Tässä on Keke. Se on 16-vuotias suomenhevosruuna ja lajinsa perikuva, reipas ja kuuliainen.
Keke juoksi ravuriurallaan kovaa, mutta on kolmessa vuodessa kehittynyt mainioksi ratsuksi ja oululaisen ratsastuskoulun Ratsukankaan työntekijäksi.
Keken säkäkorkeus on 164 senttimetriä, rinnanympärys 194 ja selän pituus 98 senttiä. Etusäärellä on mittaa 25,8 senttiä ja keholla pituutta 175 senttiä. Lautasille eli hevosen takaosan päälle korkeus maanpinnasta on 160,5 senttiä.
Mittojen takana on Oulun yliopiston tohtorikoulutettava Noora Piipponen, joka osana tulevaa väitöskirjaansa tutkii hevosen painonkantokykyä.
Tutkimustiedolle on käyttöä, sillä painonkantokyvyn tunteminen auttaa esimerkiksi ratsastuskoulujen pitäjiä ymmärtämään, minkä kokoinen ratsastaja sopii millekin ratsulle.
– Ei ole automaattisesti niin, että mitä isompi hevonen on, sitä enemmän se voi kantaa, Piipponen sanoo.
Tämä voi herättää tunteita, mutta ratsastajan painolla on yläraja.
Lapsesta asti hevosia harrastanut Piipponen on päässyt tekemään tutkimusta rakkaan aiheen parissa. Yllättävää se on sikäli, että hänen pääaineensa oli arkeologia.
Hän on mitannut kymmenien hevosten runkoja ja raajoja – käytännössä kaikkia luita, jotka vain voi elävistä hevosista mitata.
Maisterityössään hän keskittyi hevosen eturaajan karpaaliluuhun eli etusääreen. Sen mittaaminen oli muita osia helpompaa, sillä siinä on luun päällä vain kalvoja, nahkaa ja karvaa.
Muualla nahan alla on myös rasvaa ja lihasta.
Työssään Piipponen on tarvinnut mittanauhaa, rullamittaa ja työntömittaa sekä paljon porkkanoita. Hevosesta riippuu, millaista outoa touhua se sallii ympärilleen, mutta herkkujen, rapsutusten ja rauhallisuuden avulla tutkimukset ovat onnistuneet.
Pituusrajoituksiin on lajin parissa ehkä jo totuttu, mutta painon kyseleminen asiakkailta voi olla herkkä asia.
Oululaisilla ratsastuskouluilla painorajoitukset ja niistä puhuminen asiakkaiden kanssa on alkanut jo tulla tavaksi. Painon kysymistä perustellaan sillä, että tieto auttaa ratsastajalle oikeanlaisen hevosen valinnassa.
Yrittäjä Kati Kemppainen Ratsukankaalta kertoo, että ratsastajan painon ehdoton yläraja on sata kilogrammaa, mutta jokaisella hevosella on oma rajansa.
Matala ja roteva ratsu kantaa painoa suhteessa enemmän kuin pitkärunkoinen ja kapea. Lisäksi Kemppainen huomioi kokonaisuudessa hevosen iän. Nuorella lihasten kasvu on vielä kesken ja toisaalta hevosvanhus kaipaa jo entistä kevyempää kuormaa.
Maksimipainoisia ratsastajia voi olla päivän tunneilla vain yksi. Muut saman päivän ratsastajat ovat selvästi kevyempiä.
– Yleensä ratsastajat ovat hevosen hyvinvointia ymmärtäviä ihmisiä, joten haastavilta tilanteilta on vältytty, Kemppainen sanoo.
Islanninhevoset ovat pieniä, joten Saagan issikat -talleilla on tarkat painorajoitukset. Hevoset on jaettu kolmeen luokkaan niiden korkeuden ja jykevyyden perusteella. Tällä hetkellä ratsastajien painorajat kullekin luokalle ovat 35–55 kiloa, 55–75 kiloa ja 75–95 kiloa.
– Ylimmän luokan ylärajan laskemme mahdollisesti 85:een kiloon, kertoo yrityksen Oulun-toiminnasta vastaava Susanna Keskitalo.
Hänen mukaansa sellaista ongelmaa ei ole ollut, että asiakkaan paino olisi isompi kuin tämä on varaustilanteessa ilmoittanut.
Keskitalo kertoo, että yrityksen Levin-toimipisteessä käy myös matkailijoita, ja joillekin asiakkaita tuoville matkanjärjestäjille painoluokitus voi olla hankala asia.
– Koko ryhmä saattaa jäädä tulematta, jos yksi on yli painorajan, mutta meillä ei tehdä poikkeuksia, Keskitalo sanoo.
Oulunsalon ratsastuskoululla ratsastustuntien varaukset tehdään suoraan henkilökunnalle, joten painon huomioiminen on helppoa. Yrittäjä Laura Yli-Ilkan mukaan opettaja tai tallihenkilökunta pystyy tarvittaessa keskustelemaan asiakkaan kanssa myös kasvotusten ja yksityisesti.
