Ulkona sateessa syöminen taas ei houkuttelut.
Vaikka en halunnut vaikuttaa epäkohteliaalta, oli pakko avata tuvan ikkuna, jotta syöminen onnistui edes jotenkuten.
Lemu sinänsä oli ymmärrettävä. Paha haju on peräisin bakteereista, jotka viihtyvät hikirauhasissa. Harva jaksaa pestä vaatteita kesken reissun ja jos pesee, haju ei lähde kunnolla pois.
Jotkut kantavat pientä deodoranttipurkkia mukanaan, mutta sen vaikutus luultavasti hiipuu jossain vaiheessa päivää.
Mitä vaatteisiin tulee, keinokuidut sietävät enintään 40 asteen pesun. Se ei riitä tuhoamaan bakteereja. Jokainen teknistä vaatekappaletta hikoilun jälkeen nuuhkaissut tietää, että polyesteripaita voi lemahtaa tyrmäävälle.
Merino on tässä suhteessa parempi materiaali, mutta hien haju tarttuu myös siihen, eikä pinttynyt löyhkä lähde pelkällä tuuletuksella.
Jos kanssavaeltajat metelöisivät, olisi helppo huomauttaa kohteliaasti asiasta. Sen sijaan jos tupa täyttyy hajusta, tuntuu väärältä ja vaikealta todeta se ääneen. Hajusta sanominen olisi henkilökohtaisuuksiin menemistä.
Toisaalta, jos asiaa oikein ajattelee, lemuhan suorastaan yhdistää vaeltajia. Meidän taukotakkimme haisevat savulle ja paitamme hielle merkkinä siitä, että olemme viettäneet aikaa metsässä, tuntureilla ja laavuilla.
Olemme lähteneet metsään syventymään perusasioiden äärelle, joskus tietoverkon ja ihmiskäden jäljen ulottumattomiin. Kiveliöiden maassa saamme olla vapaita parfyymipilvistä ja paineista.
Shaw, Barney: The smell of fresh rain. The unexpected pleasures of our most elusive sense. Icon books 2017.
Ylönen, Ritva: Kalle Päätalo. Kirjailijan elämä. SKS 2017.
Annina Lyly, Johanna Wikstén ja Marie Lundberg: Hajuaistin arvoitukset. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 2022.