Yli-Ilkka on pannut merkille, että ratsastajien tietoisuus painoon liittyvistä rajoitteista sekä kiinnostus hevosten hyvinvointia kohtaan on kasvanut viime vuosien ja vuosikymmenen aikana.
– Ratsastajat ovat tietoisempia omasta ratsastuskunnostaan ja ovat usein jo pohtineet asiaa, joten suhtautuminen on myönteistä. Pääosin ratsastajat arvostavat sitä, että huolehdimme hevosten hyvinvoinnista tältäkin osin.
Sopiva hevosen ja ratsastajan yhdistelmä riippuu muistakin seikoista kuin vain selässä olijan painosta.
Suomen Ratsastajainliitto listaa painon lisäksi ratsastajan kriteereiksi taidon, keskikehon hallinnan, tasapainon ja kunnon sekä hevosen koulutuksen, kunnon ja harjoituksen keston.
Yksinkertaistaen: kokenut, taitava ja jäntevä ratsastaja voi painaa enemmän kuin aloitteleva ja epävakaammin kyydissä istuva ihminen.
Lisäksi ratsukon yhteensopivuuteen vaikuttaa, mitä on tarkoitus tehdä. Leppoisa talutusratsastus on rasitukseltaan aivan eri luokkaa kuin esteratsastuksen kilpailusuoritus.
Hevosen ylipaino heikentää sen kantokykyä ja lisää rasitusta. Siksi lihavan hevosen ratsastajan tulisi olla kevyempi kuin normaalipainoisen hevosen ratsastajan.
Joskus on ollut tapana laskea ratsastajan ja hevosen painon suhdetta. Yleinen nyrkkisääntö tällöin on, että ratsastajan paino ei saisi ylittää 20 prosenttia hevosen painosta, mutta sopiva painosuhde vaihtelee jälleen yksilöllisesti.
Tämä laskelma perustuu Yhdysvaltojen ratsuväen määräykseen 1920-luvulta, joten Piipposen tuottamalle uudelle tiedolle on tarvetta.
Hevosen hyvinvoinnista ymmärretään ja halutaan ymmärtää koko ajan enemmän.
Tämän vuoden alusta astui voimaan uusi asetus hevosten hyvinvoinnista. Tämä asetus keskittyy hevosen lajityypilliseen käyttäytymiseen ja elinolosuhteisiin ja asettaa uusia vaatimuksia esimerkiksi talli- ja ulkoiluolosuhteille, ruokintaan ja juomiseen sekä sosiaalisille suhteille.
Piipposen ajatus on, että mittojen avulla voisi laskea, mitä hevonen voisi mekaanisesti kantaa. Kun hevosen lihasten tilavuus ja luiden mekaniikka selviävät, avartuu myös sen painonkantokyky.
Elävien hevosten lisäksi Piipponen on mittaillut luurankoja, sikäli kun niitä on ollut käytettävissä. Jos hänen olisi mahdollista mitata luut samalta hevoselta sekä elävänä että kuolleena, se olisi arvokasta lisätietoa, mutta se on harvoin mahdollista.
Kun mekaaniset laskelmat ovat paperilla, seuraa yksityiskohtaisempi tarkastelu.
Ratsun selän kaarilinja vaikuttaa siihen, mihin ihmisen paino käytännössä asettuu. Esimerkiksi korkea säkä ohjaa ratsastajan paikan taemmaksi kuin matala säkä. Tällöin painoa kohdistuu etujaloille vähemmän, jotka jo muutenkin kantavat suuremman osan hevosen painosta.
Hevosen pitää luonnollisesti pystyä kantamaan oman kehonsa paino ratsastajan ja varusteiden lisäksi.
Esimerkiksi tupsujalkainen shirehevonen on kyllä jyhkeä, mutta isompi osa sen painonkantokyvystä menee sen omaan, suhteessa suureen painoon. Sen ruumiinrakenne sopiikin paremmin vetämiseen kuin kantamiseen.
Noora Piipponen toivoo, että valmistuttuaan hänen tutkimuksensa auttaisi ottamaan ratsastajan painon huomioon yhtenä eläimen hyvinvointia tukevana tekijänä. Hän kavahtaa ajatusta ehdottomasta ja kovasta painon ylärajasta.
– En halua, että tämä sulkisi keskustelun, vaan että se avaisi sitä, hän sanoo.
Nuori tutkija on varautunut myös siihen, että kuraa voi tulla niskaan, kun tulokset aikanaan julkaistaan.
– Että pikkulikka tuolla sanoo, ketkä voivat ratsastaa ja ketkä eivät, hän pohtii mahdollisia reaktioita.
– Mutta sekin kuuluu tutkimukseen.